lauantai 28. marraskuuta 2020

Ramona, ain't it just like I dreamed?

Menin tanssikurssien kauden päätöstansseihin hyvin ristiriitaisin tunnelmin. Olin melko varma, vielä pihaan ajaessani, että tilaisuus olisi peruttu. Ja kyllä, tiedostan, että tuonkaltaiseen harrastustoimintaan liittyy riskejä. Toisaalta mielenterveyteni on myös hyvin riskialtis ilman sitä.

No, nyt tulee taukoa, monestakin syystä yhtä aikaa. Eilen tanssin siis kuin viimeistä päivää.

Kotona virittelin päälleni glittermekkoni, tajutakseni, että ainoat ehjät sukkahousuni ovat mustat ja 80 denieriniä. En antanut sen hidastaa mielialaani. Tanssipaikalla vielä nivoin jalkoihini pehmustettupohjaiset sämpylää muistuttavat nauhakengät, joista Charlie Chaplin olisi ollut kovin ylpeä. Ne hidastivat mielialaani hieman, ja vauhtiani. 

Muutaman hitaan valssin ja tangon jälkeen vaihdoin jalkaani kopeapohjaiset korolliset tanssikenkäni, ja kyllä, luistoa riitti. En ollut ikinä tanssinut noilla fuskua, salsaa tai mitään muitakaan vinkeitä pyörähdyksiä vaativia lajeja, mutta nyt olen. Heti kättelyssä el Maetro nappasi minut fuskukaverikseen, ja kun hän heitti minut pyörähdykseen kuin frisbeen, hoin mielessäni kuin mantraa Helena Ahti-Hallbergin sanoja "vartalon painon tulee asettua keskilinjalle, jolloin pyörähdykset eivät pääse hajoamaan". Enkä minä. Tunsin olevani kuin marmorikuula öljytyssä liukumäessä.

Mutta muuten mekko, sukkikset ja napakat korkokengät tuntuivat juuri oikealta varustukselta mihin tahansa illan aikana eteentulevaan aktiviteettiin.

Koska kyseessä oli tanssit, ei opetusta, saimme tanssia kokonaisia tansseja, siten, että miehet aina hakivat parin, mutta näppärällä kikalla varmistettiin, että kaikki naiset pääsevät varmasti tanssimaan. Tanssin useita kappaleita KK-miehen kanssa, mm. jenkkaa. Päädyin tanssilattialle myös masurkan aikana, mutta koska senhetkinen partnerini vihasi masurkkaa, hän teki päätöksen tanssia tuo biisi rumban askelin. Tanssin myös cha-chata (huonosti) sekä buggia, jota olen aktiivisesti vältellyt sen elämän ironisuutta halveksivan ruotsalaishenkisen hyväntuulisuuden vuoksi. Tuossa kohtaa parikseni oli valikoitunut se mies, jonka mielestä en saa karata häneltä pyörähdyksissä. Kerroin, tajuttuani mikä biisi alkoi soida, etten osaa buggia, hän kertoi olevansa eri mieltä, ja kas, hän oli oikeassa. Osaan buggia ihan hyvin.

Voi miten minun tulee nyt tanssia ikävä.

Illan lopuksi tanssittiin muutama tanssi lyhyillä parinvaihdoilla ringissä. Tanssinopettajarouva, joka mielestäni omaksi sairaaksi harrastuksekseen niputtaa ihmisiä tiettyihin tilanteisiin, oli puikoissa, ja kuinka ollakaan, tanssin illan viimeiset tahdit Valssimiehen kanssa. Aivan sattumalta. Tämän jälkeen saimme vielä tiukan käskyn antaa viimeiselle tanssiparille lämmin jouluhali. Näin tein.

Smashing Pumpkinsilta tuli uusi levy. Kuuntelin sen juuri. Ainoa biisi, joka jäi mieleeni oli Ramona, josta tuli jotenkin mieleen the Policen Roxanne. En tarkoita, että se olisi kuullostanut siltä. Mutta joku mielleyhtymä.



torstai 19. marraskuuta 2020

He was a hard-headed man.

Olen yrittänyt pakottaa itseni lepäämään. Tiistaina harhautin itseni menemästä foksitunnille, koska se ei ole aivan niin koukuttava laji kuin moni muu. Keskiviikkona sivuutin mahdollisuuden buggiin, koska oikeastaan en tykkää siitä yhtään, mutta tunsin silti viehtymystä. Tänään, jo ajatuksesta humaltuneena hoipertelin korkokengissäni hitaan valssin tunneille, vihdoinkin, tätä on kannattanu odottaa!

