sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Sounds like she's singing.

Lista ihmisistä, joita ihailen, kasvaa. Rick Gervais. Hän on luonut sarjan After Life ja näyttelee siinä pääosaa. Katsoin Netflixistä koko setin muutamassa erässä, itkin niin, että poskeni olivat kauttaaltaan märät ja paidalle tippu pisaroita. Kuin se hymiö, joka kirjoitetaan näin :'-D Olen rakastunut Rick Gervaisiin, vaikka hän ulkoisesti muistuttaa yhtä henkilöä, joka aiheuttaa minulle tämän tästä kummallisia ja ristiriitaisia tilanteita.

Jos elämästäni tehtäisiin elokuva, Rick Gervais siis näyttelisi siinä.

Itkin taannoin myös saunassa. Itkuntyrskähdysten välissä lauloin huilumaisella äänelläni kaikenlaisia hautajaislauluja, ja tämän tästä ne sekoittuivat ulvontaan.

En tiedä mihin tämä liittyi, kohtaus päättyi äkillisesti kuten alkoikin.

Tai tiedän minä mihin nämä asiat liittyvät. Ja se uni jonka näin viime yönä. Poikkeustila, katastrofi, ihmiset pakenivat maan alle, kellareihin, luoliin, bunkkereihin, kukaan ei oikein tiennyt mitä. Oli huhuja säteilystä, avaruushirviöistä, ja olivatko aseistautuneet "rauhanturvaajat" hyviä vai pahoja? Pitäisikö perustaa vastarintaliike, ja jos, niin mitä vastaan? Mielipiteitä oli monia. Vaeltelin katvealueesta toiseen, ulkona oli kylmää ja hyistä, jäseneni olivat aina vähän turtana ja neä vuosi. Makasin välillä jossain juoksuhaudantapaisessa paikallani, rahisevaa hengitystäni kuunnellen ja odottaen, että vartijat siirtyisivät ja voisin livahtaa pois. Oli teloituksia. Hiukseni ja säärikarvani kasvoivat, paljon. Ihmiset kerääntyivät hylätyissä taloissa olevien satunnaisten puuhellojen ympärille, ja näin työkavereitani, nuorempia kuin minä, ahavoituneina, nenät paleltuneina, iho vanhana kuin kengänpohja mutta hymyillen koska he olivat elossa.

Kyllä tämä on ollut iso asia käsitellä, tällainen poikkeustila. Nyt, kun tuntuu, että elämä voittaa, ainakin hetkellisesti, kaikki vyöryy päälle. Ehkä muitakin asioita kuin vain poikkeustila. Erojuttuja. Kerroksia jostain vanhemmista asioista kun lapio uppoaa taas vähän syvemmälle siihen kuoppaan, jota toisinaan itselleni kaivan.

Eilen kaivoin lapiolla myös takapihaa, istutin kuusaman, laventelin ja vaaleanpunaisia pelargonioita ruukkuun. Grillasimme Kaunomielen kanssa ja nautiskelimme valikoiman outoja limuviinoja/siidereitä. Siksikin tuntuu, että elämä on palannut uomilleen, keveyteen, ei niin rajoitettuun ennalta-arvaamattomuuteen.

Pelaan pelejä. Haluan ehkä kuvitella, että pelaan pasianssia, mutta yritän olla olematta paskiainen ja huomoioida vastapelurin olemassaolon. Olenhan minä toki kiltti ihminen. Tällä hetkellä itse pelaaminen on kuitenkin paljon hauskempaa kuin voitto tai tappio. Pitkitän siirtojani, en paljasta korttejani, ja kun hän saa niitä selville yksi kerrallaan, tiedän, että se on paljon tehokkaampaa juuri noin kuin jos olisin itse lyönyt ne pöytään.

Tämä kaikki tuntuu sopivan minulle juuri nyt. Tässä on sellainen hetki, jossa haluan viivytellä, tämä on se "sitku", monella tapaa. Minusta tuntuu, että tämä on se elämä jonka kuvittelin itselleni lapsena.

Tänään olen kuunnellut mm. näitä.



(Tämä biisi liittyy siihen kun olin 19, isossa kaupungissa, maailmalla ja ällistynyt siitä, että olin tosiaankin päässyt ulos pienestä tynnyristä ja elämässä voisi tapahtua mitä vain. Irlantilainen baaripoika tarjoili Coronaa limellä, laittoi biisin soimaan ja lauloi aina mukana ja hyppäsi baaritiskin päälle tanssimaan. Baarin omistaja tervehti poskisuudelmin ja kutsui Bellaksi.)

Juuri nyt soi tämä:










tiistai 26. toukokuuta 2020

In my need for some long overdue respite.

Olen tällä viikolla jo kahdesti suorittanut työpäivän asiallisesti pukeutuneena. Tai no tänään, ennen kotoa poistumistani lisäsin asialliseen toimistomekkooni myös farkut mekon alle, koska se ehkä on enemmänkin tunika. Tässä vaiheessa kesää. Etätäimistopäivääni mahtui miellyttävä tauko, jolloin istuin ulkona auringossa puutarhatuolilla mekko kovin ylös rullattuna jokapäiväistä puuroani syöden ja kahvia juoden.

Etätyöpäiviin luomieni rutiinieni mukaisesti päätin singahtaa jonnekin työpäivän päätyttyä. Lisäsin siis farkut, inventoin jääkaapin (tarvitsisin maitoa ja säilykemaissia sekä laktoositonta viiliä satunnaiselle päiväkahviseuralaiselleni), hyppäsin ratsuni selkään ja kirmasin kohti Prismaa. Matkalla muistin, että en muistanut olinko sulkenut takaoven. Muutin reittiäni, ja menin ihan vain lähisaleen. Ostin jäätelöitä. Yhden jokaista lajia joka näytti minusta kiinnostavalta, sekä laatikollisen yksiä taatusti hyviä. Nyt voin pitää kahvitauon sijaan jäätelötauon halutessani. Ostin myös pullaa ja karkkia.

