lauantai 11. heinäkuuta 2020

There was nothin' that she wouldn't do.

Eilen virittelin sähköpostiin poissaolotiedotteen, varmistin vielä neljä asiaa ja suljin työkoneeni. Siirsin sen, näytön, telakan, näppiksen, rullahiiren ja kummallisen ison vyyhden johtoja rumien ja ylimääräisten tavaroiden huoneeseeni odottamaan tulevaisuutta. Ensi kuuta. Loman loppua.

Hitusen huvittaisi ajatella, että en ajattele niin pitkälle, mutta neitsyt-ihmisenä olen vakaasti maadoittuva, riskejä karttava ja ajattelen asiat aina varmuuden vuoksi negatiivisen kautta, ja tulen siten lähes aina yllättymään iloisesti. Joko asiat menevät paremmin kuin odotin, tai tunnen tyytyväisyyttä siitä, että olin oikeassa.

Suurinpiirtein näisssä mietteissä katsoin sateista säätä ja siirsin lomanaloitusterassini tälle päivälle. En poistunut asunnostani koko iltana. Siivosin vaatekomeron (X, joka tarkoittaa nyt sitten aina tässä blogissa asioita, jotka raksin pois listaltani). Siivosin vaatekaappini (tässä olisi X, jos olisin tuonkin kirjoittanut listalleni). Siirtelin vähän huonekaluja. Uudelleenjärjestin kirjahyllyni (X). Riitelin robottipölynimurini kanssa. Huomionkipeä otus, nytkin se pyöri koko ajan siinä huoneessa, jota käytän kaikkein vähiten, lukitsi itsensä koivusta taivutellun kuulemma ruman keinutuolini sisään (viime viikolla se teki niin kuudesti peräjälkeen), ja tämän jälkeen luikerteli esteiden yli kirjoituspäydän alle ja sen jalkojen välistä koloon, joka muodostuu kenollaan olevasta rämisevästä pyykkitelineestä, silityslaudasta ja siitä keinutuolista. Ja ulvahteli siellä sitten surullisena, voi minua pientä raukkaa, täällä minä uurastan, ihan yksin, eikä kukaan huomaa miten siistiä jälkeä saan aikaiseksi. Tässä 34*38 cm alueella.

Ehkä hänelläkin on ikävä Terttua.

Mietin, että mistä alakuloni johtui. Ferritiiniarvoni ovat viimeisten mittausten mukaan n. 100 yli yläarajan, mitä se sitten tarkoittaakaan. Rautatankkaukseni on onnistunut. Olen siis syönyt n. vuoden lisärautaa, ja hyvinvointini, muistini ja atopiani ovat parantuneet. Nyt lääkäri sanoi, että voisin vaikka vähän höllätä. Näen mielessäni miten maksani röyhtäilee tyytyväisessä yltäkylläisyydessään ja taputtaa kosteita, niljakkaita lievekkeitään yhteen kuin merileijona.

Eli raudanpuutteesta se ei johdu. Lomanaloitusalakulo? Ehkä. Sitten Hämähäkkimies soitti, ja kummallisesti sai oloni tuntemaan aiempaa vähemmän alakuloiseksi ja elämääni väsyneeksi. Kaadoin itselleni kahvikupillisen jaloviinaa ja hän kertoi elämäntarinansa. Hän opettaa minua kuuntelemaan. En ole siinä riittävän hyvä.