El Maestro sanoi, että tiistainakin oli ollut hidasta valssia. Niin ainakin kuulin hänen sanovan. Luulin kuulleeni. Ei pitänyt olla! Piti olla foksia! Kiersin käsivarsilta toisille, ja tivasin jokaiselta tanssipariltani, olivatko he olleet täällä tiistaina. Mitä silloin tanssittiin? Lopulta Valssimies osui kohdalleni, hän oli tanssinut viisi päivää putkeen ja kertoi, että tiistaina oli kuin olikin ollut foksia. Olin helpottunut. Ja tajusin, minkälaisen raivon vallassa olin ollut ajatellessani, että olin missannut kaksi tuntia hidasta valssia.

Musiikit olivat kauniita. En ehkä ollut ihan tärpimmilläni kuvioiden kanssa, mutta olen myös sitä mieltä, että El Maestro ei jostain syystä opettanut, miten viennillä tehdään ero jarruttavan huiskuaskelen ja ohijuoksevan askelen välille. Hänen vaimonsa olisi niin tehnyt. Jos viejä vie ne molemmat käytännössä aivan samalla tavalla, eihän niitä erota ennen kuin on liian myöhäistä.

No, hyvin monet viejät osaavat viedä nuo ja muut kuviot siten, että seuraaja saa vallan selkeän indikaation siitä, miten päin, mihin suuntaan ja millä jalalla eteneminen tapahtuu. Ja milloin vain seisotaan vastakkain, pidätetään hengitystä ja odotetaan seuraavaa tahtia, maailma pysähtyy. Ah miten ihania hetkiä vietinkään.

Ja sitten oli niitä miehiä,  joilla oli velttoina roikkuvat kädet, lysyt hartiat jotka eivät kierrä rintakehää mihinkään suuntaan, ei mitään kallistuksia eikä kyljen venymisiä tai värähtelyjä. Ei mitään luettavaa. Vain töksähdellen etenevät jalat näkökenttäni alapuolella. Miehiä, jotka osasivat juuri opetelluista kuvioista n. puolet, jättivät toisen puolen askeleista ottamatta ja sokelsivat vain eteenpäin väärillä jaloilla. Ja sitten sanoivat minulle, että nyt taisit tanssia väärällä jalalla tuon kohdan. Siis minkä kohdan? Jos tunnistin oikein, mistä kuviosta ehkä oli kyse, niin siinä piti kyllä olla aika monta muutakin kohtaa. Mutta ah, minunhan pitäisi seurata, ihan vain minne mies vie, mutta kun ei ole mitään seurattavaa. He oikein suorittivat mansplaininkia kertoakseen, mitä kautta minun pitäisi heidät kulloinkin kiertää, kuviossa, jonka olivat ymmärtäneet aivan väärin, ja kuuntelin vain silmät suurina. Ei kannata sanoa mitään. Yksi heistä heitti minut suureellisesti täysin yllättävään kädenalipyörähdykseen aivan epäkeskossa kohdassa kuviota, peruutti itse kaksi askelta (sen sijaan, että olisimme edenneet tanssisuuntaan, kuten pyörähdyksissä on tapana), ja sanoi, että muuten hyvä, mutta askeleeni eivät menneet kohdalleen. Toisella kertaa hän katsoi minua jotenkin arvioivasti ja sanoi (ehkä tahattoman) vihjailevasti: "Ei saa karata mieheltä".  

Minä olen aina sama, samat tanssitaidot koko tunnin. Toisten kanssa osaan, toisten kanssa on noita hetkiä. Kyllä väittäisin, että vika oli tänään suurelta osin miehissä. Enkä pidä siitä, että heillä ei ole tervettä itsekritiikkiä. Tunsin suorastaan tulleeni tytötellyksi.

Ehkä tässä kohtaa puran ahdistustani siitä, että olen joutunut keskustelemaan kahden eri autokorjaamon kanssa polttoainepumpuista, tiivisteistä, kansista, jakopäänhihnoista, lisälämmittimistä. Sen lisäksi olen käyttöönottanut uuden työpuhelimen, jossa on todella paljon monimutkaisia toimintoja, jotka minun on ollut pakko implementoida vaikka en niitä tarvitse. Olen viettänyt aikaa epämukavuusalueellani, venyttänyt manlymandiscussion-lihakseni aivan äärimmilleen. Olen tullut näissä auto- ja puhelinasioissa täysin asiallisesti kohdelluksi, mutta koen aihepiirit vain jotenkin turhauttaviksi. Autoon liittyen myös kalliiksi.

Ihminen kehittyy vain epämukavuusalueensa ulkopuolella, väitti joku yrityskonsultti 2000-luvun alussa. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että lihakset, niin fyysiset kuin henkiset, tarvitsevat kasvaakseen myös lepoa. Lepo tapahtuu mukavuusalueen sisäpuolella.

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Oh, the bitch is back.

Ruotoni muistuttaa ehkä hieman jauhelihaa henkiseltä olemukseltaan. Nukuin 11 tuntia, join kahvia, pelasin sudokua. Elvyn. Nyt minulla on vajaa kuukausi aikaa tehdä kaikki asiat niin järkevästi, että selviän kuukaudesta, jolloin en voi käytännössä tehdä mitään, ja siihen ajanjaksoon sijoittuu myös joulu. Ja töitä.

Rakastan tällaisia pulmatehtäviä. Ehkä aloitan pulmapelin ratkaisun tanssimalla lisää, tanssimalla niin paljon, että tuuperrun tiedottomaksi, hankin tanssimyrkytyksen, enkä edes halua katsoa tanssiin päin viikkoihin. Kuukauteen. Olisipa se mahdollista.

Ja teen minä muutakin. Olen reipas tyttö ja äijäilin saunan kattoristikon irti, vaihdoin lampun, jotta minun ei ole jatkossa pakko saunoa kynttilänvalossa, vaan voin tehdä sen vain tunnelmoidakseni, koska se on oikeastaan paljon hauskempaa niin.

Keräilin nurkkiin heittelemäni mustat vaatemöykyt yhteen kasaan ja tungin sen pesukoneeseen. Juuri tänään en usko omistavani aikakonetta, joten en valinnut eko-ohjelmaa. Kaapista löytyi ehkä yksi tunikantyyppinen, jonka voin laittaa viimeisten jumppatrikoideni yläosaksi tämän päivän tanssitunnille.

Nyt pitäisi jatkaa valitsemallani uralla, vaihtaa ledejä ja lamppuja muuallekin. Kiinnittää jouluvalot ulkoseinään. Syödä järkevää ruokaa. Varata aika seuraaviin verikokeisiin. Muistaa viedä auto huomenna korjaamolle, koska se savuaa kuin erikoistehoste ja haisee vaaralliselta. Ja kalliilta. Yritin korjauttaa tuon ominaisuuden jo kesällä, mutta ilmeisesti sen ilmiintyminen liittyy kylmään säähän, eikä kesällä voitu siis diagnosoida mikä vika pitäisi korjata.

Luulen, että sohvan alla on Anna's pepparkakor-pipari. Se pitänee etsiä, ennen kuin käynnistän imurin. Yöpöydän alla on hiusrenksu jos toinenkin. Lakanat pitää vaihtaa. Palauttaa postimyyntiasioita, mikä vaikutti keskivertoa monimutkaisemmalta toimenpiteeltä. Blokata ihminen puhelimestani, ensimmäistä kertaa ikinä. Tuntuu oudolta.

Laskut maksoin jo. Minun pitäisi inventoida rumien ja ylimääräisten tavaroiden huoneeseeni kertyvä kasa kuitteja ja muita tärkeän tai vähemmän tärkeän oloisia papereita. En ole varma, onko minusta siihen ihan vielä. Ehkä se on asia, jota voi tehdä sairauslomalla, kun ei saa nostella painavia asioita? 

Ehkä voisin juoda lisää kahvia. Kipata takapihan sohvan kallelleen, jotta se kuivaisi nopeammin. Tuuli repi senpäältä talveksi asettelemani pressun pois. En osaa päättää mitä teen oliivipurkille jossa tupakannatsoja.


lauantai 14. marraskuuta 2020

I'm not the man they think I am at home.

Tiukan työrupeaman ja lukemattomien selkälihaksia kiristävien tanssitreenien jälkeen olin asainnut illan oman eämäni Jennifer Lopezina. Tai ehkä Cameron Diazina. Jos olisin ollut JLo, olisin tanssinut, tai ainakin valunut pitkin seiniä poninhäntääni sekä takamustani kohtalokkaasti puolelta toiselle heilutellen ja vähäjärkisesti mulkoillen. Sen hän osaa paremmin.

Menninkäinen sai itsensä kaivettua kivenkolosta, ja jonkin päiväsarastuksen ja yön pimeyden välimaastossa menin lupautumaan tapaamiseen hänen kanssaan. Ehdin kuitenkin katua lupaustani monen monituista päivää, mutta koska useimmiten pidän minkä lupaan, potkaisin villasukat jalastani, töpöttelin kasvoihini väriä jonka oletan viestivän normaaleja elintoimintoja luontaisen kalpeuteni sijaan, tursotin jälleen kerran päähäni lisää kuivashampoota, vääntäydyin ensitreffipaitaani (siinä on kivoja pieniä röyhelöitä oikein sijoitettuna, ja ne miellyttävästi pehmentävät rosoisen egoni terävimpia kulmia kun katsoja yrittää päättää katsooko hän minua silmiin vai röyhelöiden suuntaan). 

Tein kuitenkin varasuunnitelman; Menninkäisestä pitäisi päästä eroon soveliaan ajan kuluttua, ja aavistelin, että se ei olisi ihan helppoa. Sen sijaan, että olisin pyydystänyt kissan ja "unohtanut" sen hellalleni, sovin naispuolisen hengenheimolaiseni kanssa tapaamisen heti Menninkäisen treffien perään. Ja ilmoitin tämän Menninkäiselle etukäteen.