Tämä ei tuntunut kokemukselta enää kovin järkyttävältä. Reilu viikko sitten kävi Prismassa ja ostin yli kahdellasadalla eurolla herkkuja (työpaikalle vietäväksi, ja ihan muille kuin itselleni). Keksejä, lakritsaa, suukkoja, tikkareita, pastilleja. Ainakin. Kassaneiti kysyi minulta vienosti "onko sulla tänään karkkipäivä?" Kerroin, että joo, kotitoimistolla tulee usein sellainen napostelutunne, tulee syötyä vähän enemmän kaikenlaista pientä. Sitten hän kysyi minulta olenko Veela (nimi muutettu), ja tajusin, että kyseessä oli entisen työkaverini vaimo, jota en näköjään tunnista ilman ko. miestä. Hänkään ei ollut aivan varma minun tunnistamisestani.

Kauppareissulta kotiin tultuani join lasin vettä, ja mietin, miksi tunnen pakonomaista tarvetta pestä kädet. Olin unohtanut hetkeksi, että maapallo on tappavan pandemian vallassa, ja käynyt ihan vain Salessa, tavallisesti.

Varmaan moni muu tuntee samoin nyt, kun aurinko paistaa, koska meillä kaunis, lämmin sää on vähän eri maailmankaikkeus kuin muu vuosi.

Istuin sunnuntaina takapihan sohvassa. Menin sisälle, vein mennessäni tyhjän puurolautaseni. Laitoin kasvorasvaa. En yhtään muistanut, miksi olin tullut sisälle. En puurolautasen enkä kasvorasvan takia. Läppäri oli vielä ulkona, muistin ajatelleeni, että jatkan kirjoittamista, koska päähäni pälkähti Ajatus. En muistanut mikä se ajatus oli.

Muistin, että tulin hakemaan tyynyä polvieni ja läppärin väliin, senkille ojennettujen jalkojeni päälle. Jotta voisin kirjoittaa Ajatuksesta paremmassa asennossa.

En edelleenkään muistanut, mukä se Ajatus on.

Syreenipuskan läpi pilkistää ruohokenttä, ja siitä muistin Ajatuksen. Tänä keväänä ruohokentällä on ollut paljon lapsia, paljon enemmän kuin viime keväänä. Eri ikäisiä, oikeasti leikkimässä joukolla. Ihan kuin jossain 50-luvulla. Tämä on siitä hieno asuinalue, suojaisa ja eristäytynyt, että lapset päätyvät käyttäytyvät noin. Kukaan ulkopuolinen ei tänne eksy, eikä ole läpikulkuliikennettä.

Lapsista tulee ääntä. Etenkin, jos heillä on vesipyssyjä, ja hysteriataipumus. Tästä oli puhetta ystävän kanssa (hänenkin takapihalleen kuuluu lasten ääniä, vuolaina volyymeina).Olen huomannut, että vaikka olen herkkä joillekin äänille kun keskityn tai olen ärtynyt, muina aikona saatan olla kovin epäherkkä joillekin toisille äänille. Niinkuin lasten itkemiselle (muiden kuin omieni), koirien haukkumiselle, kuorsaamiselle, sellaisille ympäristön äänille joihin juuri minun ei tarvitse reagoida. Yksinkertaisesti suljen sellaisen kanavan päästäni, ääni jatkuu ja tavallaan "kuulen" sen, mutta se ei aiheuta mitään ärsyttä aivoissani.

Joskus on käynyt niin, että olen työpäivän jälkeen istunut paikalleni lentokoneessa ja nukahtanut kuin tyrmään vartiksi. Herättyäni kone on yhä maassa (jäätä sulatellaan siivistä). Aistin, että kaikki ihmiset ympärilläni ovat hyvin hermostuneita, ärtyneitä. Mietin, onko tapahtunut jotain huolestuttavaa, kaappaus, sairauskohtaus, olemmeko jo lentäneet jonkin matkaa mutta joutuneet tekemään pakkolaskun jollekin syrjäiselle saarelle enkä ole huomannut tapahtumia koska nukuin. Tutustuisinko kaikkiin näihin ihmisiin ympärilläni läheisesti, loisin poikkeustiloissa erikoisia sosiaalia verkostoja ja liittoumia, yksi kerrallaan kuolisimme oudoissa olosuhteissa salaliittoteorioiden säestäessä, kunnes huomaisin, että kaikki on vain unta. Sitten tapahtuu "poksahdus", kanava päässäni aukeaa, ja kuulen pikkulapsen parkuvan kuin hengen hädässä, taukoamatta. En vain oikeasti kuullut sitä nukkuessani tai heti herättyäni.

Takapihan sohvassa nukkuessani kuuluu paljon ääniä. Kaukaista liikennettä, hyönteisten surinaa, lasten kirkkaat äänet kimmahtelevat talojen seinistä. Ärtyneitä pomottavia ääniä, neuvottelevia ääniä, haukahtavia huudahduksia. Ovien läiskymistä ja pallon pompotusta.

Pallon ääni näkyy päässäni kuviona. Näen sen enemmän kuin kuulen sen. On pyöreitä kaaria, erikovuisia tömähdyksiä, läpsähdyksiä, teräviä kulmia kun pallo kimmahtaa. Erilaiset muodot ovat eri värisiä, kylmiä tai lämpimiä, kuva vaihtuu koko ajan. Erilaiset värit ovat erilaisia värejä, tavallaan haluaisin sanoa "tunteita", mutta ei se ole niin henkilökohtaista, vain erilaisia tarinoita joita tarkkailen. Kaikki tapahtuu päässäni yhtäaikaisesti, ilman kronologiaa. Luulen, että siinä kohtaa synestesiani tekee temppujaan. Kuuntelin palloa, ja yritin miettiä, miltä se tuntuisi, jos vain kuulin sen, en näkisi tai tuntisi ääntä. Olisiko se vain rytmi, mitä tarkoittaa pelkkä rytmi? En osaa kuvitella pelkkää ääntä tai rytmiä, koska kaikki on minulle visuaalista tai muuten muihin aisteihin sekoittuvaa. Olen vasta aikuisena tajunnut, että muut ihmiset saattavat aistia asiat toisin kuin minä. Että kaikki saattavat havaita tai aistia asiat vähän eri tavoilla. Toisaalta en ole siitä yhtään varma. Ehkä sittenkin kuulen, näen ja hahmotan kaiken kuten muutkin, mutta puen sen vain eri tavoin sanoiksi.

