And you're startin' to bore me, baby.

Aamuisin työhuoneessani ehti hetken olla (entinen rumien ja ylimääräisten tavaroiden huone) ehti olla niin aurinkoista, että päivisin huomasin, etten ollut sytyttänyt skandinaavista muotoilua ihan mukiinmenevästi edustavaa mutta melko tehotonta kattolamppuani. Mitään kunnollista työpöytävalaistusta minulla ei olekaan, onhan työpöytäni vain ihan väliaikainen ratkaisu, Kesäheinän jykevä koulupöytä joka on luonani säilytyksessä toistaiseksi, heidän asuntonsa rajallisten ominaisuuksien vuoksi.

Nyt sitten tuli kesäaika, harmaana ja kelmeänä, ja se aamuaurinkojen keltainen energia katosi jonnekin.

Ihan vain väliaikaistahan tämä viime vuosi on ollut. Olen kyllä pikkuhiljaa skarpannut kotitoimistoilun suhteen; pukeudun aamuisin sen sijaan että notkuisin pyjamahousuissa ja bändipaidassa iltapäivään asti. Tosin yleensä trikoisiin tai edes pitkiin kalsareihin ja johonkin teams-palavereihin soveltuvaan yläosakaapuun. Pidän kameraa päällä aiempaa enemmän. Olen tottunut katselemaan kaksoisleukani sivuprofiilia ja siihen, että hiukseni näyttävät valaistuksesta riippuen oudon kelmeiltä, silmäni katoavat näyttöpäätelasien heijastuksen taakse. Se olen minä, tuollainen olin aiemminkin, en vain tiennyt sitä. 

Ehkä se oli jotenkin armollisempaa aikaa, ja todistettavasti olin nuorempi tuolloin.

Minulla ei oikein ole tarmoa etsiä elämästäni virikkeitä, elähdytyksen lähteitä, uusia innostuksen aiheita. Olen siinä pisteessä, että musiikki usein kyllästyttää minua. Ja toisaalta, kun satunnaisesti päädyn tilanteisiin, joissa on ihmisiä, joiden kanssa pitäisi keskustella, kasvokkain, ihan vaikka miten kepeistä ja mitäänsanomattomista aiheista, ja katsoa suoraan silmiin kun sanoo jotain mitäänsanomatonta, tilanteet tuntuvat yllättäen hälyttävän vaarallisilta ja häivytän itseni poissaolevuuden sumuun pelastuakseni. Myöhemmin sitten mietin, miten olen rapautunut sosiaalisesti, ja tuleekohan elämästäni enää mitään, vaikka tilanteet normalisoituvat.

Ennen ehkä oli vähemmän aikaa analysoida, vaikka muistankin sosiaalisen vainoharhakrapulan olleen my constant companion tämän tästä, sosiaalistten pyrskähdysten jälkeen. Mutta ne pyrskähdykset olivat huomattavan paljon intensiivisempia ja pitkäkestoisempia kuin nykyoloissa, vainoharhan määrän pysyessä samana.'

Olen siis vähän tuskastunut asioiden nykytilaan. Moni meistä on.

Excelini ei juurikaan kehity ja olen toden totta hankkinut hyvin vähän uusia vaatteita vuoden mittaan. Miksi suotta, ja tämähän on vallan hyvä ominaisuus ihmisessä, vähempi kuluttaminen. Tiedostan kuitenkin ostostelun tuottavan minulle mielihyvää, niin väärää ja harhautunutta kuin se saattaa ollakin. Luulen käyväni ruokakaupassa aivan liian suurella kiihkolla nykyisin, mutta tuollaiselta paheelta voin helposti ummistaa silmänsä. On mahdottomuus olla käymättä ruokakaupassa, ja vaatisi erityistä tarkkaavaisuutta laskea, kuinka usein noin tapahtuu, ja käykö siellä läpi useamman hyllyvälin kuin tarpeellista, uusia elähdyttäviä asioita nähdäkseen. Tuorejuustomaku-uutuuksia, myslejä, kukkaruukkuja, siivousvälineitä.