Bussissa, selkälihakset bussiinjuoksuspurtista kiristellen, totesin, että kännykässäni on viesti taannoiselta triplatreffimieheltä. Häneltä, joka otti kaverinsa mukaan treffeille, jotka sitten osoittautuivat oikein kivoiksi. Olemme sittemmin keskustelleet, että hänen sijaan elämäntilanteeni ja persoonani sopisivat ehkä paremmin yhteen hänen kaverinsa Hra 2:n kanssa. Olen lähettänyt Hra 2:lle terveiset ja puhelinnumeroni, mikä on toki kovin epäluonteenomaista toimintaa minulta, mutta nykyisin tuntuu, että kaikki mitä teen on erilaista kuin ennen. Triplatreffimies kertoi olevansa kaveriensa kanssa kaljalla, ja ehdotti, että tapaisimme. Ilahduin ehdotuksesta, olin varma, että nyt pääsen tapaamaan ujoa Hra 2:hta, joka kumma kyllä ei ole reagoinut julkeaan ehdotukseeni tutustua millään lailla. Totta kai! Tavataan vaan! Kunhan ensin hoidan yhden pikku jutun alta.

Sitten kuivashampoosta karhean hiusrajani alla alkoi kihistä varoittavasti. Location, location, location. Lähetin triplatreffimiehelle viestin, jossa tiedustelin heidän tämänhetkistä olinpaikkaansa, ja kyllä vain, he olivat kaveriporukalla juuri siinä pubissa, jossa myös Menninkäinen minua odotteli. Ei optimaalista. Tunnustin, että se "yksi pikku juttu" oli todennäköisesti huonolaatuiset tindertreffit ja vannotin triplatreffimiestä pitämään porukkansa vielä tunnin aloillaan. Kuuntelin ansaitsemani kuittailut. Ilmoitin Menninkäiselle, että tapaammekin toisessa paikassa, koska olin saanut tiedon, että alunperin sovitussa pubissa oli liikaa tuttuja.

Menninkäinen oli nimensä veroinen. Ehkä ihan ok, mahdollisesti ihan kunnon mies, mutta ei missään tapauskessa ihminen, jonka seurassa oikeasti viihdyin. Kerroin kuitenkin viihdyttäviä anekdootteja elämästäni, sain hänet nauramaan raikuvasti. Kyselin jotain ylimalkaista hänen elämästään, vaikka tajusin, että en tekisi tiedolla mitään. Ja oli paljon asioita, joista puhumista hän selvästi kierteli. Luulen, etta kuka tahansa muu nainen olisi jo monta kertaa kysynyt niistä suoraan. Hän myös puhui asiota ristiin kysymättä ja pyytämättä.

Menninkäinen mielisteli minua taukoamatta, hoki sitä, miten upea olen. Kun lopulta väsyin siihen, totesin, että vedän ihan täysin roolia, ja joo, se rooli on upea. Hän sanoi näkevänsä, että vedän roolia, koska on hyvä ihmistuntija. Puhuttiin roolien vetämisestä. Se oli varmaan ihan hyvä keskustelu. Tiedostan käyttäväni rooleja paljon. Toisaalta tiedostan, että tuollaisissa tilanteissa, tuollaisten ihmisten kanssa, minun on paljon parempi olla teflonkuoren suojaamana.

Ehkä minä sitten olen kylmä ja kova ihminen, mutta siitä voi olla etuakin. Kaikenmoiset vässykkäluuserit eivät jää nilkkoihin roikkumaan niin helposti.

Menninkäinen osoittautui itsepintaiseksi, hankalaksi ja halusi heti tietää miten homma jatkuisi. Polkaisin häntä kipeästi rystysille, ravistauduin irti ja poistuin paikalta. Yleensä olen paljon hienovaraisempi, mutta mielestäni tuo hätävarjelun liioittelun tarve oli hänen puoleltaan itseaiheutettua.

Siirryin suunnittellusti seuraavaan pubiin 50 metrin päähän, tapasin ystäväni. Kohta Triplatreffimies liittyi seuraamme  - yksin. Olin tämän jo aavistanut. Hra 2 ei ollut lainkaan mukana, koko iltana. Hän oli ottanut työpaikan toisesta kaupungista. En usko, että minun liiallisella innokkuudellani oli juurikaan osuutta asiassa. Kuittasin asian kilistämällä kossuvissylasillistani, laulamalla karaokea huonosti ja viihtymällä ihan hyvin.

Triplatreffimies teki minuun paremman vaikutelman kuin aiemmin. Ehkä hän on laskelmoiva nilkki. Mutta ehkä hän on ihan rehellinen laskelmoiva nilkki. Ehkä hän on entinen ujo ja fiksu nörttipoika. Ehkä hän on ylimielinen ja ylenkatsova kylmä ihminen. Ehkä herkkä. Ehkä epävarma. Olkoon mitä on. Minusta tuntui, että joko minulla ei hänen seurassaan ollut kummoinenkaan rooli päällä, tai sitten ottamani rooli oli juuri sellainen, mikä oikeasti haluaisinkin olla, useammin. 

