maanantai 5. heinäkuuta 2021

Siitä, mitä täällä tulee vastaan.

Viime kesänä, joka oli ensimmäinen kesä aikuisena, jonka vietin ilman mieshenkilön tai kodissamme asuvien lasten jatkuvaa läsnäoloa, suhtauduin asiaan mielestäni ihan oikein. Opettelin. En odottanutkaan ihan nappisuoritusta, mutta melko hyvin se meni silti. Paljon paremmin kuin edellinen kesä.

Ostin vaaleanpunaisen vihkon, jossa on marsujen kuvia, ja tein siihen erilaisia listoja. Asioista joita minun pitäisi tehdä, kuten vähän vaativampaa siivoamista, remontointia, asioiden hoitamista, huoltamista. Asioista, joita voisin tehdä, kuten uimapaikoista joissa voisin käydä, pyöräilyreiteistä, kivoista jutuista keikoista näyttelyistä elokuvista jotka haluaisin nähdä. Sitten oli listoja asioista joita haluaisin kokea, tilanteista, joissa haluaisin olla, musiikista eri kohdissa elämääni. Sitä listaa en ehkä osannut kirjoittaa, mutta huomaan aina vähän väliä lisääväni siihen asioita, ja kas, myös ruksivani niitä valmiiksi.

Nyt loman lähestyessä kaivoin tuon vihkon esiin, katsoin, mitä kaikkea olen vielä talven aikanakin saanut tehtyä, suoritettua, koettua, elettyä. Ruksin laatikoita, viivasin yli asioita joista aika tai minä olen mennyt ohi, kirjasin uusia juttuja listalle. Varailin huoltoaikoja ja lippuja netistä, sovin aikatauluja, kirjoitin hyvin ankean ja käytännöllisen listan asioista jotka pitäisi tehdä, pakettien palautuksia (joihin liittyy monimutkaisia rituaaleja kahden eri puhelimen viestijärjestelmien välillä), asioiden noutamisia oudoista paikoita jotka ovat odottaneet noutamistaan jo hyvän tovin. Katsoin pitkään ja hartaasti kalenteriani seuraavan kahden-kolmen viikon ajalta, ja huolellisesti oioin parit pitkospuut jotta en tippuisi niihin sudenkuoppiin, joita syntyy, kun pitäisi olla tekemässä jotain muuta eri paikkakunnalla kuin oikeastaan on, tai kahta asiaa yhtä aikaa. 

Sitten olin hetken aikaa tyytyväinen itseeni. Olen vuodessa oppinut elämään paremmin siten, että pidän elämästäni. Oikeasti. Syön enemmän oikeaa ruokaa. Osaan nauttia kotona yksin olemisesta. Liikun. Näen ihmisiä. Tartun tilaisuuksiin, vaikka ne olisivatkin viime aikoina olleet lähinnä vain Hämähäkkimiehen satunnaisia oikkuja, joiden hatara toistuvuus ja asioihin liittyvät niin kovin monimutkaiset tunnesäikeet joissa sitten hetkellisen onnen ja auringonpaisteen jälkeen kompastelemme ja kahlaamme alkavat taas tuntua asialta, joka ei ole oikein minun juttuni, koska ehkä kukaan ei lopultakaan tarvitse jotain aivan tuollaista. Toisaalta sain taas pari muistoa joista voisin maksaa vaikka pikkuvarpaani verran, eikä yhtäkään Veelaa vahingoitettu tässä episodissa. En todellakaan tiedä, oliko tämä nyt tässä, kokonaan, mutta saattoi hyvinkin olla.

No ehkä sydäntä vähän jomottaa taas, mutta tiedän paranevani tästäkin. Olen onnellinen, että minulla on vielä näinkin pehmeä sydän ja polvissa notkeutta notkahteluun.

Olen myös huomannut olevani ihan vähän aiempaa rauhallisempi joissain tilanteissa. Huomaan joskus antavani toisten kantaa vastuu sanomisistaan ja tekemisestään, ilman että ahdistun heidän puolestaan. Annan asioiden vain olla.

Minua vähän jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Voihan se tietysti olla jotain ikävääkin, mitä en toivoisi, mutta jotenkin luulen, että jotain kuitenkin tapahtuu.

tiistai 29. kesäkuuta 2021

Pearls and swine bereft of me.

Kesä riuhtoo rivakasti menemään hiekkatietä päivä ja viikko kerrallaan, kipitän perässä sen minkä ehdin. Leikkaan nurmikon, uin järvessä (ja uitan siellä kännykkänikin), istun tulilla, juon proseccoa ja höpötän puutarhassa jossa on liikaakin kukkia, nukun teltassa, tilaan yli 2000 kiloa kiviaineksia pihaani, pyöräilen yössä, käytän mekkoja ja hameita ja olen sangen välinpitämätön säärikarvasänkeni suhteen, lutraan oikeaoppisesti viisikymmenkertaisesti suojaavaa tahnaa kasvoihini, suihkauttelen kuivashampoota hiusrajaani aina jos käyn kotona kääntymässä.