Nukuin pitkään. Luin yön aikana kertyneet lyriikat puhelimestani. Heräsin, avasin ikkunan joka oli unohtunut kiinni, käänsin tyynystä kylmän puolen ja nukuin lisää (X). Join kahvia. Alkoi jo tuntua lomalta. Puin rumimmat caprihousuni, nyppyläisen urheilupaidan, kalastajalakin, saappaat, hain kirveen, kaadoin puun (X), harvensin muutenkin pensaikkoja ronskilla kädellä. Ajoin nurmmikon. Siirtelin perennoja. Puhuin Kesäheinän kanssa puhelimessa. Sohvassa istuessani katseeni vaelteli pitkin asuntoani, josta pidän aivan älyttömän paljon. Huomioni takertui yksityiskohtiin. Tuon kukan (Irman) kellastuva oksa pitää leikata. Tuo toimistotuolin alla ollut pyöreä matto pitää siirtää pois, sitä ei enää tarvita koska kotitoimisto on lakkautettu hetkeksi. Ikkunalaudoilta pitää siivota pois kuolleet sudenkorennot ja muut öttiäiset. Takaoven lasi on taas likainen. Irman oksa on kellastunut, se pitää leikata. Matto. Sudenkorennot.

Sitten tajusin ajastusteni kiertävän ympyrää maanisesti. Riemastuin, minä tiedän mitä tämä on. Tämä on PMS. Siitä se alakulo ja maaninen järjestelyvimma. Tämä on normaalia. Ajoitus tähän kohtaan, lomani alkuun on lisäksi täydellinen. Nyt jaksan ja maltan järjestellä asioita. Saan asiat tehtyä.

Olin nälkäinen, oikeasti nälkäinen ja söin ruokaa (X). Pussissa myytävää valmista juustoista savuporokeittoa. Se maistui vähän limalta, mutta olen nyt syönyt sitä kiltisti kaksi päivää. Kyllä minusta ehkä sittenkin on kasvanut ihminen, joka syö kotona myös oikeaa ruokaa. Einesten ollessa epätyydyttäviä päädyn aiempaa useammin myös kokkaamaan itselleni.

Minun pitäisi nyt järjestää jostain kuljetus etupihallani olevalle puunrangalle (se ei ole mikään valtava tukki, ehkä n. 5 metriä pitkä käsivarren paksuinen ranka) ja risusavottani tuloksena olevalle kasalle pensaikkoa. Peräkärry tuntuu taas vähän liioitellulta ratkaisulta.

Luin aiemman kirjoitukseni. Punastuin suorastaan, en ollut osannut ilmaista itseäni selkeästi. Hekumoitsin kiiheästi tanssista, ikävästi tanssimaan. En juurikaan ko. tanssipartnerista. Hän vain toi mieleeni muistoja.




torstai 2. heinäkuuta 2020

You always were two steps ahead.

Ostin jälleen uuden vihkon. Lehtiön. Tai siis sellaisen kirjamaisen kapistuksen jossa on tyhjiä sivuja, jollaisen ostamisesta tulee aina olo, että nyt kääntyy uusi lehti elämässäni, ja kaikki on selkeää, tuoretta, uutta, viatonta. Tämän lehtiön kannessa on pieniä marsuja.

Tämän vihkon ostin listojen tekemistä varten. Mieleeni pälkähtää paljon asioita, joita haluaisin tehdä tai kokea. Haluan napata ne kiinni. Osa niistä on käytännöllisiä, kuten siivoa siivouskomero. Siivoa vaatekomero. Siivoa varasto. Osa on elämyksellisempiä. Näyttelyitä, tapahtumia, paikkoja, tilanteita joissa kuunnella musiikkia.

Haluan oppia kirjoittamaan listalle myös abstraktimpia asioita. Asioita, joita sanoa ääneen oikeassa tilanteessa. Ihan mitä vain. Tunteita, jotka koen.

Tajusin vihdoin, että kaikkien niiden asioiden tekeminen, joita oikeasti haluan, on vienyt minua lähemmäksi sitä, että olen se mikä haluan olla. Ihan vaikka vain hankinnatkin. Että ostan jotain, mikä tuntuu aina lähtökohtaisesti väärältä, on voinut olla minulle tärkeä asia. Piha jossa maata sohvalla. Polkupyörä. Se Marshall-kaiutin. Nyt minulla on musiikkia elämässäni, paljon. Olen vihdoin ihminen, joka osaa kuunnella mitä itse haluaa. Yksin. Se minä olen aina halunnut olla.