Tänään nukuin pitkään, sinnillä. Selkäni ja jalkani kramppailivat ja oikenivat vuorotellen.Ruumiini kiskoo itseensä lisää elinvoimaa lepäämällä. Palautin pullot, kuuntelin musiikkia, söin lakritsaa. Saunoin. Join kaksi litraa nesteitä. Olen oppinut palautumaan aktiivisesti. Ehkä huomenna jaksan taas tanssia.

Katson Rocketman-elokuvan. Se oli kovin hyvä.

maanantai 9. marraskuuta 2020

It doesn't make me nervous if anything, I'm restless.

Kun on oikein kiire ja paineistettu tilanne, pitää keskittyä siihen, mikä on fokuksessa. Mikä on se asia, jota ei saa sössiä. Minkä onnistumisesta saan eniten hyötyä/kicksejä. 

Sitten kun niitä asioita on yhtäaikaa kaksi isoa, oikein akuutisti, tilanne on kaksin verroin yksinkertainen. Keskity olennaiseen.

Silti ängen mukaan tanssin, vaikka jo ihan siihen käytetty tuntimäärä tuntuu kohtuuttomalta, ottamatta edes huomioon sitä, että aamuisin ei ole pystyä kävelemään kipeillä jalkaterillä, että elimistö on sekaisin, ei ehdi syödä eikä juoda, nukkuu huonosti ja tuntee sekavuutta myös sosialisissa lihaksistoissaan. 

Ja sitten pitää vielä samanaikaisesti suorittaa byrokratiaa ja erinäisiä toimenpiteitä vaativia toimenpiteitä, ajallaan ja sovitun koreografian mukaisesti, jotta lopulta pääsen kirurgiseen operaatioon, jonka sekä Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri että minä itse koemme minun tarvitsevan elämänlaatuni takia, vaikka mistään kiireellisestä tai huolestuttavasti ei olekaan kyse. Asia jo kerran lykkääntyi koronan takia. Tästä johtuen saamani ohjeet, joskus vuosi sitten, eivät enää ole aktiivimuistissani ja olen ilmeisesti myös hukannut ainakin puolet saamistani ohjelappusista.

Tänään aamulla heräsin, ajoissa, pengoin kirjoituspöytääni ja vessan kaappia, pissasin kuppiin, join kahvia, peseydyin laitoin itseni ihmismäiseen kuntoon, pakkasin tavaroita läppärireppuuni, hieman epävarmana siitä mitä niillä tekisin ja milloin, ja poistuin asunnosta. Virtsanäytteitä varten on nykyään sellaisia hienoja systeemejä, että näytteenottokupista pystyy hygienisesti annostelemaan sopivan määrän nestettä näyteputkiloon, jossa on valmiina myös jauhemaista säilöntäainetta.

Ajoin sairaalan parkkipaikalle. Naputtelin itseni puhelimella mukaan palaveriin, kuuntelin työkavereideni rauhoittavia ääniä. Aina välillä siirsin itseni palvelupisteestä toiselle, juttelin kirurgin, hoitajan jos toisenkin, ilmoittautumisautomaatin, näytteenottajan ja satunnaisen taksikuskin kanssa. Näiden keskutelujen lomassa aina kuuntelin lisää koko kevään kestänyttä puhelinpalaveriamme. Pysyin kanavalla. Olin tavoitettavissa.

Avauduttuani sairaanhoitajalle reippaasti ja nolostelematta kaikista vaivaani liittyvistä ongelmista, useilla eri elämäni osa-alueilla, koska terveydenhoidon ammattilaisillehan mikään inhimillinen ei ole vierasta, eikä naisellisen ruumiini toiminnoissa ole tietenkään mitään häpeiltävää, tunsin tarvetta varmistaa, että olinhan Aivan Varmasti muistanut painaa puhelimeni punaista luuria ennen tämänkertaisen keskusteluni alkamista, vai olisivatko työtoverini kuulleet kaiken. Olin kyllä. Olinhan. Painanut. Olin. 

Heti tämän jälkeen minulta mitattiin verenpaine. Kas, se oli koholla.

Tämän jälkeen verikoe. Tuijottelin silmieni korkeudelle osuvia nallepuh- ja anime-tarroja, ja totesin, että kyllä kiitos, jonkinlainen harhautus olisi nyt paikallaan. Näytettä ottava hoitaja selitti, että katsoppa, tässä tällä nallepuhilla on pallo, ja tämä toinen tässä on varmaan kyykkypissalla.

Ei nipistänyt juurikaan.