En vaihtaisi tätä päätäni, vikoineen päivineen, vaikka muistini onkin kuin harva, armollinen seula. Kaikki on minulle kuvioita ja väriä. Kun olen stressaantunut, numerot ovat vain kasa erivärisiä villalankoja, enkä osaa laittaa niitä järjestykseen. Teen ratkaisuja siten, että yritän saada tarinan soljumaan sopusointuisesti, ja jotenkin siten pärjään maailman ja luonnonjumaluuksieni ja kaikkien niiden pikku apulaisten kanssa sopuisasti. Minun on hankala olla, jos jokin asia on epävireessä, niin kuin kasvojen kuiva iho, vääränvärinen matto, kylmät varpaat, tahmea pöydän pinta, tietyt väriyhditelmät. Tai värit, jotka ovat liian rajalla, kuten liian vaaleanpunainen violetti. Hedelmät ja vihannekset maistuvat usein oudoilta suussani, valtavan kamalilta tai yököttäviltä, en pysty elämään niiden makujen kanssa.

lauantai 23. toukokuuta 2020

Lattioiksi palatsiin.

Kesä on aluillaan ja se tuntuu nautinnolliselta. Kuorsasin eilen takapihan sohvallani tunnin, epiloimattomat jalkani auringonvalolle alttiina. On ihanaa, kun on oma pieni, muutaman neliömetrin paikka ulkoilmassa, jonne siirtyminen takaoven kautta on vaivatonta eikä vaadi erityisiä habituksenoikomisrutiineja. Nautin tästä kovasti, luulen, että enemmän kuin viime keväänä, vaikka silloinkin olin jo tässä asunnossa kun takapihan hörselöiset narsissit alkoivat poksahdella auki yksi kerrallaan.

Nyt olen yksin, ja minulla on vaniljakiisseeliä - korvamerkitöntä, omaa aikaa jota mikään siima ei liikaa kiristä. Sosiaaliset tilanteet ja kohtaamiset raidoittavat sitä vain mausteeksi, sopivasti, ylimakeus tai muut pelottavat makuyhdistelmät eivät juuri häiritse.

Torstaina oli yllättävä vapaapäivä. Tajusin sen yllättävästi vasta keskiviikko-iltana Lidlissä, jonne singahdimme Kaunomielen kanssa löytöretkeilemään. Löytöretkeilimme myös urheiluvaateliikkeessä. Olemme siis vältelleet vaateliikkeitä koronaeristyksen ajan melko tarkkaan, ihan ekologisistakin syistä. Miksi erityisesti loisi itselleen tilanteita, joissa voi purkaa ahdistustaan ostosterapiaan, jos ei ole tarvetta vaatteille, koska on vain kotona (mikä aiheuttaa toki jonkin verran ahdistusta). Ainakaan itse en kaipaa tuohon ahdistukseen lisäksi vielä syyllisyyttä turhista ostoksista ja excelini ylikuormittumisesta.

No nyt sitten kurkkasimme vallattomasti koronakarsinamme laidan yli, ja kas, siellä oli urheiluvaatteita. Se oli jännittävää. Sen jälkeen Lidliin, kiersimme joka hyllyvälin. Siellä, miettiessäni sopivaa lounasta torstain etätyöpäivääni rytmittämään, tajusin, että kyseessä olisi ihan vain uskonnollinen vapaapäivä.

Tapahtumat kehittyivät, en kotona mennytkään ajoissa nukkumaan vaan join useita kossuvissyjä, oluen ja siiderin ja virtuaaliseuralaiseni penkin alle puhua pälpättäen suorastaan hengen hädässä kaikkea sitä mikä on patoutunut sisääni tuollaisten satunnaisten lasin-ääressä-kohtaamisten puutteessa viikkotolkulla.

Aamulla minulla oli hitusen krapula. Hän saattoi kuolla omaansa. En ole erityisen kiinnostunut tietämään miten siinä kävi. Tyyppi oli liian high-maintenance. Vaikutti aivan siltä, kuin hän olisi edellyttänyt minun olevan vastavuoroisesti kiinnostunut hänestä persoonana, mutta ei sitten kuitenkaan ollut valmis avautumaan henkilökohtaisista asioistaan ventovieraalle ilman järeitä peltisaksia.

En ehkä hukkaisi häneen kovinkaan montaa ämpärillistä vaniljakiisseliä. Ehkä menetän nyt hienon mahdollisuuden. Ehkä vain pidän enemmän vaniljakiisselistä kuin mistään muusta. Se on vähän pelottava ajatus.

Minulla on lista, jossa on paljon ruksittavia kohtia. Olen ajatellut, että kenenkään ei tietenkään tarvitse täyttää kaikkia rukseja, tai edes puoliakaan niistä, mutta niistä rukseista jotka täyttyvät, pitäisi muodostua joku kiinnostava kuvio. Kerta toisensa jälkeen katson kuviota ja totean, että nääh, emmä jaksa.

Olen alkanut kysyä ihmisiltä osaavatko he hitsata.

Jollain tapaa juuri tämä on hyvä. Saan olla yksin, mutta olen ostanut lottokupongin. Voin siis voittaa arvonnassa ihan mikä päivä vain, ei tarvitse kuin odottaa.

Torstaiaamuna Kesäheinä soitti. Oli ällistynyt siitä, että taas, kun hän ajatteli, että fiksusti näin työpäivänä, aamupäivällä, kun kaikki muut ovat töissä ja koulussa, voisi mennä suosittuun luonnonkauniiseen kohteeseen toteuttamaan ilmaisullisia visioitaan, onkin joku Jeesus-juttu, joka sotkee suunnitelmat. Kaikilla muillakin olisi vapaata, ja monet heistä käyttäisivät sen luonnonkauniissa kohteissa ulkoiluun.