Järjestelin kylpyhuoneeni kaappia, ja löysin 14 täyttä tai vajaata purkkia shampoota ja hoitoainetta. Ruokakauppaostoksia, ihan vain vierasvaraksi suuri osa hankittuja. Hautautuneena hyllyn takaosaan, unohdettuina heti ostostelun huuman haihduttua.

14 pulloa on aika paljon henkilölle, jolla on taloudessaan yksi kylpyhuone ja yksi pää. Väitän, että suurin osa ostokerroista on ollut puhdasta kulutuksellista hurmosta johon olen antautunut Prisman loputtomilla hyllyvälikäytävillä, lainkaan kiinnittämättä huomiota siihen riskiin, että hyllyn takana joku aivastaa ja mikrohiukkaset leijailevat metrien päähän, laskeutuen huonosti istuvan maskini raoista limakalvoilleni.

Luulen, että elämänlaatuni kohentuu, kunhan pyöräilykelit oikeasti alkavat. 

Luulen, että mummopyöräni eturenkaaseen pitäisi vaihtaa taas sisäkumi. Tuo tuntuu kovin suurelta ja vaativalta operaatiolta. En edelleenkään omista hylsysarjaa, mutta olen kyllä sellaisia Lidlin satunnaistavarahyllyssä himoiten hivellyt.

Stumbling on my feet.

Olen jo iso tyttö. Joskus tuntuu, että joistain kohdin turhankin iso. Keskivartolosta lähinnä. 

Osaan tehdä kaikki tarvittavat asiat, tiedän mitä haluan, ja jos se on kohtuuden rajoissa, osaan ja uskallan hankkia sen itselleni. Pystyn nostamaan isoja laatikoita jos ne eivät ole painavia, ja sovittelemaan niitä autoni tavaratilaan, ja kun ne eivät mahdu sinne, nitkuttamaan ryttääntyneen aaltopahvilaatikon irti ja siirtämään sen autoon sivuoven kautta. Katso äiti, ei miestä! Pipopäinen varastomies seisoi kyllä vieressä kädet avuliaasti ojossa kun suoritin toimenpiteen michelinukkotakissani, kynähameessani ja liukkaissa mutta käytännöllisen ja vähäeleisen näköisissä nilkkureissani. 

Nyt minulla on hieno, tukeva kenkäpenkki, johon voin ankkuroida ahterini kun navon kenkiä jalkaani. Ja siinä voi myös säilyttää kenkiä, joista ison määrän voin nyt siis siirtää pois ahtaasta tuulikaapistani. Tämä on hyvä. Elämäni on sujuvoitunut, ja penkki myös siirtää sisustuksen laatua tyylillään haluamaani suuntaan. 

Kas. Kuvaan fotobombaa heijastuksena peilin kautta myös ystäväni Pertti. Huomionkipeä otus, kuten olen kertonut, tämäkin sen todistaa.

En oikein osaa kuvailla mikä se suunta on, mutta tunnistan sen mielenrauhana.

En minä tuollaiseen suoritukseen tarvise ketään. En laittanut viestiä, että tuletko kaveriksi hakureissulle, vaikka asia kävi mielessäni 36 kertaa. Päivä olisi ollut huonosti valittu tuohon. Ehkä ei, jos sen olisi sopinut etukäteen. Emme ehkä koskaan saa tietää. 

Ihan yksin hain. Peruutin auton talliin, kitkuttelin pitkän laatikon pois sivuovesta osumatta naapurin autoon, napsauttelin takapenkit takaisin pystyyn, oikoen turvavyöt pinteistään, konttasin (kynähameessani) takapenkkiä myöten auton toiselle puolelle hakemaan läppärireppuni, ruokaostokset, pakkasin repun selkään ja yritin sitten, valtava laatiko sylissä, ostoskassin sanka kipeästi ranteeni nahkaan uppoutuen, ilman näkyvyyttä eteeni kävellä ulos autokatoksesta kahden auton ahtaasta välistä. En muistanut, että autojemme välissä on myös vakaa, metallinen pylväs, joka ei siis näkynyt sen laatikon takaa.