Haluan putkiradion.

Tilasin ne korvakorut, jotka olen halunnut jo kymmenen vuotta. En ymmärrä, miksen ole tilannut aiemmin. Yritin googlettaa niistä kuvan Helakan nettikaupasta, mutta niitä himmeitä lusikkapesäkoruja ei enää ollut. Ehkä tilasin itselleni niistä viimeiset.

Ehkä listalleni voisi laittaa isompiakin asioita, kun vähän harjoittelen.

Eilen oli toisinto pubivisasta, eri settingissä. Kaunomieli, Poika 1, miesraadin vakiojäsen. Suoriuduimme ihan hyvin. Erityisesti oli loistavaa, että sain selitettyä Kaunomielelle elokuvan juonen, päähenkilön hiukset ja kuvan, joka on netflix-kuvakkeessa, ja että elokuvan nimessä on jotain onnellisuuteen viittaavaa, ja hän, katsomatta elokuvaa lainkaan muisti nimen: Eternal sunshine of the spotless mind. Tuollaiset hetket ovat pubivisan parasta antia mielestäni.

Katselin kaihoisasti viereisessä pöydässä visailevaa miestä. Hän oli ruskettunut sitten viime tapaamisemme ja jotenkin treenatumman oloinenkin. Muistin viettäneeni hänen käsivarsillaan lukemattomia ihania hetkiä, kiihkeitä, keskittyneitä, naurun täyttämiä ja tunsin viiltävää kaipausta. Ajatteleeko hän enää koskaan minua? Tapaammeko vielä, vai onko tuo aika elämästämme lopullisesti ohi? En suostu uskomaan niin. Haluan lisää foksia, hidasta valssia, salsaa. Hänen kanssaan vaikka rumbaakin.

Sain pinnisteltyä mieleeni hänen todennäköisen nimensä. Olemme puhuneet ehkä kolme järjellistä lausetta mutta tanssineet vuorokausia.




sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Kun on riittävän kauan yksin.

Suomen kesä on niin lyhyt, että excelini on sitä mieltä, että yksi mekko riittää. Kesäisin minulla on enemmän vapaa-aikaa kuin talvisin, ja myös useammin kuin talvisin saatan singahtaa kaupungille selailemaan vaatekauppoja. Se on mukavampaa ilman toppatakkia, talvikenkiä, hanskoja pipoja ynnä kimuranttista kerrospukeutumiskokoelmaa jonka kulloinkin olen varteni somisteeksi sommitellut. Tämän seurauksena exceliini kertyy kausivaatteita, joiden käyttökausi on hyvin rajallinen, ja siellä ne sitten pysyvät, excelissä, käyttöhintaindexi ei pimeiden talvikuukausien aikana muutu mihinkään, ja mikä pahinta, ne vievät rivitilaa sellaisilta vaatteilta, joita voisi käyttää ympäri vuoden. Tai edes kylmällä säällä. Vuosien havainnoinnin ja harjoittelun tuloksena olen oppinut tämän ja pyrin hillitsemään kesäistä ostosteluhimoani.

Juuri ajattelin, että tänä kesänä se on onnistunut melko hyvin. Sitten huomasin, että enhän vielä ole pitänyt kesälomaani. Varsinainen koetinkivi on vasta edessä.

Eilen kuitenkin pesin camparit mustasta paitamekostani, silitin sen oikeastaan märkänä ja singandin takaisin kaupungille. Vain yksi mekko kerrallaan voi olla lempimekko, ja Suomen kesä on niin lyhyt, että muiden kuin lempimekkojen käyttäminen on epäloogista.

Minulla on Wonderwoman-t-paita. Se oli hetken lempiteepaitani. Nyt se on syrjäytetty. Se on silti kiva. Kaunomielikin on usein Wonderwoman. "I wonder where my keys are."