Ajelimme silti ristiin rastiin kauniita seutuja, joimme kahvia jokea kuunnellen. Kosken valtava liplatus tunki aivoihini ja uniini myöhemmin.

Aiemmin keväällä, kun tyttäret ja pojat olivat luonani jonkin pyhäpäivän vietossa (niitähän on keväällä koko iso rykelmä), tuli puheeksi Uuden Testamentin tapahtumat. Että mitä oikeastaan tapahtuikaan, ja milloin, ja miten nämä vapaapäivät liittyvätkään asiaan? Henkilönä, joka on kristillisen kirkon näkökulmasta pakana, olen harvinaisen hyvin perehtynyt raamatunhistorian päätapahtumiin. Luinhan adventistien lapsille suunnatun kymmenosaisen "Ikuiset kertomukset" kirjasarjan kolmeen kertaan läpi jo ennen kouluun menoa. Kuvat olivat kauniit. Selitin siis pääpiirteissään tapahtumat (no okei, en ihan tarkkaan muista edes missä järjestyksessä helluntai ja helatorstai asettuvat kalenteriin, mutta jotain sinnepäin).

Tämä keskustelu pulpahti vielä myöhemmin samana päivänä pintaan hetkessä, jolloin kirjahyllystäni osuu silmiini Mika Waltarin teos Valtakunnan salaisuus. Poimin sen käsiini, käännyin olohuoneessa olevan seurueen puoleen, ja sanon ihan vilpittömästi "Lapset, jos haluatte tietää lisää Jeesuksesta, kannattaa lukea tämä kirja." He tuijottivat minua epäuskoisina.

Näin painajaista viime yönä. Tai tänä aamuna, seitsemän jälkeen. Luulen, että se oli ihan tavallinen, perinteinen, liskoaivojeni tuottama ahdistuspainajainen jossa yhdistyi monenlaisia pettymyksiä ja pelkoja menneisyydestä. Ei niinkään mitään tulevaisuuteeni viittaavaa. Luopumisen kaipuuta.

Istuin Kesäheinän kanssa kotimme (joku random-unimaailman asunto, kerrostalossa) parvekkeella. Hän oli 13. Katsoimme jokea, joka virtasi siinä ihan parvekkeen alla. Mietin unessani, että wau, onpa minulla täällä unimaassa aina varaa näihin hulppeisiin sijainteihin tai muuten ylenpalttisen suuriin labyrinttimaisiin kartanoihin. Joki alkoi tulvia, tuli iso pärskäys, ja oho, parvekkeemme olikin monta kerrosta ylempänä ja tajusin, että nyt pitää lähteä pois tilanteen epävakauden takia. Tuijotin joen aaltoja, ne olivat kuin siinä koskessa torstaina, suuria, vahvoja ja pahaenteisiäkin.

Kesäheinä livahti ovesta, sanoin, että tule kohta takaisin. Hän olikin kissa. Myöhemmin juoksin kovaa vauhtia raunioituvan kerrostalon rappukäytäviä ja asuntoja läpi, etsin Kesäheinää mutta jossain vaiheessa tajusin huutavani häntä entisen oikean kissani nimellä. Muutin nimen Kesäheinän nimeksi. Poimin käsiini kissoja sieltä täältä, ne eivät olleet oikeita. Olin huolissani. Olen hyvin harvoin huolissani lapsistani.

Tällä välin Kaunomieli, 15 vuotta, oli tullut avukseni pakkaamaan tavaroitamme, kun muutamme jonnekin muualle, evakkoon. Yritn kerta toisensa jälkeen sanoa, että vain välttämättömimmät. Survoimme tavaroita säkkeihin ja laukkuihin, niitä oli loputtomasti. Pientä rihkamaa jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Asunto oli sisustettu kuin 6-vuotiaan leikkimökki. Yritin erottaa, mikä olisi tärkeää ja mikä ei. Kaikki olivat potentiaalisesti tärkeitä muistoja joita tytöt kaipaisivat - enhän minä siinä kohtaa muistanut kaikkia niitä asioita joita meille on unimaan puolella tapahtunut. Joitakin muistonriekaleita palasi mieleeni, taidenäyttelyistä ja kesäretkistä. Aina kun olin päättämässä jonkin kipon tai kiiltokuvan osalta, että tuota en pakkaa mukaan, tuli Todella Tärkeä Muisto mieleen, ja sitten syyllisyys, että enkö minä tuota haluakaan säilyttää.

Ja vähän väliä jaloissani luikahti kissa, joka ei ollutkaan Kesäheinä. Ja joki pauhasi.

Heräsin, puin kesämekon, keitin kahvit, siirsin pehmusteet olohuoneen lattialta takapihan sohvalle. Niin kauan kuin läppärini on varjossa, voin kirjoittaa täältä. Tämä on hyvä päivä.





torstai 14. toukokuuta 2020

Work bitch.

Osallistuin tänään valmennukseen, jossa kerrottiin mm. miten etätyöstä selviää järjissään. Ihan hyviä neuvoja varmasti, mutta kun minä alan aina vähän viilaamaan jostain nurkasta ja kyseenalaistamaan. Nyt pidin sentään mölyt mahassani ja fiilailin ihan vain keskenäni oman pään sisällä.

Tämän kouluttajan mukaan etätyöntekijän kannattaisi huijata itsensä luulemaan, että hän käy töissä. Herätä aamulla, meikata, ajaa parta (toisessa järjestyksessä toki, jos aikoo tehdä molemmat), pukeutua, tehdä työmatka ulkona kävellen tai pyöräillen, pyhittää tila (keittiön pöytä) toimistoksi, siivota toimisto pois ja pyhittää tila lounasruokalaksi, siivota lounas pois ja pyhittää tila toimistoksi ja lopulta taas ruokapöydäksi. Tehdä työmatka kotiin ja vaihtaa jalkaan mukavat kotivillasukat.

Minä mietin, että kun tässä kerran on kotona, niin kannattaisiko kuitenkin ihan vaan nauttia niistä kodin hyvistä puolista. Niinkuin lyhyestä siirtymästä työn ja vapaa-ajan välillä. Yksityisyydestä, joka sallii rennomman suhtautumisen omaan habitukseen. Villasukista, ihan koko ajan. Niitä työvirettä elvyttäviä rutiineja voi sitten olla ihan erilaisia, jotain mukavampaa kuin jakkupukukävely salkku kädessä tyhjällä parkkipaikalla, vähän kiireisenä, että ehtii varmasti palaveriin.

Kyllä työ itsessään nykäisee mukaansa alkaessaan aamuisin. Toisaalta, minulla ei ole ongelmaa työstä irtautumisessa, ehkä nuo rutiinit auttavat erityisti siihen irtautumiseen paremmin. Itse olen huomannut, että töiden jälkeen ei saa mennä heti sohvalle, silloin pitää lähteä ulos, edes vähäsen. Käydä jossain kodin ulkopuolella.

En minä jakkupukua ole käyttänyt vuosiin. Joskus kyllä olen. Koskaan en pakosta. Menin naimisiinkin jakkupuvussa, sellaisessa joka Ally McBealilla oli pilottijaksossa. Silloin se tuntui todella tyylikkäältä valinnalta. Kuten aviomiehenikin.

Ajat muuttuvat.

Mutta olen minä huomannut myös, että enää minua ei aamuisin huvita pukeutua toimistopyjamahousuihin, se tuntuu jotenkin hassulta nyt kun tähän poikkeustilaan sopeutuminen on jo tapahtunut. Olen mieluummin skarppi, ammatillinen ja edustava, ja puin tänäänkin ne keilapallopersetrikooni. Ja mustan pitkän tunikan. Ja ihan korvakorut, ja meikkiä, huulipunaakin. Yllättäen hiukseni olivat ihan ok ilman, että tein niille yhtään mitään. En varmaankaan ole yrittänyt kertaakaan tositarkoituksella tehdä niille mitään edellisen kampaajakäyntini jälkeen. Nyt melkein voisin väittää, että se oli onnistunut.

En laittanut siipirajauksia. Viimeksi kun minulla oli tummat siipirajaukset, jotka korostavat silmieni viehkeää vinoutta (tai siis toinen on melko suora, ja toinen hämmentävästi vino), ja sitten piti vielä laittaa silmälasit, huomasin videokuvassa näyttäväni kovasti Salkkareiden Ullalta. Hänellä on myös vinot silmät. Tai silmä. Kohtalotoverini.

Toivottavasti se kuitenkin vain tuntui siltä.

Excelini lukemat eivät näissä olosuhteissa juuri kehity. Käytän samoja, moneen kertaan käytettyjä vaatteita päivä toisensa jälkeen. Ihan pikkasen ajattelen jopa niin, että nythän minä kotona voin kuluttaa näitä ei-niin-kivoja vaatteita, ja niitä kivoja voin käyttää sitten-kun. Niinkuin niitä keilapallopersetrikoita, jotka ovat ei-niin-kivat. Ne ovat tavallaan ihan hyvän näköiset, vaikka eivät mitään huippumerkkilaatua. Valitettavasti se huippumerkittömyys tarkoittaa myös sitä, että nämä trikoot valuvat kävellessä vääjäämättä. Kangas on sellasita semijoustavaa keinomuovia, ja nilkat ovat leikkaukseltaan kapeat. Kävelyn liike saa kankaan milli milliltä kerääntymään mykkyröiksi nilkkoihini, kiristymään pikkuhiljaa polvien kohdalta (jolloin kangas vaalenee hämmentävästi), sitten reisien, ja sitten kun vääjämättä teen jonkun vähän isomman liikkeen - plups - vyötärönauha humpsahtaa vatsamakkaroideni yli ja siinä sitä sitten mennään, liukumäkeä kankkujani alas.

Kotona, sisätiloissa ei tule käveltyä pitkiä matkoja kerrallaan. Kotona, sisätiloissa voin myös estottomasti kiskoa valuvia trikoita kaksin käsin ylös, suoristaa nilkkojen mykkyröitä ja taas mennään puoli tuntia hyvin eteenpäin.

Onhan sekin taukojumppaa. Meillä on myös taukojumppasovellus, Cuckoo-workout. Siinä Markus Pöyhönen tekee liikkeitä, ja minä teen samat liikkeet, ja sitten Markus hymyilee, ja vinkkaa rintalihaksellaan. Edelleenkään heillä ei ole jumppaohjaajana Jason Momoaa, mutta uskon, että asiakasapalautteeni käsitellään vielä joskus. Olen ikuinen optimisti.

Yhdellä videolla opetetaan flossaamaan.

Niissä videoissa on yksi valtavan hyvä, iso etu verrattuna kaikkiin muihin jumppavideoihin joita olen nähnhyt. Kukaan ei puhu, yhtään mitään, koskaan, sanaakaan. Paitsi webinaareissa ja Mindfulnesharjoituksissa. Ei jumpatessa. Pidän siitä. Tekopirteys on paljon lähempänä oikeaa pirteyttä kun sitä ei sanallisteta.

Tuo flossaus tuli mieleeni niistä trikoista, excelistäni, vaatteistani, tästä tilanteesta, jossa rutiinini ovat häiriytyneet, myös pyykinpesurutiini, koska tavallaan pyykkiä tulee vähemmän, joten pesen sitä harvemmin, ja tulee käytettyä esim. useammin sellaisia alusvaatteita joita yleensä käyttää harvemmin. Tai harkitummin. Tositarkoituksella.

Tänään päädyin näissä keilapallotrikoissa pyöräilemään. Pyöräily juuri ja juuri onnistuu ilman suurta trikoiden valahtamisriskiä. Sitten tajusin, että minulla on aikataulupaineita, ja päädyin samassa asussa autoilemaan Prismaan. Suoritin ostokset valtavassa Prismassa, ja kyllä, siihen liittyy kävelyä, julkisesti, enkä tykkää nostella trikoitani kaksin käsin erityisen julkisesti. Olen kaino, ja yritän muutenkin olla käytökseltäni elegantti kuin Greta Garbo. En onnistu, mutta asia on usein mielessäni. Onneksi minulla oli pitkähkö tunika, ja sen päällä vielä pidempi anorakki, jonka uskoin pelastavan tilanteen.

Tilanne muuttui hetki hetkeltä kriittisemmäksi. Lopulta minun oli pakko, aivan pakko ihan hitusen siitä tunikan ja anorakin kankaan läpi tavoitella otetta trikoistani. Löysin etsimäni, ja päättäväisesti, yhdellä liikkeellä nykäisin tavoittelemani vyötärökaistaleen niin ylös kohti kainalojani kuin sain. Että kerralla homma kuntoon ja sitten olen kuin en olisikaan. Nih.

Tästä minulle taas tuli mieleen se flossaaminen. Se oli nimittäin väärän vaatekappaleen vyötärö, minkä tavoitin.

Niille jotka ovat huolissaan tilanteen kehittymisestä, ei hätää - pitkä anorakkini pelasti minut kotiovelle asti.












perjantai 8. toukokuuta 2020

'Til the sweetness gets to you.

Pyöräilin. Löysin taas uuden alueen. Se oli putkahtanut keskelle nuorta mäntymetsää kuin lauma sieniä sateella. Sellaisia neliskanttisia, korkeita, pelkistettyjä isoikkunaisia koomisen synkän ja jylhän näköisiä pikkutaloja, joka talotyyppinä on se omakotitalojen uusi musta.

Useat niistä olivatkin mustia.

Vastaan lenkkeili tyyli-idolini Jarno. Jarnolla oli joskus ammoisina aikoina viininpunaiset Converset, ja tajusin haluavani samanlaiset. Ostin sellaiset, ja käytin loppuun asti. Nyt ostin uudet, samanlaiset. Ne oli minulla jalassani, ja yritin huhuilla Jarnolle tervehdystä, mutta hän vain katsoi minua hyvin epäluuloisen näköisenä ja kiristi tahtia.

Yhden talon hädin tuskin pingispöydän kokoisella pihalla oli Perhe. Ainakin kaksi poikaa, jotka nahistelivat, tai jollain tapaa hakivat lähikontaktia sohien toisiaan aseentyyppisillä niinkuin pojat usein tekevät. Vesipyssyillä? Tyttö, joka varmastikin harrasti voimistelua, teki keskittyneen tomerasti upeita jalannostoja ja hitaita kärrynpyöriä trampoliinilla. Isä kolisteli tarmokkaasti kaasugrilliä. Äiti istui keskeneräisen terassin kulmalla tuulitakissaan, pipo syvällä päässä, posket punaisina ja kiillellen, pinkeästi pidätellen itkua. Siltä se näytti, että nainen saattaisi millä tahansa hetkellä pillahtaa itkuun tai haljeta onnellisuudesta kuin ylikypsä kurpitsa katsellessaan perhettään. Juuri siinä minuutissa, uuden omakotitalon keskeneräisellä terassilla, ensimmäisenä riittävän lämpimänä kevätpäivänä hänen unelmansa olivat vihdoin toteutuneet.

Se näytti ihanalta. Minäkin olen saanut elää tuollaisen hetken, ja tajusin sen silloin siinä hetkessä myös. Makasin rannalla hiekassa, Lapissa, umpikorvessa tyhjässä leirikeskuksessa ja katselin käsivarteni taipeen raosta aurinon häikäisyn keskeltä pientä kuvaa, jossa Kaunomieli ja Kesäheinä käsi kädessä, vakavina ja varovasti serkkunsa valvonnassa hiipivä kohti uintia. Kesäheinällä oli oranssinkirjava uimapuku, Kaunomielellä hennon valko-vaaleanpunaraitainen. Kaunomielellä huivi ja Kesäheinällä hattu, ettei aurinko paahda liikaa. Aurinkorasvaa, noin sentti. Aurinko lämmitti ja minä tunsin olevani painava ja väsynyt. Ja onnellinen. Jos hetken lepäisin. Ja kymmenen sekunnin välein kurkkasin, että onhan tytöt vielä tallessa. Ja uudestaan.

Olivat ne.

Takaisin uudelle asvaltille, nuorten mäntyjen keskelle, joka puolella lainehtivien lapsiperheiden sekaan.

Vähän matkan päässä ehkä kolmevuotias poika pyöräili, tai potkiskeli ainakin reteästi eteenpäin mäyräkoirankokoisella pyörällään. Ilman apurattaita. Kuin isot pojat. Kypärä oli yhtä leveä kuin hartiat. Hidastin asiaankuuluvasti ja odottelin, että herra siirtyisi pysyväisluonteisemmanoloisesti väylän oikeaan laitaan. Isoveli huolehti "Viljo, varo pyöräilijää!" Hienosti Viljo siirtyi oikeaan laitaan. Ja huusi vuorostaan vielä etäämmäs "Laurrrrri, varrrrro pyärrräilijääää!" Lauri pysähtyi ja varoi, ja vastasi ystävällisesti jotain Viljolle. Jotenkin hieno asenne ehkä 9-12 -vuotiailla veljillä, huolehtivat ja suhtautuivat toiseen kuin samanvertaiseen.

Kyllä, mielialani vaihtelevat häkkieläimen raivosta paratiisilinnun lentoonpyrähdyksen kiitoon.

Aamuisin herään linnunlauluun. Makuuhuoneeni on nyt eri kuin viime keväänä, ja tuonne linnut kuuluvat hyvin.











keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Caught in the crowd.

Olen oppinut ainakin kolme uutta käsitettä koronan takia:

Kahoot.

FOMO.

Prokrastinaatio.

Ei tämä ihan hukkaan ole mennyt siis.

Soitin Kesäheinälle. Aloitin puhelun iloisella ja innostuneella "Arvaa mitä?" -kommentilla. Kesäheinä oletti, etta jatkaisin "Mulla on nyt korona!". Ilmeisesti sosiaalisen eristäytymisen tuskani välittyy kanssaihmisilleni. Vaikka enhän minä edes ole kovin sosiaalinen ihminen. Tai saatan ollakin. Todennäköisesti olen tässä suhteessa ihan vain tavallinen. En ole halailija kuitenkaan. Tavallinen suomalainen.

Ei mulla muuta. Kovin vähän raportoitavaa tapahtuu näinä päivinä.











maanantai 4. toukokuuta 2020

You make a woman go mad.

Tänään tuntui siltä, että koronaeristäytymiseni pohja oli eilen. Suunta on taas yläspäin. Yritän olla puhumatta aalloista ja olla käyttämättä vesivertauksia ylipäänsäkään, koska alan tulla niistä jo merisairaaksi.

Tänään siis kaikki tuntui ihan vähän toiveikkaammalta, sillä lailla pysyväisluonteisemmasti. Että nyt jos kuvittisin, että voisin tehdä jotain kivaa piristyäkseni, se ehkä voisi toteutua. Tähän asti kaikki hyvät suunnitelmani ovat väistämättä kariutuneet loskaan, märkään maahan, jäätävään tuuleen, joka paikassa lainehtiviin lapsiperheisiin, pelästyneisiin suojamaskikanssaihmisiin ja yleiseen epätoivoon. Parempi olla suunnittelematta mitään. Yrittämättä mitään. Yrittämättä olla huoleton ja unohtaa.

Luulen, että tästä tulee kaikkien aikojen pussikaljakesä. Kokemus, joka yhdistää sukupolvia.

Minä haluan piknikille turvanaisteni kanssa. Kuohuviinipiknikille. Ja tanssimaan. Tai ainakin kuuntelemaan musiikkia, jotenkin, jollakin tapaa.

Työpäivän jälkeen singahdin suihkuun. Työpäivän aikana aloin päästä vainulle asiasta, että olen ehkä mennyt laskuissani sekaisin, enkä siis oikein muistanut milloin edellinen puhdistautumisriittini oli tapahtunut. Vasta tämän jälkeen, pukeuduttuani, meikattuani ja levitettyäni vielä puolukanpunaista huulipunaa aurinkolasieni kaveriksi (ehkä aurinkolasit ja huulipuna olisivat riittäneet, tuli nyt mieleeni), hyppäsin uljaan mummopyöräratsuni selkään ja kirmasin keväiseen aurinkoon, haistelemaan sulavia suonsilmäkkeitä. Soiset metsämaat haisevat aivan huumaavalta keväisin.

Vastaanpyöräilijät hymyilivät minulle. Katseet tarttuivat. Sekin tyyppi, joka taannoin rekrytointihaastattelunomaisen keskustelun jälkeen halusi tavata minut kirjaston pihalla hymyili, ja minä hymyilin takaisin, ja sekunnissa olin jo huojentavasti kahdensadan metrin päässä.

Kiinni olevan kirjaston edessä. Istuin katupölystä narskuvalla ikkunalaudalla kengänkärkiäni tuijotellen kuin teini, keskustelin halkojenhakkuusta, kiinteistönhoidosta yleisesti, kaavoituksesta ja kaupunkisuunnittelusta. En ymmärrä miksi miehet, yksi toisensa perään puhuvat minulle kovin epähenkilökohtaisista asioista. Betonivaluista, moottoripyöristä, moottorikelkoista, autoista, rekoista, mopoista, agrigaattoreista kaukolämmöstä, pienviljelijäyhdistyksistä, turpeenajosta soilta, matematiikasta, kunnallispolitiikasta, Sulo Aittoniemestä. Jalkapallosta, jääkiekosta, frisbeegolfista. Eritän ilmeisesti ympärilleni jotain unettavaa, elintoimintoja ja aivokäyrää lamauttavaa usvaa joka saa miesten tajunnan vajoamaan jollekin minimaaliselle tasolle jossa on olemassa vain turvallisia, etäisiä, mahdollisimman kiihkottomia tunnereaktioita aiheuttavia asioita, ja sitten tarvomme tuossa suossa miellyttävästi kenenkään ahdistumatta liiallisesta tungettelevuudesta kenenkään henkilökohtaiseen tilaan tai epäkorrekteista verbaalisista aluevaltauksista.

Tai ehkä tilanteet etenevät kaavamaiesti niin, että mikäli mies yrittää puhua minulle mistään kiihkeämmästä, teen vastahuökkäyksen heittämällä hänen ylleen ämpärillisen neutraalia harhautusta (valitsen aseekseni politiikan, mekaniikan tai urheilun) tai sitten vain pakenen paikalta. Turvallisessa tylsyysmössösumussa sen sijaan uskallan istua pidempään oudossa seurassa kimurantissa tilanteessa, kuin turkkilaisessa saunassa sankan höyryn keskellä. Saan aikaa selviytyä taistele-tai-pakene -refleksistäni ja asiat sitten kehittyvät tai eivät kehity.

Tuossa kirjastonpihaskenaariossa ne eivät kehittyneet.

Kerran kävin tällaista vastaavanlaista keskustelua öisen taksin takapenkillä. Puhuimme taloyhtiöiden yhtiökokouksista, vertailimme kokemuksiamme. Päästyämme osoitteeseeni taksikuski kysyi meiltä kumpi jää tähän. Seuralaiseni ja minä hämmästyimme, koska olimme yksissä tuumin ottaneet taksin, vakaana aikomuksenani päätyä osoitteeseeni jatkamaan tutustumistamme parisuhteenomaisissa merkeissä. Taksikuski, jonka siis voisi ammattinsa perusteella olevan näiden tilanteiden ammattilaistason arvioija, oli edelleenkin epäluuloinen; emme olleet vakuuttaneet häntä aikeidemme synnillisestä luonteesta, ja toisaalta keskustelusta oli hyvin ilmennyt, että emme asu edes samassa taloyhtiössä.

Pyöräilin Kesäheinän (Diiva on pyytänyt, että en käyttäisi hänestä enää nimeä Diiva, joka siis sattumalta valikoitui hänen bloginimekseen vuonna 2013) ja Poika 2:n kotiin kastelemaan heidän huonekasvinsa. Pariskunta on pohjoisessa muutaman viikon. Muotoilin Kesäheinän villapaidasta, tyynyistä, viltistä ja Pojan aurinkolaiseta ja kuulokkeista hahmon pötköttämään heidän sängyssään, otin valokuvan ja lähetin sen Kesäheinälle. Olisipa minulla ollut tuota tarkoitusta varten prepaid-liittymä, se olisi tuonut kivan lisäsäväyksen.

Kesäheinä-nimestä tulee mieleen viime kesä ja juhannus, kukkaseppele ja pellot. Tuleekohan tänä vuonna juhannus?

Kukkien kastelun jälkeen piipahdin kahvilaan. Siellä oli pehmoista musiikkia ja asiakaspalveluhenkilö. Tilasin foccacia-leivän ja pienen laten, ja melkein sanoin, että "mukaan, kiitos".

Istuin Ainolanpuistossa aurinkoisessa keinussa ja söin vielä vähän lämmintä leipää. Ihmiset kävelivät käsi kädessä, perheet ulkoilivat. Kukaan ei enää näyttänyt niin väkinäiseltä kuin vielä kuukausi sitten. Siitä tuli se vähän toiveikkaampi olo.

Kotiin pyöräillessäni oli myötätuuli, mutta harvempi ihminen hymyili minulle. Tajusin, että huulipuna oli kulunut pois.






perjantai 1. toukokuuta 2020

It was my fault, my move, and my wine.

Levitin tarot-korttini olohuoneen matolle isoon muodostelmaan. Jo ennen kuin käänsin ensimmäisen kortin, tiesin mikä se olisi. Keisarinna. Hän odottaa, koska ei muuta voi, mutta yleensä niin kannattaa tehdä jos on Keisarinna. Asioilla on tapana järjestyä ja viivytyksille on syynsä.

Kun tekee itselleen pöydän siinä on se huono puoli, että joko tietää kaiken ennalta tai ei vain ymmärrä kuulemaansa. Kun tekee pöydän toiselle, sanoo joskus ääneen käsittämättömiä asioita, edelleenkään niitä ei ymmärrä mutta ne jäävät ainakin ilmaan leijumaan ja saattavat myöhemmin jäsentyä merkityksiinsä.

Kaunomieli teki minulle taannoin tarot-pöydän, siinä oli kaiken yllä maljojen ykkönen, kuolema ja erakko. Hänkin myönsi, että nyt nämä kortit kyllä ihan vain vittuilevat minulle, viitaten muuttuneeseen parisuhdetilanteeseeni.

Viime aikoina olen mm. väistellyt tapaamisia julistamalla että voi mutta kun ei minun pitäisi, koska olen liian mukava ja kiltti, ja olen siinä samassa lauseessa ollut aivan muuta kuin mukava ja kiltti. En ole kovin ylpeä itsestäni. No, ehkä joku jossain internetin toisella puolen tuntee olevansa parempi ihminen kuin minä. Mutta käytännöllisesti tarkastellen tässä hetkessä olisi käytettävissä paljon näppärämpiäkin tekosyitä.

Vein autoni renkaanvaihtoon. Minulla on hämärä muistikuva renkaanvaihtoasiakaspalvelutilanteesta, jossa henkilö sanoi, että renkaissa on vielä hyvin pintaa jäljellä. Muistikuvani ei kerro erityisen tarkkaan milloin tämä tapahtui, ja puhuttiinko talvi- vai kesärenkaista. Valssimies oli mukana joskus jossain. Muistikuvani viime syksyltä ovat vähän repaleisia.

Istuessani siinä rengasliikkeen tilavassa aulassa, yksin isolla sohvalla (me asiakkaat olimme ripottautuneet suuren ja ilmavan tilan eri osioihin lähes matemaattisen tarkasti), rauhoituin ihan hetkeksi. Sellainen tilanne, jossa pitää itsestäni riippumattomasta syytä odottaa hetki on usein minulle kaikkein rentouttavin olotila. Riekaleita menneisyydestä alkoi lepattaa muistini laidoilla, välillä ne oikenivat ilmavirrassa, jotkin kulmat yhdistyivät hetkeksi kuvioiksi.

Jos Valssimies oli mukana siinä hetkessä kun ne synninpäästösanat koskien renkaitteni tilaa lausuttiin ääneen, voiko se edes teoreettisesti olla viime syksy. Milloin me erosimmekaan? Kuuntelin muiden vastaavia keskusteluja, ja aloin tajuta, että näitä tietoja kerrottiin liittyen niihin renkaisiin, jotka on juuri vaihdettu autoon ALLE, ei siis liittyen niihin renkaisiin, jotka ovat menossa varastoon. Minulla ei siis ollut aavistustaan, missä kunnossa kesärenkaani olivat, enkä ollut asiaa tarkistanut ennen kuin nostin ne autooni varastosta.

Kyllä, minut kutsuttiin nimellä palvelutiskille, ja minulle kerrottiin, missä kunnossa renkaani ovat. Huonossa. Tuhahdin toruvasti, ja julistin riittävän kovaan ääneen, että perkele, mihän SANOIN miehelleni, että sen pitää tarkistaa ne ennen kuin nostaa autoon.

Olen varma, että imaginäärinen puolisoni oli ansainnut häneen kohdistuvan julkisen paheksunnan. Miehet ovat just tollaisia, tuntui kanssasisarteni katseet viestittävän. Vingutin luottokorttia, ostin uudet renkaat ja ajoin kotiin vihellellen.

Yksin oleminen on pelottavan helppoa. Ei tarvitse selittää mitään kenellekään. Ei tottua mihinkään. Ei punnita tilanteita, yrittää ja erehtyä, jäädä ihmettelemään. Ehkä minulle vain on liian raskasta jakaa asioita.

Muistan, kun Valssimies ensimmäisen kerran hermostui minuun. Se tapahtui hyvin myöhään, liian myöhään. Ymmärrän miksi, ja juuri se asia ei välttämättä edes ihan kamalasti liittynyt minuun. Olisi hän ihan hyvin voinut hermostua monesti aiemminkin, muista syistä. Siinä tilanteessa kun hermot menivät oli kuin minulle olisi vihdoinkin avautunut ikkuna hänen sisäänsä. Pääsin vihdoin lähemmäs, vaikka en enää ehkä edes halunnut.