Ehkä lomalla sitten teen jotain vähän rauhallisemminkin. 

Lomalla olen ainakin lupautunut toimimaan koe-eläimenä unitutkimuksessa, jonka toteuttaja kuuluu lähipiiriini. Mielestäni on perin onnetonta jo etukäteen ajatella, mitä kaikkea hän saakaan elintavoistani tätä kautta tietää, mutta en hennonut sanoa ei. Varoitin kyllä. 

Toisaalta lomaani edeltävänä iltana kuuntelen elävää musiikkia, ja viimeisenä työpäivänäni soisin jo aikaisessa vaiheessa hyppääväni junaan, jotta voisin mennä syömään pitsaa jonnekin meren luodolle, ja palata sitten sisämaareittejä pikkuhiljaa takaisin tänne Suomen vyötäisille. Sitten onkin luvassa jälleen singahdus jonnekin, mökkeilemään, elävää musiikkia, jos korona suo. Pussikaljapiknikkejä, meressä uintia, kaikkea mitä haluan tehdä.

Jossain vaiheessa myös pitäisi edistää piharemonttiani. Sitä ennen olen lupautunut assisteeraamaan ainakin myrskyvaurioiden tarkastelussa ja kissan ruokinnassa. Minua ei juurikaan tarvinnut tuohon houkutella, eikä piharemontin hidas eteneminen aiheuta erityistä huolta. Huolellinen suunnittelu on puoli työtä kumminkin.

Tässä samalla, vääjäämättä, joitakin pieniä oivalluksia poksahtelee esille hauraista kuoristaan, jotka ovat kuin kuivuneita jokisimpukan kuoria, vähän teräviä, haikean pieniä ja ihan kohta jo taas hiekkaa. En edes ylläty siitä mitä löydän, vaikka tajuan kyllä, että tämä on löytämistä. Ehkä aavistin jo kuorien läpi, mutta en päässyt käsiksi. Kuten sen, että en ole tiennyt olevani oman elämäni päähenkilö. Ja se on ollut perimmäinen syy siihen että olen tuntenut olevani aina myöhässä, väärässä paikassa, tekemässä vääriä asioita, väärin, mikään ei ole ollut oikeaa, en minä eikä tapani olla. Koska eihän sen olisi pitänyt olla minä, siinä kohtaa jossa olin. Tai että sillä, mitä tapahtu, ei oikeastaan ole merkitystä, siltä osin kuin se tapahtuu vain minulle, ja minähän olen vain sivuhenkilö jonka voisi jättää tästä tarinasta poiskin.

Ja sitten minä menin koko tähänastisen elämäni läpi yrittäen todistaa itselleni, muiden kautta, että olenpas ihan varmaan ainakin jonkin tarinan päähenkilö, tai voisin olla, kun olen näin iso ja äänekäs ja erikoinen. Koska minä olen tyhjä kohta, jossa ei ehkä ole mitään koska mikään mikä siihen osuu ei oikein tunnu siltä kuin olettaisi,  olen muiden kasvoista ja teoista opetellut näkemään heijastuksia siitä millainen ehkä saattaisin olla. Ja tuntenut huojennusta siitä, että he ainakin näkevät minut vaikka itse en tunnista miltä pinnan alla tuntuu. Olen siis ehkä olemassa kuitenkin. 

Loputon, läkähdyttävä tarve saada huomiota. Nähkää minut, huomatkaa minut, pitäkää minusta. Minäminäminäminä.

Toivottavasti jatkossa ei olisi niin kamalan tärkeää, että kaikki pitävät minusta. Ja voisin välillä vain olla ihan rauhassa ja katsoa ja kuunnella mitä muut tekevät ja sanovat.


tiistai 22. kesäkuuta 2021

"Don't give away the goods too soon".

Tangovalssi on tanssin turhake. En jaksanut innostua. Jos haluaa hiipiä kuin tangossa, vaarallisesti kohti kohtaloaan soljuen, pitää musiikissakin olla vaaraa ja kohtalokkuutta. Iloinen Amsterdam ei oikein nappase.

Jotenkin viime aikoina on tuntunut, että osun tunneille, jossa tanssista opetetaan jotenkin nurinkuruisia asioita. Vaikeita. Että nainen määrää rytmin, tai että älä tanssikkaan valssia ajatellen kolmiaskelrytmiä, tai että tee salsassa tämä pyörähdys todella hitaasti ja rauhallisesti, mutta olekin sitten perillä miehen kainalossa jotenkin taikavoimaisesti ajoissa ja valmiina seuraavaan rundiin. 