Minulla on myös "Wonder hair" -nimistä hiustuotetta, koska lähipiiriini kuuluva somevaikuttaja saa kaikenlaisia tuotteita kokeiltavakseen ja kommentoitavakseen kaupallista hyötyä tavoittelevalla tavalla. Hyötyä koen siis minä, jolle päätyvät ne tuotteet, joita somevaikuttaja ei itse halua ihan oikeasti käyttää, vaikka kertookin niistä julkisesti hymyillen vain ne asiat jotka kokee positiiviksi. Kuten "voi miten kaunis pakkaus".

En tiedä, onko wonder oil hoito- vai muotoilutuote. Hänen hiuksensa se teki äärimmäisen sähköisiksi. Onko olemassa sellaista naispuolista supersankaria, jonka supervoima on staattinen sähköisyys? Joku Static Electra? Tshiuh - vain käden ojennus, ja supervoimallaan hän saa vihollisensa liehuvan kesämekon liimaantumaan kiusallisesti sääriin ja vartaloon kiinni, niin että tämän täytyy paeta paikalta cameltoetaan käsillä peitellen. En muista vielä nähneeni, ehkä Marvel voisi maksaa minulle jotain ideastani.

Perjantaina lutrasin hiuksiini tuota tuotetta. Se haisee ihmeelliseltä, vähän kuin joltain marjoilta, jotka ovat hapettomassa tilassa homehtuneet. Ehkä myrkyllisiltä marjoilta. Ehkä tuote on nimensä veroinen, herättää ihmetystä. "I wonder what this smell is." "I wonder if there's a natural explanation for this smell."

Minun hiukseni eivät sähköistyneet. Olihan niissä kyllä muitakin tuotteita lutrattuina, joten en ehkä ole vielä valmis julistamaan ilmiötä ihmeeksi. Nyt on kolmas päivä menossa samoilla kuohkeutusaineilla, ne ovat edelleen hurmaavaan ja kuohkean näköiset, vaikka ovatkin täynnä itikoita ja yökkösiä 35 kilometrin öillistyen pyöräilyjen jäljiltä. Ehkä suurin syy ilmiölle kuitenkin on tämä kesäinen sää. Ehkä tämän takia ihmiset lämpimämmisä maissa ovat vähemmän masentuneita kuin suomalaiset. Heillä on enemmän hyviä hiuspäiviä.



Eilen kun makasin takapihalla elpymässä ja nurmikentän toisella puolen, valtavan tuomen suunnassa oli jonkinlaiset bileet. Tämä soi livenä, erinomainen cover mielestäni. Sopi kesään, lekotteluun, tunnelmaan, vaikka en olekaan iskelmän suurkuluttaja. Koin päiväleponi hyvin laadullisesti tyydyttäväksi. Nyt kun googletin biisin, aloin miettimään, että mahtoikohan esittäjä olla A. Louhela itse, maantieteellisen sijaintini huomioiden.




lauantai 27. kesäkuuta 2020

You'll never get away from the sound.

Tämä ei ole euforiakrapula. Sellaisiakin joskus on. Alkoholin sijaan taisin siemailla varomattomasti liikaa keskusteluja, katseita, tahoja joihin huomioni suuntautui. Kompastelin ihmisiin jotka olivat juuri ryömimässä koronaeristyksen kivenkolosta keskiyön auringonvaloon.

Tärähdän kun hän sanoo ääneen nimeni. Että tämä oli nyt se ensimmäinen kerta kun hän sanoi sen. Ehkä hän ei sano sitä toista kertaa. Ehkä tämä ei ole juttu. Mutta tuollaisena yönä kaikki rinnakkaistodellisuudet ovat olemassa yhtä aikaa.

