Juon aamuisin ranskalaisen tummapaahteista kahvia ja katson Netflixistä pätkän jotain nordic noir-genren tuotantoa, jossa on tapahtunut ikävä murha, ruumis löydetään usein hyytävässä tuulessa, sormet kohmeessa ja vaaleat pitkät hiukset anorakin hupun reunojen yli hulmuten. Olen kahlannut noita läpi jo muutamia. Niissä on mukavan kapea värimaailma, ikäviä ihmiskohtaloita, tylyjä keskusteluja, mitäänsanomattomia sisustuksia ja kalpeaa valoa joka laskeutuu kaihoisan taiteellisesti salskean miehen treenatuille pakaroille, joita aurinko ei ole ruskettanut viimeksi kuin sinä lapsuuden kesänä saaristossa kun nakupellenä hypittiin kiviltä veteen.
Nykytrendin mukaan mies on yleensä homo, lapsirakas ja hänellä on hankala isäsuhde. Naiset ovat hieman raskaspiirteisiä nelikymppisiä blondeja, hiukset kärsimättömällä vähäeleisellä poninhännällä, vaatetuksena mustaa ninjatyyppistä ratkaisua jossa voi ryömiä ilmastointikanavissa, rikkoa ikkunoita ja kiivetä niistä sisään ja näyttää ynseältä jakkupukuihmisten seurassa. Vaatteet myös likaantuvat usein oksennukseen, vereen tai alkavat vain haista hieltä, joten käytännöllinen ja suoraviivainen nainen vaihtaa paidan julkisesti paljastaen napakat pitsittömät t-paitaliivit ja vielä napakammat vatsalihakset. Sarjoissa on myös tarpeettomia kohtauksia joissa ihmiset istuvat vessoissa. On jännää katsoa ulkopuolille silmille tehtyä stereotypiaa omasta maailmastaan.
Nordic noir sopii aamuihini ja virittää minut työpäivään, jossa suurimman osan ajasta istun luurit korvilla kuunnellen muita ja yrittäen hillitä itseäni.
Selkääni särkee eilinen tanssi. Jotkut tanssipareistani kannattelivat oikeaa kättäni aivan liian ylhäällä, ja lapani alkoi jo tunnilla ainakin kerran krampata. Selän pitkät lihakset ovat selvästi saaneet tehdä töitä, ja niska meinaa jumittaa. Reisissä ja pakaroissa osasin odottaakin tuon kaksituntisen tuntuvan. Ranteeni väittää, että kahdessa tunnissa kuluti lähes 900 kaloria. Heräsin yöllä puhelimeni jurinaan ja nälkään.
Pesin ikkunat keväällä. Ne eivät enää ole puhtaat, mutta eivät täysin likaisetkaan. Nyt tajusin mikä on takapihan oven ikkunassa oleva pyöreä sumea läikkä. Siihen on lentänyt kesäinen saippuakupla.
Kohta minulle soittaa Ikean keittiösuunnittelija. Sitten saapuu Kaunomieli, ja katsomme jälleen Elämäänsä Tyytymättömiä Ihmisiä Onnettomissa Pakkoavioliitoissaan. On jälleen se aika vuodesta. Nyt ihan neljä paria.
Mietin, miksi intuitioini heitti minulle tämän biisin. Sitten hoksasin, että keittiöni on tuolta vuodelta. Ainakin suunniteltu tuolloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti