Alalalala alalalala.

Jollain tapaa olen vihdoin asettunut etätyöntekijäksi. Työn tekeminen kotoa ei enää erityisesti ahdista. Eihän tässä sopeutumisessa mennyt kuin reilut 10 kuukautta. Olen tällainen joustava mieli, selviytyjäluonne, solahdan helpostu uusiin tilanteisiin koska osaan niin helposti keskittyä positiivisiin puoliin.

Ehkä hitusen ahdistaa se, että nyt tartunnan uhka tuolla ulkona, ihmisten ilmoilla, siellä minne halajan, on selkeästi ilmeisempi kuin ennen. Oulussa oli pitkään aika rauhallista tartuntojen osalta. Aktiviteetteja tulee nyt harkittua ja karsittua entisestään. Olen kovin, kovin kovin kyllästynyt esimerkiksi ulkona reippailuun, vaikka olen satsannut siihen, että minulla on sekä nastakengät, että helposti jalkaan sujahtavat kitkaiset metsäjuoksulenkkarit, ohuemmat ja paksummat ulkohousut, ihan ok pipo, ja viimeisenä hankintana tuulitakki, joka ei kahise niin pahasti kuin se entinen, eikä myöskään aivan niin paljoa muistuta elisabethinaikaista korsetttia (Elisabeth I on tässä kyseessä). Aiempi tuulitakkini, tai siis on se edelleenkin tuulitakkini, on sellainen, että sujautettuani vetoketjun kiinni oloni on timmi ja tiivis kuin nuorella varsalla, ja tunnen hyvin suurta ihmetystä siitä, miten ihmeessä sain sujautettua sen vetoketjun ylipäänsä kiinni. 

Ehkä tuo nuori varsa ei oikein toimi tuossa kohtaa. Takki on tiivistunnelmainen, se kai sentään välittyi. Vähentää urheiluliivien tarvetta, vaikka välillä juoksupyrähtäisinkin. Pelkään usein herättäväni siinä vääränlaista huomiota.

Toisaalta minua ylipäänsä epäilyttää tuulitakin käyttö julkisella paikalla.

Kuuntelin Hallituksen koronatiedonannon toissapäivänä. Äänensävystä päätellen Marin oli lähellä itkupotkuraivaria. Minäkin olen.

Satunnaisesti pidän yhteyttä Triplatreffimieheen, joka tutustuttaa minua itselleni uuteen musiikkiin, jankuttaa asioista joista en jaksaisi kuulla enää kovin montaa kertaa ja on monella tapaa kovin epäilyttävä. Olen tyytyväinen epäluulostani, luulen, että se on vaivalla opittu taito. Toisaalta hän on perinjuurin ja liiallisen miellyttävä, kiinnostavakin. Hän on tuonut elämääni kaivattua vaihtelua, mistä on syytä olla kiitollinen.

Satunnaisesti Hämähäkkimies puhuu minulle autojen polttimoiden vaihtamisesta, juureksista ja vihanneksista, ja jos oikein hennolle päälle päätyy viskinjuonnin tyyppisen aktiviteetin päätteeksi, hukuttaa hän minut musiikkiin josta arvelee minun pitävän, ja kertoo, miksi arvelee minun siitä pitävän. Ja sitten lähettää perään hädissään disclaimerin "älä kuuntele sen biisin sanoja ne on vain jotain paskaa poplyriikkaa niissä ei ole mitään erityistä sanomaa." 

Enkä minä edes osaa italiaa.

Minä lähetän hänelle takaisin nerokkaasti valitsemiani biisejä, jotka kertovat säälimättömällä tarkkuudella sen mitä on tapahtunut ja mikä hänessä on vikana ja olen sitten viileän ymmärtämätön hänen puolustusreaktioilleen. Sehän on vain musiikkia, vain paskaa poplyriikkaa.

Sitten puhumme taas lumesta, Netflix-sarjoista ja 80-luvusta, ala-asteista 80-luvulla. Kissoista, kieliopista, autoista, loputtomasti autoista. Tietämykseni autoista on korkeintaan keskinkertainen.

Kesäheinä ja Poika 2 menivät hiihtämään. Olin niin pitkästynyt, että lähdin mukaan, vaikka se tuntui kovin, kovin oudolta toimenpiteeltä. Kaivaa varastosta ne sukset, jotka todennäköisesti ovat minut, jotka olen jo kahdessa muutossa siirtänyt paikasta toiseen melko välinpitämättömästi. Napoa jalkaani kömpelöt monot ja jännittää sitten automatkan päätteeksi, sopisivatko niiden mekanismit suksien siteisiin. 

Eksyin. Eksyminen taitaa olla minun juttuni ylipäänsä. Koen asioiden selvittämisen etukäteen, karttojen tutkimisen ja sen sellaisen kovin turhauttavaksi, kun juuri olisi jonkin konkreettisemman äärellä. 

Singahdin siis suksillani kärsimättömästi heti ladulle, väärään suuntaan. Kysyin neuvoa kerran, käännyin mielestäni oikeasta kohdasta, jotta vuosiin ensimmäinen hiihtolenkkini olisi vain minimalistisen lyhyt, herättelisi uinuvat selkälihakseni ihan vain horteen rajamaille jättäen välilevynpullistumani lähes rauhaan. Nautiskelisin vain lumisista puista, raikkaasta ilmasta ja siitä, että tein jotain sellaista, mitä en ole pitkään aikaan tehnyt. 