Joki oli yöllä niin kaunis kun pyöräilin kotiin höpötellen. Tulin maisemareittiä, ja nyt toinen polveni on hetkellisesti sitä mieltä, että liikuntoa on tullut riittävästi. Se antoi minun tanssia yhden biisin parketillani, sitten linkutin sohvannurkkaan kokemaan lisää itsesääliä.

Eddie Vedderin ääni kuullostaa vanhan miehen sumentuvalta hauraudelta ja tekee mielestäni hellän. Kaivan kaapistani kaikki vaaleanpunaiset vaatteet ja puen ne päälleni. Minulla on yksi vaaleanpunainen säkinmuotoinen luolanaiskotimekko, alusvaatteita ja villasukat. Takapihan pelargonit ovat myös vaaleanpunaisia. Muistan, että musta, mukava paitamekkoni on toiselta sivultaan camparipohjaisen drinkin kyllästämä. Sekin on nyt tavallaan vaaleanpunainen. Haisee vaaleanpunaiselta. Ehkä myös käsilaukkuni sisältö ja mustat, kavalat niittisandalini. Ne näyttävät aika rock-henkisiltä mutta ovat siihen aivan liian mukavat ja kantapään kohdalta iskuavaimentavat.



Levitin tarotit pöydälleni. Neljä kuningasta, sauvat, maljat, kolikot, miekat, nimesin heidät. Kahdella on sama nimi (useammallakin, mutta kaikki heistä eivät ansaitse paikkaa pöydälläni), mutta sitten menin kuitenkin sekaisin kahden toisen suhteen, ja olin hetken ymmälläni. Kuka olikaan kukin. Kenen kohdalla mustasukkaisuutta, kenen kohdalla turhaa toivoa? Tulkitsenko kortit niin, että niiden viesti kohdistuu siihen henkilöön, jonka alun perin pöytään nimesin, vai siihen, joka oli mielessäni kun käänsin kortit?

Luulen, että sillä ei oikeataan ole väliä, kohtalon sushilinjasto erilaisine annoksineen pyörii vielä. Mikä tahansa rinnakkaistodellisuus on yhtä mahdollinen tai mahdoton. Uskon, että ilkikuriset ystäväni ja oppaani siellä jossain huolehtivat, että mitään kamalaa ei tapahdu, pallokalat on leikattu oikein. Olen oppinut luottamaan, että heillä on huumorintajua ja armollisuutta.

Tunnen suorittavani agility-rataa jossa opettelen olemaan paremmin minä. Tässä kohtaa se mitä opettelen, on pysyä kaiken ympärillä pyörivän keskellä itse tiiviinä nippuna, minä olen minä. Erottaa, mikä on sellaista vetoa, jonka minä tunnen, ja mikä on sitä mikä minuun kohdistuu. Tästä lähtien on minun vuoroni päättää. Asioita lipuu ohitseni, kaikkeen en tartu.

Isäntämies ilmiintyy edelleen lähelleni musiikkina tämän tästä. Mielessäni näen hänen katsovan minua kulmiensa alta ja sanovan "no", sillä tavalla kuin hän sanoi. Tai sen miten hänen vanhan miehen kasvonsa sulivat pikkupojaksi kun hän hymyili minulle.





torstai 25. kesäkuuta 2020

Send me no spies.

Elämä oikein hieroo naamaani sellaiseen "paskat teepussiaforismit" -tyyppiseen perustotuuteen, että "onnellisuus on pieniä hetkiä". Niitä liukuu nyt 20-luvun tyyliseen, pitkään, lantiolle asti ulottuvaan helminauhaani yksi toisensa perään. Sellaisia, joita olen haaveillut toteutuvaksi, salaa tai julkisesti. Ehdotellut expuolisoille, että voitaisko joskus. Ois kiva joskus. Joskus sit vois. Hei mennäänkö joskus. Sellaisia pieniä bucket-list -hetkiä. Muitakin kuin pubivisa (jonka toistoa jo suunnittelen, eri settingissä) ja pussikaljapiknik, ja Juicen kuunteleminen kesäyössä.