Kotiin päästyäni, lounasaikaan, söin ihan itse eineksistä lämmittämääni lounasta. Sosekeittoa ja ryynimakkaraa. Makasin hetken lattialla äksänä. Sitten tein vielä seitsemisen tuntia töitä. Sen jälkeen päätin vihdoinkin palkita itseni Jonkun Muun Tekemällä Ruualla, laitoin kengät ja takin mutten pipoa ja hanskoja ja kipitin lähellä olevalle grillikioskille. 

Se oli kiinni, koska on maanantai. Kävelin sitten Euroopan masentavimpaan ostoskeskukseen. Oli kivan viileä ilma ja pimeää. Ostin jotain ruokaa, vaikken olisi halunnut. Kävelin kotiin. En tunne, että olen saanut vielä palkintoani vaikka keitin kupin teetä ja söin sellaisia hauskoja puolikuun muotoisia karjalanpiirakka-kananmuna-paistopistekakkaraisia. Katson Netflixistä australialaista sarjaa Glitch, jossa kuolleet heräävät eloon. Oloni on levoton, eikö saa levätä vaikka kuolisi?

Äsken muistin, että repussani on edelleen putkilollinen pissaa. Ei sitä näytettä tänään tarvinnut ottaa, vaan vasta myöhemmin. En usko, että tuo säilöntäaina on niin tehokasta, että tuota kannattaa säilyttää.


sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Tell me I'm the chosen one.

Ilmeisesti puna-musta teema sopii myös lattaritansseihin, ei vain tangoon. Tangotuntien punainen on syvää punaista, kuin viini tai tummanpunainan ruusu tai ehkä veri. Salsatunnilla on murrettua, vähän oranssiin vivahtavaa vahvaa punaista, koralliin asti. kontrasteja, väriä, säpäkkyyttä.

Palkitsin itseni kolmella tunnilla salsaa. Muuta kepeää ja pirskahtelevaa en ole tänä viikonloppuna tehnytkään. 

Tanssittajien mielestä viimeinen tunti taisi olla jotain muuta kuin kepeää. Musiikki oli sellaista autenttista väliamerikkalaista kilkatusta, josta on joskus vaikea saada rytmistä kiinni. Kuvioinna oli jos jonkinmoista kädenalilongerrusta, suurin osa jotenkin epäintuitiiviseen suuntaan tavoittaen. Selvisimme, mutta huomasin useassa miehessä turhautumisen rätinää aurassa.

Päätin, että tällä kertaa ennen tanssituntia syön kunnolla. Käyn ehkä oikein syömässä. Juhlistan viikonloppua jonkun muun tekemällä ruoalla. En ehtinyt. Ehdin juuri ja juuri käydä kaupassa mutten ehtinyt itsekään laittaa ruokaa. Olin taas vähän neuvoton, mitä kaupasta pitäisi ostaa. En oikein osaa sitä hommaa vieläkään, etenkään kiireessä ja nälkäisenä. Onneksi ostin urheilujuoman tanssituntien tauolle, sen avulla jaksoin. Starbucsin caramel latte sai nyt olla sellainen.

Mieleeni muistui tänään näky jonka näin edellisen kerran oikeissa tansseissa käydessäni. Vanha pariskunta, hauraita ja kapoisia linnunluisia 80-vuotiaita, tanssi hidasta foksia. Mies piti naisen kättä rintakehäänsä vasten, nainen nojasi valkokiharaista päätään miehen olkaan. Askeleet menivät hyvin yhteen, vaikkeivat enää pitkiä ja vakaita olleetkaan. Bändi soitti foksiversiota Scorpionsin "Still loving you"-biisistä. Se oli kaunista.

Noissa tansseissa aina biisin alussa naiset nousivat ylös ja asettuivat kainosti riviin seisomaan. Miehet sitten tulivat siitä rivistä pokkaamaan itselleen tanssitettavan, vähän kuin haukat kanaparvesta. Kaverini osasi hienosti aina väistää jos joku iljake oli hakemassa, minä en vielä osannut ja jouduin kuuntelemaan absurdit iskuhorinat jos toisetkin. Yritin kovasti hahmottaa, kehen tanssipuolijumalaan iskisin itse kiinni naisten hakuvuoron alkaessa, ja missä he milloinkin sijaitsivat, mutta en lopulta ollut juuri koskaan riittävän nopea liikkeissäni. Tuo oli kokemus, ei ehkä mitenkään hirveän mieltäylentävä, mutta omalla tavallaan mielenkiintoinen.

Tämä on soinut päässäni ja asunnossani. 

lauantai 7. marraskuuta 2020

I covered up my heart in boundaries.

Ulkona sataa, heräsin siihen. Menninkäinen puhelimessani oli taas lähestynyt minua viesteillä kun nukuin. Minä en herää niihin, olen Päivänsäde eivätkä tiemme ehkä kohtaa reaalielämässä tyydyttävällä tavalla, mutta poeettinen kaiho on ihan ok mauste elämääni tällä hetkellä.

