Won't you touch me/touch me.

Kummallisesti elämäni on edelleen kovin kiireistä. Tanssin, teen töitä, näen tyttäriäni, joiden hiusten pituus ja väri vaihtelee hämmentävällä tavalla. Kai heidän hiuksensa on heidän omiaan. En ole aivan varma.

Juon kahvia miellyttävässä seurassa, tuijottelen silmiin ja näen niissä kuvajaisia asioista joita haluaisinkin nähdä, ja tunnen suurta epäluuloa. Ehkä hän on jonkinlainen ihmismielitaikurisilmänkääntäjä, joka onkii esiin toiveeni ja heijastelee niitä minulle takaisin ilman varsinaista aietta tai kykyä toteutukseen. Ehkä olen kuitenkin aidosti imarreltu siitä, että noin taitava ihminen jaksaa leikkiä kanssani, kokee ehkä haastuvansa. Olen aina hetken hänen lumoissaan, sitten niskaani tipahtaa puolikas kahvikupillinen jääkylmää toteamusta ja ravistelen itseäni epämieluisasti kuin kissa.

Tämäkin on kai pätkä sitä agilityrataa jota suoritan. Teen oivalluksia, oion solmujani odottaessani. Mutta oikesti minusta tiuntuu, että kuitenkin varsinaisesti odotan jotakin muuta.  

Virtuaalipalaverit ovat haastavia. Hieman masentavia. Niissä on vaikeaa saada kontaktia toiseen ihmiseen, kun aivojen peilisolut eivät pääse toimimaan kunnolla pelkän äänen perusteella. Pohdiskelin, mitkä ovat keinoja saada samanlainen kosketus toiseen ihmiseen ilman näkemättä, sellainen tunne jossa pääsee kehittymään empatiaa kanssaihmistä kohtaan. Juttelin näitä ääneen yksin, pyjamahousuissani, keittiönpöytäni marimekkovahakangasta kynnelläni rapsutellen. Luurit päässä. Puhuin yksikseni varmaan 20, 25 minuuttia. Linjoilla oli hiljaista, mutta ehkä 27 ihmistä kuunteli yksinpuheluani. Kukaan ei sanonut mitään. Se tuntui vähän apealta.

Yön aikana ajatukseni muhivat ja kuplivat aivojeni poimuissa, ja tänään, eri palaverissa huokasin laumalle miehiä ääneen kysymyksen; haluatteko tehdä minusta onnellisen naisen? Epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen kuului mm. "ohhoh" ja sellaista vatsanpohjasta lähtevää pulppuavaa matalaa naurua. Vetosin heihin: Vastatkaa webropol-kyselyyni!  Haluan ISON vastausprosentin! Kyllä, he halusivat tehdä parhaansa. Piirtelin sittten intran etusivulle sydämen.

Tuo nauru tuntui mukavammalta kuin hiljaisuus. Ja sain myös mutkan kautta palautetta, että jonkun mielestä aiempi yksinpuheluni oli ollut ihan jees. Jonkun toisen ei. Minusta se ensimmäinen mielipide oli oikeampi kuin toinen.

Ehkä asiaan liittyen, ehkä sattumalta juttelin yhden kuulijani kanssa tanssimisesta. Hän oli käynyt samalla tanssikurssilla kuin minä, eri aikaan. Tanssikurssilla käyminen on kuulemma turvallinen tapa päästä lähelle naista. Jos käyttäisin näissä teksteissäni hymiöitä, laittaisin tähän sen keltaisen järkyttyneenä tuijottavan pyörylän. Vähän sellaisen Iltalypsy-katseen.

Tanssitunnilla oli tänään vuorossa hidasta lavafoksia. Uskollinen tanssittajani, se kainalokarvamies, haki minua tauolla myös vapaamuotoisesti tanssimaan, mikä oli sangen mukavaa ja ylellistä. Tanssimme ihan sujuvan perusfuskun, jonka jälkeen alkoi soida jive. En ole käynyt yhdelläkään jive-tunnilla, koska olen arvellut lajin perusaskelen tuplapompun kunnolleni liian haastavaksi. Mutta en tietenkään voinut lopettaa tanssimista, kun kerran kainalokarvamies oli ihan kokonaan omassa käytössäni, ja tanssin sitten ihan sujuvaa jiveä, ihan kylmiltään. Hänen kanssaan tanssin näköjään mitä vain.

Voisin mennä jivetunnille. Ja rumbatunnille. Ja cha-cha-tunnille. Ja afrotanssiin ja joogaan. Niin paljon tanssia, niin vähän aikaa. 

Jos saisin valita, en ehkä muuta tekisi kuin tanssisi hidasta valssia kuitenkaan.

Tämän illan tanssinopettajamme, hän joka silloin neljä vuotta sitten näki varmasti miten Valssimies alkoi tanssahdella elämääni vielä vähän hatarin askelin, ja niputti meidät tämän tästä hieromaan toistemme päitä tai hiomaan kuvioita pitkään ja hartaasti kädet VM:n parran seassa vientiä seuraten (mikä kaikki oli kovin hämmentävää mutta välttämätöntä jään sulattamiseksi), oli taas nokkela. Yhden harjoituksen kohdalla tänään hän nappasi minua kädestä, talutti Valssimiehen ja hänen satunnaisen parinsa luokse, ja kysyi mieheltä "voitko huolehtia hetken kahdesta naisesta?" Eli teimme harjoitusta, jossa VM sitten vuorotteli minun ja toisen naisen välillä, koska jokaiselle ei riittänyt omaa miestä. Harjoituksen lomassa VM totesi, että onneksi Rouva Opettaja ei niputtanut hänelle samaan aikaan huolehdittavaksi eksää ja nyksää, viitaten siis minuun ja Valssimiehen kihlattuun, joka oli myös tunnilla. Totesin, että vaikka hän pystyisikin huolehtimaan kahdesta naisesta yhtä aikaa, sitä ei siinä tilanteessa kannattaisi sanoa ääneen. Nauraa kihersimme.

Tutustuin myös salaliittoteorianaiseen. Jännittäviä paljastuksia kansainvälisistä yritysjäteistä, rokotteista, Bill Gatesista, siitä, miten sairaudet ovat meissä vain koska emme päästä niistä irti.