Toisaalta olen kai oppimiskäyräni siinä notkahduksessa, jossa olen tajunnut, että on asioita joita en osaakaan perinpohjin hyvin, ja ihan nöyrästi haluan ne oppia oikein kunnolla. Siinä missä aloittelevana tanssituntikävijänä harpoin aina vain vaikeampia tunteja, säästin jalkojani ja aikaani kurotellakseen uteliaana jonnekin vielä pidemmäs, nyt tuntuukin ihan hyvältä vaihtoehdolta tampata peruskäännöksiä ja rytmejä miettien erityisesti liikkeen dynamiikkaa ja jalkojen niputuksia.

Oulussa on myrskynnyt kahtena päivänä. Puita on hujan hajan. Ilma ei ole enää painostava.

Eilen, ennen myrskyä ja ehkä vähän siihen liittyenkin, koin sekavan migreenin. Olin valmistautunut maanantain viikon aloitukseen huolella. Hitusen liian vähän unta kahtena yönä. Aamuinen kotiinkävely paksupohjaisissa sandaaleissa, nopea suihku, 2 tuntia salsaa, huikea nestehukka, valtavasti valkosipulista ruokaa (bruscettoja lasten kanssa), 8.30 maanantaiaamuksi epäkohteliaan lyhyellä varoitusajalla varaamani palaveri Kiireiseltä ja Tärkeältä ihmiseltä, paljon Minulle Tärkeitä asioita, jonka jälkeen tunto vasta palasi päähäni ja vartalooni. Tuosta taisin silti selvitä ihan kunnialla. 

Tämän jälkeen tunsin melko voimallisesti voivani huonosti. Keskittymiskykyni oli huono, mahassa väänsi, suussa maistui metalli ja äänet kaikuivat korvissa. Notkuin teams-palaverissa tajuamatta, etten oikein ymmärrä jaossa olevaa kirjoitettua tekstiä. Yritin korjata tilannetta syömällä, sitten kahvilla, sitten sokerilla, sitten nukkumalla. Siirryin kotiin, nukuin lisää, laitoin aina kellon herättämään viittä minuuttia ennen kuin seuraava palaveri alkaisi ja väänsin itseni istuvaan asentoon hullu-kissanainen-kaftaanissa, puhua pölötin maanisesti asioita joita en enää muista, kunnes lopulta kuukahdin nukkumaan kolmesta viiteen, mennäkseni tämän jälkeen tunnollisesti rautakauppaan ostamaan 1000 kiloa sepeliä, 900 kiloa hiekkaa ja 132 betonilaattaa, koska olin niin myyjälle nimeltä Jani luvannut tekeväni.

En oikein tunnista migreejejäni kun ne ovat päällä, koska olen jotenkin vajaakykyinen niiden vallassa. Luulen vain, että jokainen erillinen asia on erikseen juuri nyt huonosti, ja kaikki on vaikeaa koska karma, ilkeät muinaisjumaluudet tai väärä asenteeni elämään. 

Seuraavan kerran kun minulla on migreeni, voisin yrittää olla ajamatta autoa myrskyssä tai ilman tai kommunikoimatta ihmisten kanssa.

Tänään, kun menin töihin, ja tajusin osaavani jälleen esimerkiksi lukea, oloni oli aivan hekumallinen. Voiko työnteko olla näinkin vaivatonta ja helppoa? Kas, viesti, johon voin vastata näin naputtelemalla näppäimistöltä kirjaimia peräjälkeen. Ja tässähän on dokumentti, jonka voin lukea ja siten hahmottaa, mitä siinä yritetään sanoa.

Sunnuntai-aamuna join litran kahvia, nyhjäsin sohvalla kainalossa ja katsoimme vanhoja Hittimittareita, tunnelma oli pehmoinen. Mikko Alatalo ei kuullostanutkaan minusta enää yhtään tuomitsevalta ja epäreilulta naisia ja ei-kavereitaan kohtaan. Suorastaan ihmettelin, miten olin niin hänestä aiemmin ajatellut. Tunsin myös olevani todellinen musiikkitietäjä, kun tunnistin tosta vaan mm. bändit Tanna ja Psyyke. Asiaan saattoi vaikuttaa, että olin katsonut samat jaksot vain muutamia kuukausia aiemmin yksin, mitä seikkaa en erityisesti tässä yhteydessä mainostanut.

Tämä helmi jäi soimaan päähäni niin paljon, että kuuntelin sitä myös töissä luurit korvilla.

lauantai 19. kesäkuuta 2021

And complicated.

Viettyäni kahdesta kolmeen päivään akuutissa mielentilassa, jonka yleensä tavoittaa vasta vähintään kahdenkymmenen vuoden parisuhteen jälkeen, olen onnistunut löysäämään keskinäistä näkymätöntä talutushihnaamme taas miellyttävämpään oleilutuntumaan. Tai olemme onnistuneet. Ja tällä kertaa ihan hallitusti. Tällaiseen voisin vaikka tottua.

Elämäni siis jatkuu entisellään, hermojännitystä aiheuttavan jämämakaroonilaatikkoviikon jälkeen. Varmistuakseen, että ymmärrän missä mennään, hän lähettelee minulle rumankarheaa musiikkia, josta olettaa että minä en varmastikaan pidä, mutta HÄN ITSE pitää, ja jossa ankea suomalainen mies pärjää ihan yksin ja tuntee siitä ylpeyttä vaikka katto onkin matalalla ja köysi liian paksua, ja vielä oikein painottaa, että tässä lyriikatkaan ei ole paskat. Kyllä, ymmärrän, hän on erillinen yksilö, kuten minäkin, ja tuntee vähintäänkin vastaavankokoista pelkoa oman identiteetin kadottamisesta toisen ihmisen miellyttämisen hornaiseen noidankattilaan.

Oleellinen pelko, yksi suurimmistani.

Pihaprojektimme jatkuu. Heräsin eilen siihen oivallukseen, että tarvitsen isomman laatoituksen, koska se tulisi tässä samalla vaivalla. Juttelemme edelleen sepelistä, hiekasta, laatoista ja rahdeista. K-rauta teki hyvän tarjouksen. Ehkä tämmöinen kommunikaatio menee edelleen siihen 20+-vuotta-kategoriaan, mutta ei kerrota sitä hänelle.

Kaunomieli kävi eilen. Nähdessään asuntoni tilan (kiireisen elämä/toimisto/kotitoimisto/piharemontti-viikon jälkeen), mistä oli aiheutunut ympäriinsä olevia tiskejä, kuivia pyykkejä, kuivumassa olevia pyyhkeitä, vissypulloja, sohvatyynyjä, tyynyjä ja pihasohvanpehmustetyynyjä ja -patjoja, hän sanoi, että näyttää siltä, kuin jokin pieni eläin olisi yrittänyt rakentaa tänne pesää.

Tavallaan osuva tulkinta, eläimen koko toki on suhteellinen asia. 

Tässä kirjoittamisen välissä Hämähäkkimies soitti minulle 40 minuutin mittaisen puhelun varmistaakseen, että emmehän me vain ole parisuhteessa. Asia huolestuttaa häntäkin suuresti. Tunnistimme ja alleviivasimme tilanteessa monia aspekteja, jotka väittävät päinvastaista.

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Ylämäessä tönin sua.

Keskustelin Hämähäkkimiehen kanssa pihaprojektistamme chattaillen. Kyllä, olen vakaasti sitä mieltä, että myös minun ikäiseni työssäkäyvän ja kiireisen sinkkunaisen olisi täysin oikeutettua saada iloa puutarhastaan, oli se sitten miten pieni, vaatimaton ja ränsistynyt hyvänsä. Kesä ilman oman puutarhan verheydessä vietettyjä hetkiä on surullinen ajatus, hukkaanhan menisivät kaikki nämä ihanat, hikiset päivät ja valoisat yöt.

Yritin sanoin kuvailla tekeillä olevaa projektiani, parannustöitä joita on jo tehty ja työvaiheita, joihin tarvitsisin apua henkilöltä jolla on sekä fyysistä suorituskykyä, teknistä taitavuutta, kokemusta ja näkemystä. Hahmottelin erilaisia vaihtoehtoisia skenaarioita, heitin ilmaan rohkeitakin ideoita joita olen mielessäni pyöritellyt. Lähetin jopa valokuvia selventääkseni sanomaani, mutta ne olivat kuulemma liian suttuisia ja vain suuntaa-antavia, kamerakännykkä vääristää perspektiiviä eikä hän oikein osannut edes hahmottaa mistä kulmasta kuvat on otettu vaikka on kyllä aiemmin nähnyt maaston. Olimme lopulta molemmat samaa mieltä, että tarvitaan konsultaatiokäynti.

Käväisin vain ihan nopean bugg-tunnin siinä välissä, en jäänyt toiselle tunnille vaikka minua pyydeltiin. -"Voi, nyt en voi kun puutarhasuunnittelijani tulee konsultaatiokäynnille!" sanoin ja punastuin kiusallisesti.

Hän saapui, mittaili ensin silmämääräisesti aluetta, jossa ennen rehotti villiintynyt perennapenkkini. Tarttui kätevästi käden ulottuvilla olevaan työkaluun (Fiskarsin pistolapion) ja upotti sen muhevaan, hedelmälliseen multaan määrittääkseen tilanteen tarkemmin, että kuinka syvälle pitää kaivaa ennen kuin löytyy hiekkaa, mikä oli kuulemma oleellinen asia. Oli puhetta routaeristyksestä, sepelistä, asennushikasta, tasoitehiekasta, eri kokoisista ja muotoisista laatoista. Hänellä oli pari hyvinkin toteuttamiskelpoista ideaa. Keitimme potut ja grillasimme makkaraa. Se oli mukavaa. 

Kaivoin siivouskomerosta tyhjän lasipurkin hänen tupakannatsoilleen. Olin jemmannut kaappiin muutaman pestyn punajuurisäilykepurkin, alitajuisesti ehkä juuri jonkin tällaisen leppeän kesäillan toivossa.

Hassua, vain muutamaa päivää sitten toivoin elämääni jotain samanlaista mutta kuitenkin erilaista kuin Hämähäkkimies. Nyt en ole oikein varma miten suhtautua, kun hän on tietenkin ihan sama Hämähäkkimies kuin ennenkin, mutta jotenkin kummasti eri ihminen. Pitäisikö minun nyt haluta tätä? Entä jos hän yhtäkkiä muuttuu takaisin? Entä jos hän jää tuollaiseksi?

Kyllä hän muuttuu takaisin ennen pitkää. Se on sen ajan murhe. Kyseessä on nyt vain satunnainen planeettojemme kiertoratojen ajoittain sivuuttaminen, joita näkyy tapahtuvan avaruudessamme.

Mutta kuitenkin, konsultaatiokäynnin jälkeen tilanteet ovat eskaloituneet huimaa vauhtia, ja pelkään, että olen jo alle vuorokaudessa saavuttanut suomalaisen parisuhteellisuuden lakipisteen ilman edes varsinaiseen parisuhteeseen ryhtymistä.

Otteita päivästämme.

-"Läksin nyt töistä, olen ihan paskainen enkä käy suihkussa." -"Ok, laitanko makaroonilaatikon jämät uuniin? Kaatopaikka on auki kasiin."

-"Mitenkä niin nämä ei ole puutarhajätteitä? Eikö nämä nyt nimenomaan ole puutarhajätteitä?" -"Mähän sanoin, että maa-ainesta ei saa viedä puutarhajätteeseen, olisi pitänyt siinä vaa'an päällä kutsua paikalle henkilökuntaa siitä napista, mutta sä vain ajoit eteenpäin."

-"Eikö tässä autossa ole jotain nappia josta saat bluetoothin pois päältä, ei ole mitään järkeä, että tää puhelimen kaiuitin huutaa mun vasempaan korvaan ja sinä oikeaan."

Kahvit Nesteen huoltoasemalla, jonka jälkeen käynti Bauhausissa vertailemassa erilaisia pihalaattoja. Ostin hortensian, jonka väristä hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

Oloni on kuitenkin 960 kiloa kevyempi. Se 960 kiloa on entinen perennapenkkini ja pätkä nurmikkoa. En olisi mitenkään pystynyt tuohon ilman hänen apuaan. Hän ihmetteli, enkö muka osaa ajaa autolla kärry perässä (strong independent woman osaa yleensä mitä vain). Osaan toki, mutten osaa peruttaa kärryn kanssa, enkä edes olisi saanut yli tonnin painoista kärryä itse kiinnitettyä autooni. Kerroin hänelle kaikki muutkin kohdat joihin en olisi pystynyt itse, ja sitten tuhahdin, että mitä, luulitko muka että yritän keksiä tekosyitä sinut tavatakseni?

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Pour me a drink and clear my schedule.

Jälkeenpäin ajatellen olin aika kipeä ja väsynyt viime viikon. Oikeastaan tajusin lopulta olevani täysissä ruumiin voimissa vasta tämän viikon tiistaina, ja näin vanhemmalla iällä olen yllätyksekseni tajunnut, että ruumiin voimat kummasti vaikuttavat sielun kapasiteettiin käsitellä asioita. Tai mielen.

Päästyäni taas sopivalla tasolle jaksamiseni suhteen hankin toki lähes välittömästi buggin jälkeisen nestehukan, univajeen ja levottoman olon ja olin aika väsynyt torstain. Torstaina, polkiessani töistä kotiin tajusin, että niin väsynyt, että saatan kohta oksentaa. 400 metriä ennen kotiovea tajusin myös unohtaneeni läppärin töihin, ja pyöräilin siis ylimääräiset n. 4 kilometriä sitä hakien. 

En oksentanut. Olen aikuinen, kokemus tuo varmuutta ja huolellisesti lepäsin torstai-illan, nappasin illalla magnesiumia ja melatoniinia ja tehonukuin 10 tuntia. Näin jaksoin paahtaa vielä perjantaisen työpäivän täysipainoisesti.

Perjantain kello neljän lähestyessä tajusin, että koska nuorisojoukkoni ja minun täytyy säässä ennakoitavissa olevien ennusmerkkien takia siirtää sunnuntaiksi suunnittelemamme leppoisat, musiikin ja grilliruoan tuoksuiset pihatalkoomme lauantaille, minun olisi tekemäni niiden suhteen järjestelyjä. Kuten varattava peräkärry, joka oli erinomaisen tärkeä osa suorituksen tarkoituksenmukaisuutta (ylimääräistä maa-ainesta pitäisi saada siirtymään jäte-asemalle). 

Internet kertoi, että joku muukin aikoo käyttää peräkärryä tänä viikonloppuna. Eikä niitä edes voi varata netin kautta, jos arvioitu käyttö alkaa alle vuorokauden kuluttua. Aloitin tehokkaan soittokierroksen, soitin ensin kolme kertaa Puuiloon josta ei vastattu. Sitten Motonettiin, josta ei vastattu, mutta internetin mukaan he olisivatkin olleet aika epätodennäköinen vaihtoehto. Gorillarentistä vastattiin, mutta kärry löytyisi Kaakkurista asti (20 km. päästä), mikä oli minulle ihan ok koska olin suunnitellut joka tapauksessa käyttäväni sen siirtämiseen henkilöautoa. Varasin kärryn helpottuneena, suljin puhelimen. Siihen oli tullut kaksi puhelua, tuntemattomasta numerosta. Soitin takaisin, kyseessähän voisi olla joku Erittäin Tärkeä Asia.

-Puuilo, Jouko, kuinka voin auttaa?

-No Veela tässä hei, ei tässä siis enää mitään hätää, sain asian jo järjestymään!

-No mutta se hän on tosi hieno juttu! Homma siis hanskassa?

-Joo, niin on, mutta kiva kun soitit!

Suljin puhelimen vähän hämmentyneiden hyvästijättöjen jälkeen, jonka jälkeen tajusin käymäni keskustelun tarkoituksettomuuden Joukon kannalta. Anteeksi Jouko.

Puhelimet eivät ole oikein olleet leipälajini muutenkaan. Viime viikon maanantaina siis tarvitsin ensihoitoyksikön interventiota (täysin väärä hälytys, mutta toimin kuulemma teoriassa oikein). Kesäheinä myönsi olleensa asiasta vähän huolissaan päivän mittaan, asia oli pyörinyt hänen mielessään suorittaessaan opintojensa kannalta tärkeitä esiintymistilanteita, ja olin tästä tietenkin pahoillani. 

Tätä taustaa vasten sattui ikävien sattumusten summa. Soitin Kesäheinän puhelimeen, puhelu kääntyi vastaajaan. Aloin sulkea puhelinta, mutta se meni jumiin. Näyttö jumittui, kosketusnäppäimet olivat mykät, enkä pystynyt myöskään mistään fyysisestä napista sulkemaan puhelua. Henkäisin tomerasti syvään, ja ilmeisesti samalla imaisin sisuksiini jonkinlaisen pienen öttiäisen, ja aloin yskiä, kakoa syljeskellä, yrittäen samalla viestittää Kesäheinälle, että ei tässä mitään hätää: "ährrgg..äit..tsyh, korh- ysk-ysk- eit- oorrgh- phyi-ysk-ysk-eik...." ja niin edelleen, ihan niin pitkään kuin vain puhelinvastaajassa oli tilaa viestin tallentamiseen. Yrityksistäni huolimatta en yksimiseltä, kakomiselta ja korinaltani saanut muodostettua yhtään kokonaista sanaa.

Lähetin toki perään whatsapp-viestin, jossa kerroin, että "kaikki oli fine", joten mitään vahinkoa ei tapahtunut. Paitsi öttiäiselle.

Perjantain päätteeksi tottakai lehahdin kesäiseen kaupunkiin, juomaan proseccoa laiturilla mainiossa seurassa, pyörähdin myös muutamassa ravitsemusliikkeessä ja saatoin veivata musiikkityylejä jos toisiakin tanssilattialla, viimeikseksi ilmeisesti jonkinlaista rumbasta johdettavissa olevaa liikehdintää jonka tanssikumppanini saattoi tulkita jonkinlaiseksi aivan erityyppiseksi tanssiinkutsuksi ja pakenin paikalta mekonkiristysnauhojen hippulat ilmassa vinkuen kuten kaltaiseni 48-vuotias kaino ja siveä impi tottakai noissa tilanteissa toimii, vaivalla ja lopputomien odottelukuukausien jälkeen niihin päädyttyään. Vieläpä vannotettuaan itselleen, että "seuraavan kerran kun tapaan miehiä ihan ihka-elävänä, yritän olla mulkoilematta niiden aloitekykyä hengiltä kivestenkurtistajakatseellani".