Tänään minun tulee liikuttaman ruotoani jollain tavalla, mutta ajattelin myös tehdä töitä. Kun kysyin taroteiltani, mitä kivaa elämässäni olisi odotettavissa romanttisella rintamalla, vastauksena oli töitä. Work bitch. Hurvittele myöhemmin. Ok.

Olisin tietysti okkultismin sijaan voinut turvautua tarkastelemaan Outlookin kalenteriani. Ihan sama, kunhan homma toimii ja teen suurinpiirtein oikeita ratkaisuja.

Joskus tuntuu, että on oikein tehdä ihan vääriä ratkaisuja. Elokuvat ovat täynnä kohtauksia, joissa kaksi ihmistä istuu amerikkalaisen dinerin loosissa, katselee toisiaan. Toinen on aivan väärä ja se toinen vain palaa halusta hypätä autoon ja ajaa jonnekin, ihan minne vaan pois täältä sen väärän kanssa. Loppukohtauksissa ihmisiä kuolee.

Näin unia, paljon, pitkän unen. Muutin taas, jännittävään kerrostaloon jossa oli paljon naapureita. Yksi niistä oli hämähäkkihenkilö (unessani en hoksannut viittausta tosielämäni henkilöihin). Hän (hoikka nuori ihminen, ehkä tyttö) pukeutui semmoiseen kudottuun kattimatikaistyyppiseen sinipunaiseen hämähäkkimiesasuun ja nokkelasti liikutteli itseään seinään sinne tänne seinäkiipeilytyyliin laitettujen ruosteisen seitsemän tuuman rautanaulojen varassa. Tökkäsi siis naulan aina puvun silmukoiden läpi ja roikkui niiden varassa. Kädet ja jalat olivat jo aivan tauhkoontuneet hahtuvaisiksi. Talon kulmalle päästyään hän siirtyi tukevaan koivuun (aivan kuin minä lapsena kotona peltikattoa myöten kissojen perässä) ja katosi siellä oksien sekaan. Näytti onnelliselta ja vapaalta.

Kävin myös jännittävällä illallisella unessani. Tarjolla oli monenlaista kalaa ja rapujuttuja itämaiseen tapaan. Pystyin syömään kaikkea saamatta allergiareaktiota, ja nehän oli aivan hyviä. Allergioideni takia monet asiat eivät todennäköisesti edes maistu suussani lähestulkoon samalta kuin miten muut ne maistavat. 

Nyt en muista, mistä halusin kirjoittaa. Kuuntelen uutta Mac-listaani spotifysta. Se on vielä vähän kesken, mutta tykkään asioista, jotka ovat keskeneräisiä, kasvavat ja laajenevat. Niinkuin elämä. 

Kaunomieli lisäisi pyynnöstäni kappaleita Mac-listalleni. Kaipaan uusia vaikutteita. Kuuntelin niitä myöhemmin ja ihmettelin, miksi kaikki niistä kertoivat juuri minusta. Luulen, että se vain tuntui siltä.

Tämän voisi tanssia rumbana.

 

Ai niin. Netflix -Queen's Gambit. Minisarja, harmi. Visuaalisesti kaunis ja hienosti toteutettu, ihana äänimaailma. Tarinakin oli kaunis, se miten päähenkilö löysi yhteyden muihin ihmisiin.

perjantai 6. marraskuuta 2020

No loneliness in this dream.

Sattuneista syistä elämäni, tai ehkä ajankäyttöni, on ollut hyvin intensiivistä. Monet syistä liittyvät töihini. Olen mahduttanut väliin myös tanssia, puoliväkisin, mikä on ehkä vaatinut uhrauksia nukkumisesta, kodinhoidollisista puuhista, syömisestä, seuraelämästäni sekä habitukseni oikomisesta.

Lamput ja ledit poksahtelevat kodissani, enkä ehdi korvata niitä toimivilla. Sytyttelen kynttilöitä. En ehdi käydä kaupassa.

Lopetin äsken työt ja nautin valohoidosta jääkaappini ovella. Valo on ehkä tällä hetkellä parasta, mitä jääkaappini tarjoilee. Tai siis löytyihän sieltä ryppyinen foliopussi, jonka hanasta tiristelin itselleni viimeisen 2/3 lasillisen keskivertoa Chileläistä punaviintä. Samaistun siihen foliopussiin. Toisaalta viini on hieman väljähtänyttä ja jääkaappikylmää, joten samaistun ehkä siihenkin.

Mutta onneksi elämässäni on tanssi. Tanssimme kainalokarvamiehen kanssa nykyään tämän tästä. Keskustelumme ovat hajanaisia, hortoilevia ja täysin merkityksettömiä. Eilen sanoin hänelle vahingossa jotain hänen persoonaansa menevää ja kaksimielistä. Se oli noloa ja täysi vahinko. Ehkä hän ei hoksannut. Jos ei, emme ehkä omaa samaa huumorintajua. Vain kehomme kieli on osittain yhteistä.

