No loneliness in this dream.

Sattuneista syistä elämäni, tai ehkä ajankäyttöni, on ollut hyvin intensiivistä. Monet syistä liittyvät töihini. Olen mahduttanut väliin myös tanssia, puoliväkisin, mikä on ehkä vaatinut uhrauksia nukkumisesta, kodinhoidollisista puuhista, syömisestä, seuraelämästäni sekä habitukseni oikomisesta.

Lamput ja ledit poksahtelevat kodissani, enkä ehdi korvata niitä toimivilla. Sytyttelen kynttilöitä. En ehdi käydä kaupassa.

Lopetin äsken työt ja nautin valohoidosta jääkaappini ovella. Valo on ehkä tällä hetkellä parasta, mitä jääkaappini tarjoilee. Tai siis löytyihän sieltä ryppyinen foliopussi, jonka hanasta tiristelin itselleni viimeisen 2/3 lasillisen keskivertoa Chileläistä punaviintä. Samaistun siihen foliopussiin. Toisaalta viini on hieman väljähtänyttä ja jääkaappikylmää, joten samaistun ehkä siihenkin.

Mutta onneksi elämässäni on tanssi. Tanssimme kainalokarvamiehen kanssa nykyään tämän tästä. Keskustelumme ovat hajanaisia, hortoilevia ja täysin merkityksettömiä. Eilen sanoin hänelle vahingossa jotain hänen persoonaansa menevää ja kaksimielistä. Se oli noloa ja täysi vahinko. Ehkä hän ei hoksannut. Jos ei, emme ehkä omaa samaa huumorintajua. Vain kehomme kieli on osittain yhteistä.

Hänellä on kyllä hieman liian foksahtava tangokävely. Ei sellaista vaanivaa, luotisuoraa polvetkyykyssähiipimistä, jota tango minusta vaatisi toteutuakseen. Tein kyllä muutaman hienon argentiinalaistyylisen jalan päällä käännähdyksen. Tai siis en ehkä niinkään vielä pidä omaa toteutustani noista hienona, mutta askelkuviona tuo on oikein hieno. Muissa tansseissa hän on mieluisampi.

Taukotanssilla joku hieman vähemmän tanssinut viejä haki minua rumballe. Edellisestä rumbatunnistani lienee 4 vuotta, enkä ehkä sen ensimmäisen vuoden aikana oppinut asioita kovin syvällisesti. Olen aktiivisesti vältellyt rumban tanssimista nämä vuodet, koska koin sen  silloin neljä vuotta sitten kovin kiusallisena, liian intiiminä ja aistillisena toimintana ottaen huomioon olosuhteet. Mutta voi toki, tokihan minä nykyisin yhden rumban pystyn tanssimaan, tuosta vain. Teen mitä vaaan, että saisin tanssia. Se, että ihan tyynesti kuvittelen pystyväni tanssimaan tanssia jota en oikeasti osaa, on ehkä suurinta edistystä mitä voin itselleni kuvitella. 

Siinä minä sitten pyörähtelelin hitaan viehkeästi, loksauttelin lannettani aina ulkokehän suuntaan, vein jalan painoa kohti lattiaa polvia suoristaen ja ihan pokkana jopa katselin seuralaistani silmiin. Se jos mikä on hurjaa extremeä.

Tangotunneilla on sellainen ilmiö, että poikkeuksena muista tanssitunneista naiset pukeutuvat erityisesti punaiseen. Erityisesti punaisia ruusukuvioita, puna-musta yhdistelmiä asuissa, mustia sukkahousuja, naisellisia leikkauksia puseroissa ja flamenco-rypytyksiä hameenhelmoissa näkyy paljon. Ja hameita ylipäänsä enemmän kuin yleensä. Se on jotenkin hellyttävää - vähän kuin jonkinlaista pukeutumisleikkiä. Heittäytymistä rooliin. 

Olen kerran ollut tanssitunnilla liehuvahelmaisessa unikonpunaisessa puolihameessani. Menen uudestaankin kyllä, kunhan löydän siihen sopivamman yläosan. Miksen minäkin saisi heittäytyä, vaikka olenkin hämäläinen?

Eilen en ehtinyt erityisesti pukeutua tanssia varten. En erityisesti ehtinyt edes syödä ennen tuntia. Seitsemään tuntiin ennen tanssituntia. Hätäratkaisuna, työpalaverin venyessä loputtomasti, hain pumppupullollisen käsidesiä ja lutrasimme sitä, ja kaivoin kaapista rasiallisen kovettuneita irtokarkkeja, joita kahmimme kitusiimme kaksin käsin, kaverini ja minä. Sitten ryntäsin minuutin tarkkuudella kengänvaihtoon ja kainalokarvamiehen käsivarsille.

Nyt muistin, että kaapissani, siellä työpaikalla, olisi ollut myös punaviintä. Onkohan se menossa vanhaksi?

Tangotunnilla hoipertelin sokerilaskuhumalan ja nälän välimaastossa, mutta nautin silti tanssin huumasta, hiutuneissa mukanahkalegginsseissäni, järkevässä kotimaisen pienyrityksen ompelemassa vähän trikooyöpukua muistuttavassa tunikassani ja korvakoruissani, joita yksi tanssikaverini luuli niiksi hätäsignaaleiksi, jolla kutsutaan Batman Gotham Cityn avuksi. Jotenkin tuo yhdistelmä mielestäni toimi, ainakin teoriassa, ainakin vielä kotona.

Tanssiharrastus yhdistettynä kotitoimistoiluun muutenkin sumentaa käsitystäni siitä, mitä on "pukeutuminen". Olen alkanut kuvitella, että on ihan normaalia lähteä jonnekin jumppatrikoissa ja kauluspaidassa. Korkokenkiä voi käyttää lähes minkä tahansa yhdistelmän kanssa. 

Tilasin postimyynnistä sovitteille ihan tanssimista ajatellen kaksi mekkoa, sellaista joissa on hihat ja tea-dress-mittainen helma ja vyötärö. En tiedä olenko yhteensopiva moisen yhdistelmän kanssa, siis esim. siltä osin, että ehkä minulla ei ole vyötäröä. Olen jotenkin kainosti toivonut, että ylenpalttinen tanssiminen johtaisi tilanteeseen, jossa vyötärö löytyy, mutta toistaiseksi en ole ollut tässä toiveessani erityisen tuloksellinen.