Tuore munkki, rasva vielä sulavassa muodossaan, siellä hiihtomajalla. Montakohan vuotta olen ajatellut, että vaikka en hiihtäisi, pitäisi joskus hiihtokaudella vain ajaa siihen pihaan ja käydä ostamassa rasvatahroittuva ämppösen täynnä oleva paperipussillinen tuoreita munkkeja, joita kehutaan Oulun parhaiksi.

Nyt osallistuin kokoukseen jossa tarjottiin juuri niitä munkkeja, ihan hiihtosesongin ulkopuolella. Ängin munkin pala kerrallaan kitaani ahdistuneena. Ahdisti se, että olin myöhässä (oikeastaan tahallani, että olisivat ehtineet valita hallituksen jäsenet jo ilman minua, mutta epäonnistuin, kun en kehdannut myöhästyä riittävästi, koska olen melko neuroottinen myöhästymisten suhteen jos sille päälle osuin ja nyt osuin). Että paikalla oli agressiivisia ihmisiä, ja tunsin varmuuden vuoksi syyllisyyttä kaikesta mitä ehkä olen tehnyt väärin taloyhtiössämme. Tänään sitten ajoin nurmikon myös yhteisiltä alueilta synnintuntojani laannutellen.

Nurmikon ajaminen on oikeastaan tosi kivaa, mutta tuntuu, että minulla on siihen liian harvoin aikaa koska harrastan helmenkalastusta, työskentelyä, nukkumista ja sekä sisä- että ulkosohvallani tapahtuvaa sulamista hyhmäiseksi, kuplivaksi möykyksi ihmisimassaa joka ei ole kykenevä mihinkään tomeruutta vaativaan toimenpiteeseen.

Pupelsin munkkia. Teeskentelin juovani kahvia, mutta en juonut, koska tajusin, että se vaarantaisi yöuneni. Välttelin katsekontakteja. Yritin olla näyttämättä Munchin Huuto-teokselta, vaikka sielussani niin koinkin. Kohdistin katseeni kaukana takan päällä olevaan katseenvangitsijaan. Joku, varmaan sellainen lupsakka ja pilke silmäkulmassa laidasta laitaan huumorimielellä operoiva ihminen (mahdollisesti savolainen) on joskus kävellyt metsässä, ja löytänyt jännittävän puunjuuuren. Siitä se ajatus sitten lähti. Huolella ja pieteetillä operoitu n. 60 senttiä korkea taideteos, jossa yhdistyy rakkaus luontoon, urheiluun sekä jalo ja häpeämätön atleettisen ihmisvartalon ihannointi, jota jo antiikin kreikkalaiset harjoittivat.



Kokouksen jälkeen kiipesin tuolille napatakseni kuvan tästä kulttuurielämyksestä, ja sain kummastuneita katseita. Tupisin ehkä itsekseni jotain.

Uusia helmiä nauhassani on vihdoinkin käynti lähialueeni maineikkaassa olutravintolassa. Sen sisustus on hyvin autenttinen, ja baarineito sen verran iäkäs, että häneltä pitää ottaa tuopit kädestä tiskin takaa, ja palauttaa tyhjät lasit itse.

Oikeastaan sain kutsun kahville, mutta sopivan kahvipaikan puuttuessa sopivalta etäisyydeltä päädyimme tuonne. Hän myöhästyi hieman, minä tilasin oluen. Olut oli nelosta. En koskaan juo nelosta, kuin vahingossa. Hän sitten saapui paikalle kahvikuppinsa kanssa. Minä olin jo juonut nelosoluen. Greta Garbo olisi korkeintaan siemaissut hieman aitoa shampanjaa leveästä lasista. Pyrin säilyttämään mielentyyneyteni ja henkisen alter egoni. Luulen, että onnistuin.