Mutta ihan hyvin minä pärjään, ei tarvi auttaa! Ratkaistuani pirunnyrkkiä muistuttavan henkilökohtaisen pulmapelini kävelin rivitalojonon viimeisimpänä olevaan asuntooni kannatellen puolitoistametristä pahvilaatikkoa pääni päällä taidokkaasti kuin vesikannua.

Kyllä minä oikeasti opin jotain. Minäkin saan tarvita apua. Tai jonkun. Ja mikä tärkeintä, tajusin miksi en ole sitä ennen tajunnut. Ja on ehkä mahdollista sekin, että joku muu saattaa tarvita juuri sen, että joku tarvitsee juuri hänet.

 

I have to celebrate you, baby.

Viikonlopusta muistan lähinnä kolme tuotantokautta Tanskan Ensitreffit alttarilla -sarjaa. Tokihan minä olin nuo kaikki kaudet jo nähnyt aiemmin, mutta silti, jos kerran tunsin suurta mielihyvää uppoutuessani eri ihmisten sielunelämien koukeroihin ja siihen, miten heidän olemuksensa muuttuu parisuhteen edetessä hiprakkaisesta odotuksesta kohti ahdistavaa epämääräistä syyllisyyttä siitä, ettei pysty vastaamaan toisen läheisriippuvuuteen samalla mitalla, tai ei vain kestä sitä teennäistä ja alentuvaa lehmäkettä joka puolisoksi on osunut, niin mikäs siinä. Jos jokin asia tuottaa minulle mielihyvää näinä rajoitusten ja kieltolakien aikoina, en nyt ole juuri nyt niin kamalan ronkeli kriteereissäni.

Tein minä myös poronkäristystä ja katselin, miten lapset syövät. Käristykseen olisi ehkä saanut laittaa ihan himpun enemmän suolaa. Mutta maistuihan se.

Ja kävelin läpi, turvavälejä noudattaen, Oulun relevantit kalusteliikkeet. Olen hahmottanut tarvitsevani kenkäpenkin. Siis penkin, jolla istua kun laittaa kengät jalkaan, mielellään sellaisen, jossa voi myös säilyttää jonkin osan kengistäni, ja semmoisen kapeanmallisen. Ja kas, niitähän myydään, semmoisenkin näköisinä, jollaisia voisi olettaa olleen myynnissä jo asuntoni valmistumisaikoihin.

Saan penkin viikon kuluttua, se pitää toimittaa keskusvarastolta. Minulla on siis jälleen jotain, mitä odottaa elämältä. Ehkä penkki myöhästyy, ja saan odottaa sitä kaksi viikkoa? Se ei ehkä haittaisi, vallitsevissa olosuhteissa. 

Kävelin muutenkin, ulkona, itseni niin kipeäksi, että yöllä piti ottaa särkylääke nivelteni juilimisen takia.

Kyllä, tämä on vähän raskasta. Talvi on vaihtunut auringoksi ja tippuviksi räystäiksi, vielä ei voi pyöräillä ympäriinsä huumaantuneena kevään tuoksusta, mutta minun elämäni on jotenkin ihan vain, tyhjää, odottamista. Sen odottamista, että jotain taas tapahtuisi, mutta rakenteet, joissa jotain mielenkiintoista voisi odottaa tapahtuvan, ovat kovin hataria juuri tällä hetkellä. Ei oikein ole paikkaa mistä lähteä etsimään sitä elämää. Jotenkin tämä tapahtumattomuus tuntuu näin jälkikäteen helpommalta yhdistettynä talven pimeyteen ja kylmyyteen. 

Vihaan vaatteitani enkä ole oikein vaikuttunut habituksestanikaan juuri nyt. Olisipa tällä viikolla edes yksi päivä, että olisi syytä laittaa hiukset muuten kuin kuulokkeiden kanssa näppärälle nutturakampaukselle.

Ei minulla ole sen suurempia valittamisen aiheita, mutta olen armoitettu valittaja.