Hänellä on kyllä hieman liian foksahtava tangokävely. Ei sellaista vaanivaa, luotisuoraa polvetkyykyssähiipimistä, jota tango minusta vaatisi toteutuakseen. Tein kyllä muutaman hienon argentiinalaistyylisen jalan päällä käännähdyksen. Tai siis en ehkä niinkään vielä pidä omaa toteutustani noista hienona, mutta askelkuviona tuo on oikein hieno. Muissa tansseissa hän on mieluisampi.

Taukotanssilla joku hieman vähemmän tanssinut viejä haki minua rumballe. Edellisestä rumbatunnistani lienee 4 vuotta, enkä ehkä sen ensimmäisen vuoden aikana oppinut asioita kovin syvällisesti. Olen aktiivisesti vältellyt rumban tanssimista nämä vuodet, koska koin sen  silloin neljä vuotta sitten kovin kiusallisena, liian intiiminä ja aistillisena toimintana ottaen huomioon olosuhteet. Mutta voi toki, tokihan minä nykyisin yhden rumban pystyn tanssimaan, tuosta vain. Teen mitä vaaan, että saisin tanssia. Se, että ihan tyynesti kuvittelen pystyväni tanssimaan tanssia jota en oikeasti osaa, on ehkä suurinta edistystä mitä voin itselleni kuvitella. 

Siinä minä sitten pyörähtelelin hitaan viehkeästi, loksauttelin lannettani aina ulkokehän suuntaan, vein jalan painoa kohti lattiaa polvia suoristaen ja ihan pokkana jopa katselin seuralaistani silmiin. Se jos mikä on hurjaa extremeä.

Tangotunneilla on sellainen ilmiö, että poikkeuksena muista tanssitunneista naiset pukeutuvat erityisesti punaiseen. Erityisesti punaisia ruusukuvioita, puna-musta yhdistelmiä asuissa, mustia sukkahousuja, naisellisia leikkauksia puseroissa ja flamenco-rypytyksiä hameenhelmoissa näkyy paljon. Ja hameita ylipäänsä enemmän kuin yleensä. Se on jotenkin hellyttävää - vähän kuin jonkinlaista pukeutumisleikkiä. Heittäytymistä rooliin. 

Olen kerran ollut tanssitunnilla liehuvahelmaisessa unikonpunaisessa puolihameessani. Menen uudestaankin kyllä, kunhan löydän siihen sopivamman yläosan. Miksen minäkin saisi heittäytyä, vaikka olenkin hämäläinen?

Eilen en ehtinyt erityisesti pukeutua tanssia varten. En erityisesti ehtinyt edes syödä ennen tuntia. Seitsemään tuntiin ennen tanssituntia. Hätäratkaisuna, työpalaverin venyessä loputtomasti, hain pumppupullollisen käsidesiä ja lutrasimme sitä, ja kaivoin kaapista rasiallisen kovettuneita irtokarkkeja, joita kahmimme kitusiimme kaksin käsin, kaverini ja minä. Sitten ryntäsin minuutin tarkkuudella kengänvaihtoon ja kainalokarvamiehen käsivarsille.

Nyt muistin, että kaapissani, siellä työpaikalla, olisi ollut myös punaviintä. Onkohan se menossa vanhaksi?

Tangotunnilla hoipertelin sokerilaskuhumalan ja nälän välimaastossa, mutta nautin silti tanssin huumasta, hiutuneissa mukanahkalegginsseissäni, järkevässä kotimaisen pienyrityksen ompelemassa vähän trikooyöpukua muistuttavassa tunikassani ja korvakoruissani, joita yksi tanssikaverini luuli niiksi hätäsignaaleiksi, jolla kutsutaan Batman Gotham Cityn avuksi. Jotenkin tuo yhdistelmä mielestäni toimi, ainakin teoriassa, ainakin vielä kotona.

Tanssiharrastus yhdistettynä kotitoimistoiluun muutenkin sumentaa käsitystäni siitä, mitä on "pukeutuminen". Olen alkanut kuvitella, että on ihan normaalia lähteä jonnekin jumppatrikoissa ja kauluspaidassa. Korkokenkiä voi käyttää lähes minkä tahansa yhdistelmän kanssa. 

Tilasin postimyynnistä sovitteille ihan tanssimista ajatellen kaksi mekkoa, sellaista joissa on hihat ja tea-dress-mittainen helma ja vyötärö. En tiedä olenko yhteensopiva moisen yhdistelmän kanssa, siis esim. siltä osin, että ehkä minulla ei ole vyötäröä. Olen jotenkin kainosti toivonut, että ylenpalttinen tanssiminen johtaisi tilanteeseen, jossa vyötärö löytyy, mutta toistaiseksi en ole ollut tässä toiveessani erityisen tuloksellinen.