Istuimme ikivanhoilla viininpunaisilla blyyshisohvilla tyhjässä hämärässä baarissa. Musiikki valui laiskasti kaiuttimista. Oloni oli kuin Tarantinon leffasta, hän oli kiinnostava pahis. Tai ehkä sellainen hyvispahis. Ainakin yritin kuvitella niin, koska se sopi hienosti rooliin, jota itse esitin. Hän jutteli asioista sellaiseen vakaaseen putoilevaan tahtiin, minä yritin keskittyä nostamaan ja laskemaan ripsiäni hidastetun tehokkaasti. Samaan aikaan sisäinen, pahasti panikoiva ankeuttajani kirkui tuskissaan, ja yritin tämän tästä kääntää puhetta siivoamiseen, taloyhtiöiden kokouksiin ja excel-taulukoihin, mutta olin kumman ponneton yrityksissäni. Myöskään vahvat viittilöintini "hei kaveri, äijä hei, ihan kaveripohjaltahan tässä ollaan, kaverivyöhykkeellä siis", jäivät jotenkin aneemisiksi räpistelyiksi. Yhden kerran hän vain napitti paitansa auki ja esitteli rintakarvansa (liittyi hänen kertomaansa tarinaan, mutta jäin miettimään, miksi hän sen juuri nyt kertoi). Tunsin oloni yltäkylläisen viihdytetyksi. Sitten radiosta alkoi taas soida se biisi, jonka isäntämies lähetti minulle eromme jälkeen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.

Kesäheinä soitti juuri. Sain synttärilahjan! Näet sen kohta! Tatuointi. Minua on ennenkin peloteltu näin.

Tänään juuri muistelin sitä kertaa, kun viisivuotias Kaunomieli oli Fröbelin palikoiden konsertissa, jossa lapsille jaettiin hienoja papukaijatatuointeja. Joku mainosjuttu se oli. Kaunomieli, kulmat kurtussa ja uhkaavan näköisenä tivasi n. 18-vuotiaalta nuorelta mieheltä: "Onhan tämä ihan varmasti sellainen siirtokuvatatuointi? Että tämä sitten varmasti lähtee pesemällä pois?" Minulla on jotenkin kaihertava olo sielussani, kun mietin, että luuliko tyttö oikeasti että hän ei voi luottaa aikuiseen (minuun) tuossa tilanteessa. Että ihan itse piti varmistaa.



maanantai 22. kesäkuuta 2020

Ja illantullen käydä lepäämään.

Oli jumalaista ajaa yksin pitkiä pikiteitä ja pieniä sorateita. Kuunnella musiikkia ja laulaa mukana. Uida järvessä. Haistella kokkoa. Juoda proseccoa. Kävellä metsässä.



Tuossa sielunmaisemaani.

Oli hassua, kun peräkonttiin mahtui kaikki heittämällä. Että ei tarvinnut miettiä kenenkään muun aikataulua, vessahätää, nikotiinivajetta, ruokavaliota, mielialaa. Pystyin tarkkailemaan asioita irrallaan kontekstista. Huomasin asioita eri tavalla kuin ennen.

Minun pitäisi pestä pyykkiä ja itseni.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

It's strange what desire will make foolish people do.

Tänään on ollut osa-aikahunningoisuuspäivä. Aloitin ihan normaalisti, heräsin, keitin kahvia, harjasin hampaat, käynnistin koneen, luin sähköpostit, varmistin kalenterin, tajusin, että minulla on giljardi työperäistä excel-taulukkoa työstettävänä, tekstejä ja asioita erilaisissa työkaluissa odottamassa operointiani. Haroin hiuksiani, voivottelin, kierähdin lattialla ketterästi edestakaisin, soitin ihanalle harjoittelijalle, lähetin kaikki excelit hänelle ja ilmoitin lähteväni lounaalle. Kymmeneltä. Ja lähdinkin.