Yllätyksekseni päädyin kuitenkin kello kahdelta yöllä viikkaamaan pyykkejä kerrostalon kuivaushuoneeseen ja kuuntelemaan Led Zeppeliniä ja Lynyrd Skynyrdiä. Se tuntui hyvin oikealta medodilta elämäni suorittamiseen juuri sillä hetkellä. 

Kun heräsin, paikassa joka toki on minulle jokseenkin tuttu ja olosuhteiltaan sangen miellyttävä, tajusin lopulta tilanteen tuomat haasteet. Oliko tässä mitään järkeä, mihin tämä kaikki johtaisi, tilannehan on lähtökohtaisesti toivoton! Enkö yhtään ajatellut, että kärryn voisi hakea kymmeneltä, sade alkasi klo 15.13., ja siinä välissä olevissa tunneissa pitäisi ostaa pressuja, ruokaa, etsiä lapioita, siirtyä kymmeniä kilometrejä sinne tänne, lapioida n. 10 kuutiota maa-ainesta ja suorittaa muita eteentulevia tehtäviä pihani suhteen. Aikaa ei olisi yhtään hukattavaksi. Olin neljän hikisen kävelykilometrin päässä autostani, ajokortistani jota tarvitsisin kärryn lunastamiseksi haltuuni, järkevistä kengistä, ja vielä tuntien päässä siitä hetkestä, jolloin tohtisin edes hypätä auton rattiin, seuralaisestani puhumattakaan.

Soitin Kesäheinälle, hän ja Poika 2 suurta diskreettiä harjoittaen noutivat minut maamerkiksi ilmoittamaltani grillikioskilta vetokoukullisella autolla ja yhdessä käytiin asioilla ja haettiin peräkärry, jonka onneksi sainkin ilman henkilöllisyystodistusta. Autossa minulle ensi toimena vieläpä tarjoiltiin miellyttävä valikoima irtokarkkeja, mikä oli hyvä lisäys, koska aamupalani oli muodostunut kahvista ja eskimopuikosta.

Lapioimme, siirsimme, raivasimme, hikoilimme, tunsimme aikataulupainetta, koska en jaksanut tehdä asialle mitään vietin koko lauantaipäivänkin perjantain meikeissäni, joihin päälle kyllä pyörittelin tuhdisti aurinkorasvaa koska Kesäheinä, joka on kovaa vauhtia muuttumassa luonteeltaan suurperheen äidiksi (toistaiseksi vielä ilman fyysistä edellytystä tähän) käski. Illalla tajusin, etten ollut pessyt hampaitani yli vuorokauden mittaiseen toviin. 

Piha kuitenkin aineelliselta olomuodoltaan selkeytyi huomattavasti, samoin kuin suunnitelmamme siihen liittyvien jatkotoimien suhteen. Näyttäisi siltä, että tuosta oikeasti tulee kovastikin entistä ehompi ja käyttökelpoisempi, ja että vieläpä pystymme tähän, ihan itse. Olen koko ajan ollut jotenkin epävarma sen suhteen, osaanko tällaiset hommat, vaikka teoriassa tiedän tietenkin pystyväni mihin vain.

Kun kävelin kukkivien syreenien reunustamaa polkua pihaani, palauttamasta lainavermeitä taloyhtiön varastosta, alkoi lopulta sataa, juuri oikealla minuutilla. Ehdin ihan vähän kastuakin, mikä on varmastikin aivan erinomaisen tehokas ja oikea tapa suorittaa kesää.

Grillasimme makkaroita ja Poika 1 ja Kaunomieli tekivät mainioita, syntisiä perunanyyttejä. Minulla ei enää ole omaa perunanistutukseen soveltuvaa kasvulaatikkoa pihassani, koska olen vihdoin huomannut, että geeniperimästäni huolimatta en ole sellainen nainen, joka saa aivan erityistä mielihyvää kasvattaessaan ruokansa itse.

En ole varma, toimivatko oikeat aikuiset näin, mutta luulen siis, että kaikki on loppujen lopuksi ihan ok.

Paitsi että aamulla heräsin ja muistin, että olen unohtanut lukita pihallani olevan vuokrakärryn. Lukko ja avain jäivät Pojan ja Kesäheinän autoon.


keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Suotta me enää ootellaan.

"Oih, tämän pidemmälle en pysty", voihkaisin KK-miehelle, ja hän katsoi minua jäänsinisillä silmillään hieman murtuneen näköisenä, jopa huolissaan, kumartuessaan ylleni hikisenä, kaartuneiden vartaloidemme väristessä sopusointuisassa lihasjännityksessä. Oliko hän innokkuudessaan sittenkin määritetoisesti puskenut yli sen rajan jota emme olisi saaneet ylittää? Olisiko välilevyissäni nyt jotain lopullisesti toisin? Hidas valssimme, joka päättyi mahtipontiseen taivutukseen, oli siis lähes liikaa viime viikolla krampanneelle selälleni. 

Muilta osin, paitsi noiden kahden ylenpalttisesti liihottavan, suurieleisen, monimutkaisen valssin kohdalta, tämän päivän tanssitunnit olivatkin vähemmän euforiset. Erityisesti ensimmäisen aikana vain purin hammasta.

Buggia. Aiemmin, joskus ehkä jopa 5 vuotta aiemmin, julistin buggin lajiksi, jota en tule harjoittamaan, KOSKA:

- Naisen idioottimainen perusaskel, jonka päätarkoitus lienee saada peppu keikkumaan hempukkamaisesti
- Miehen perusaskel, jota ei ole, vaan miehet saattavat joko tepata edestakaisin jotain sekavaa, tai sitten lenkottavat reteästi jalat harallaan musiikin tahdissa sillä lailla cowboy-tyyliin, ja se on jotenkin vain liian kornia katsottavaa
-Käsittämätön pumppaava kämmenillä tapahtuva miesten levy-koukku-käsivienti, jota muka pitäisi seurata, että jos mies pukkaa sinun kättäsi taaksepäin, sinun pitäisi silloin tietää astua askel taaksepäin, ja jos mies vetää sormiaan koukistaen eteenpäin, askelen pitäisi viedä eteenpäin. Ottaen huomioon keskivertomiesten käsien motoriikan jos he samalla yrittävät liikuttaa jalkojaan ja katsoa edessään hytkyvää naista silmiin, on kuin yrittäisi tanssia morsettavan mustekalan kanssa. Täysin epärealistinen skenaario.
- Iloiset, ruotsalaistyyliset musiikit. Missä on kaiho, itseironia, ja tietoisuus, että koirasi on syönyt elämän valttikorttisi ja sen jälkeen kuollut suolitukokseen.

Tänään kuitenkin menin bugg-tunnille, ihan alkeis-alkeis-alkeis-sellaiselle, ja ajattelin, että perkele, tämän pedon minä taltutan ihan sinnillä. Monia tansseja pystyn tanssimaan ihan vain sillä, että katson ensin vierestä mitä siinä tapahtuu, mutta buggissa on jotain erityisen vaikeaa ja mystistä. Joskus harvoin se on tuurilla onnistunut, mutta koko ajan olen tajunnut, että en nyt hiffaa jotain erityisen oleellista, tämä ei vain toimi minulla konseptitasolla.

Tänään minulle selvisi mikä minua on vaivannut; Buggissa todellakin on ominaisuus, joka selittää koko sen vaikeuden, hankaluuden ja turhautumisen jota olen tuntenut. Buggissa, toisin kuin kaikissa muissa perinteisissä seuratansseissa, nainen EI seuraa miestä. Kaikissa muissa lajeissa naisen pitää odottaa, kuunnella vientiä, vartaloa, hartioiden linjaa, olla valmiina seuraamaan minne vain, seisomaan nöyränä hiljaa, korjaamaan omat jalkansa miehen jalkojen mukaisiksi, sipsuttamaan ylivauhtia saadakseen kiinni, myötäilemaan. 

Mutta buggissa nainen tamppaa omaa, keikkuvaa perusrytmiään tyytyväisenä, oman mielensä mukaan, kas kun minä tanssin nyt, ja sinä et tätä sotke. Mies sitten siinä liepeillä vain ehdottelee, että hei lady, halusisitkos pyörähtää tänne suuntaan? Tai kiepsahtaa tänne? Miehen tehtävä on olla jäämättä alle ja ajoittaa nämä ehdotukset siten, että ne sopivat naisen askeleihin. Tiettyä pyörähdystä ei voi ehdottaa kuin taka-askeleella, toiseen pitää ensin ehdottaa vauhdin hakemista hieman kallistamalla jne. Ja kas, se on naisen rytmin ja askelten kannalta ihan se ja sama mitä mies tekee käsillään ja jaloillaan, jos se ei sattumalta tee jotain oikein, niin paljon oikein, että sitä tekisi mieli seurata johonkin kivaan saakka. 

Bugg on oikeastaan ihan mainio tanssi. Paitsi ne leuhkanoloiset cowboy-posetukset. Ne vieläkin vähän puistattaa.

Nyt kun joku vielä kertoisi niille miehille, että sillä käsien pumppauksella ei oikeastaan ole se tanssia ohjaava merkitys, niillä käsillä, joiden tarttumapinta vaihtelee itse asiassa sen mukaan että nainen astuu lähemmäs tai kauemmas vain pidetään yllä jonkinasteinen kontakti siihen heiluvaan pariin. Että ottaisivat vain ihan rennosti ja vähän pitäisivät kiinni. Mutta ehkä heille pitää jättää jonkinlainen illusio autoritäärisestä hallinnointiroolistaan.

Tämä lienee hieno bugg-biisi.

.