Kello kuudelta olen ollut jo takaisin kotonani, harjoittamassa pyykinpesua, tiskikoneen tyhjennystä, tavaroiden siirtelyä oletettavasti oikeille paikoilleen, laiskaa mietintää siitä mitä pakkaisin mukaani huomenna.

Tässä välissä olin sitten hunnigolla. Nautin aamupalan kaupungilla: Lasi kuohuviintä. Jalkahoito. Oletin, että jalkani, joita ei ole ikinä varsinaisesti hoidettu, olisivat muuttuneet lähinnä kavioiksi, ja kaipaisivat timanttihiontaporaa, rälläkkää tai muuta järeämpää asetta. Mutta ei, lempeä ja hemmotteleva spa-hoito riitti. Se oli jännittävä kokemus, elämäni ensimmäinen jalkahoito. Tämän jälkeen lounas (limoncello spitzer). Jonka jälkeen jälkiruoka (aurajuustoburgeri + ranut aurajuustodipillä, mikä saattoi olla hätävarjelun liioittelua).

Tämän jälkeen suoritimme vielä semimaanista shoppailua. Sovin excelini kanssa, että koska uima-asuja ei tarvitse merkitä exceliin, ostamani musta liehuke, jota voi käyttää vaikkapa maisemoimaan uima-asun peittämää keskivartaloani, on käytännössä uima-asu. Joten sitäkään ei tarvitse merkitä excelin.

Maksihameen suhteen emme päässeet yhteisymmärrykseen, mutta ostin sen silti. Olen itselleni armollinen kuin Maaret Kallio ja kiitän itseäni viisaudestani niinä päivinä kun olen liian laiska epiloimaan tai ajelemaan säärikarvojani.

Tunsin suurta intohimoa tähän hattuun. Laitoin tähän ensin kuvan itsestäni kyseessäoleva hattu päässä, mutta minua alkoi ahdistaa, ja poistin sen. Kummallista.

Siinä yhdistyy Grata Garbo, Indiana Jones sekä se vuoden mittainen aika nuoruudestani, jolloin käytin pappani vanhaa herrainhattua taukoamatta. Se oli silloin kun siirryin pieneltä kyläkoululta isolle yläasteelle, 13-vuotiaana. Tunnen edelleen oloni turvalliseksi lierin alla, voin milloin tahansa leukaa hieman laskemalla kadota tavoittamattomiin. Sen lisäksi en kestä aurinkoa kovin hyvin. Kysykää vaikka decollatéeltani.

Huomenna olen taas kunnon ihminen. Esittelen exceleitä virtuaalipalaverissa ja olen asiallinen tai soveliaan vapaamuotoinen ja tunnelmaakeventävä. Sitten pakkaan autoon teltan, makuupussin, vain kivoja vaatteita ja muuta tarpeellista ja menen harjoittamaan muinaissuomalaisia keskikesänriittejä synnyinseuduilleni. Ajan autolla, ihan yksin. Uhraan asioita lähteeseen ja katselen sen kuvajaista. Kieriskelen ruispellossa ja sen semmoista. Kellun siinä järvessä joka on lapsivettäni. Mietin, miten ihmeessä tulin taas tähän kohtaan elämässäni ja miten tällä kertaa onnistuisin olemaan sössimättä tilanteen.

Tämä soi nyt.


Torilla, lounaalla, katselin varpusta, joka tohevana syötti kahta pulleaa, lyhytpyrstöistä, todennäköisesti ihan jo lentokelpoista poikastaan leivänmurusilla suoraan nokkiin. Pallerot väristelivät siipiään ja aukoivat nokkiaan ja piipittivät kuin pikkuvauvat. Aina välillä itse vaivihkaa nokkivat maahan pudonneet murut suihinsa, ja sitten vilkaisivat syyllisen näköisinä syrjäkarein äitiään. Se oli kovin hellyyttävä kuvaelma.