Sitten tuli epäselvä kohta ladussa, mietin hetken jos toisenkin, ja tein mielestäni ainoan järkevän ratkaisun. Hiihdin ajatuksissani tovin. Muistelin, olenko ollut täällä koskaan ennen, silloin kahdesti kesällä kun eksyin tänne, kävellen. Katsoin ohittaessani pitkään ja pistävästi ladun viereen pysähtynyttä miestä, jolla oli työnantajani logo pipossaan. Hiihdin lisää, unohdin miehen. Sitten tajusin, että alittaisin jälleen voimalinjan, ja se ei tuntunut loogiselta ajatukselta, ottaen huomioon mistä olin lähtenyt ja sen, että yritin päästä piakkoin sinne takaisin. Pysäytin takaa rynnistävän hiihtäjän kysyäkseni neuvoa. Hän oli tietenkin tämä Firman Mies, työkaverini, jonka kasvot nyt tunnistin mutta niihin ei ole vielä yhdistynyt mitään nimeä. Varmaan joku Jari, Mika tai Aki. Kyllä, olin menossa väärään suuntaan, mutta ei hätää, hänhän voi kääntyä ympäri ja saattaa minut turvallisesti oikeaan suuntaan. 

Olin jo muutenkin läkähtyä oudosta urheilusuorituksesta, mutta tokihan minun piti sitten yrittää pysyä seuralaiseni vauhdissa. Hän jutteli minulle iloisesti muistellen menneitä yhteisiä yhteisöllisyyden kokemuksiamme ja kertoi myös äärettömän tärkeää sisäpiirintietoa kaltaiselleni hiihtoa aloittelevalle henkilölle; hiihtäminen, kuten muutkin uudet urheilulajit, kannattaisi aloittaa pikkuhiljaa, ettei selkä, taikka jalat kipeydy. Vaikka joka toinen päivä, ja vain pieni lenkki aluksi kerrallaan. Ehdottomasti kannattaisi illalla myös venytellä rauhallisesti. 

Puuskutin, muutuin koko ajan punakammaksi ja hiljaisemmaksi matkan edetessä. Olin jo alussa kertonut, mielestäni ihan kohteliaisuuden rajoissa, että hän voi toki hiihtää ihan omaan vauhtiinsakin.  Yritin kyllä vaivalloisesti olla seurallinen ja kiitollinen pelastajalleni mutta en ehkä oikein osaa arvioida sosiaalisia taitojani näinä päivinä. Lopulta parkaisin, että minun on pakko niistää nenä ja pysähdyin kaivamaan nenäliinaa taskustani. Tässä vaiheessa hän jatkoi matkaa, n. kolme kertaa vauhtiani.

Jännittävä sosiaalinen kohtaaminen. Ehkä mitään noin jännittävää ei nyt tapahdu viikkoihin. Kuukausiin. Ehkä ei ennen marraskuuta. Tai katsotaan nyt ensin, milloin rokotteiden tehosta voidaan olla yhtä mieltä.

Paitsi ai niin, aamulla olin unessa, jossa juttelin Aleksi Laihon kanssa. Hän oli jotenkin helpottuneen ja toiveikkaan oloinen. Uusia juttuja oli tiedossa. Kun heräsin, päässäni soi tämä aika lujaa.

 

Time to play B-sides.

Hetkellisesti elämäni ei ole ollut koko ajan tylsää. Vähän aikaa sitten se oli todella tylsää. Ja aika suuren osan ajasta se tietenkin on tylsää, koska korona, etätyö, talvi, keski-ikä. Tällaisten muutosten havainnointi, ja niihin suhtutuminen rauhallisesti, kuin vuodenaikoihin, että siinä se nyt on, tylsyys, ja kohta se varmaan vaihtuu joksikin muuksi, on minulle kuin uusi löytämäni lihas, jota tekisi mieli harjoittaa enemmänkin nyt kun olen jollain uudenlaisella liikeradalla onnistunut saamaan sen hieman kipeäksi, ja siksi tietoisuuteeni. 

Kankussani, siis ihan fyysisesti, oli muutama päivä sitten joko juuri tuollainen uusi lihas (joka kerta kun siihen sattuu liikkuesssani, näen mielessäni alastoman ja öljytyn Sylvester Stallonen muhinoimassa Sharon Stonen kanssa jossain keskivertoa huonommassa elokuvassa jonka nimeä en enää muista, mutta muistan, että Sylvesterillä oli siinä ihan kummallisia muhkutoita ylhäällä ulkoreidessään.)

On muitakin uusia henkisiä lihaksia joita olen harjoittanut. Impulssikontrollia. Mutta sitä ei saa tehdä liikaa. Vastapainoksi olen kuunnellut Sibeliuksen Finlandia flash mobeja ja itkenyt, oppinut uutta musiikkia, kuunnellut paljon. 

Sitten olen ottanut vastaan hallitsemattomia tunnereaktioita, ja sanonut ääneen, että kiitos, arvostan sitä, että kerrot tämän minulle. 

Kummallisesti olen tilanteessa, jossa tuntuu ainoalta mahdollisuudelta olla mahdollisimman paljon oma itsensä ja sanoa kaikki ääneen. Toisaalta olla sanomatta liikaa, turhia asioita. Sekin on taito, joka on pitänyt opetella.

Tänä aamuna heräsin, ja mietin, että miten ihana tylsä aamu. Ylellisesti aikaa, jonka saan täyttää haluamallani tavalla. Olin hetken neuvoton. Mitä minä tarvitsen? Mitä minä nyt kaikkein eniten haluan, ja onko se jotain syötävää? Jotain vaihtelua, piristystä, herkkua, jotain uutta, vanhanlaista kivaa hemmottelua, mielihyvää. Sitä minä haluan. Hienosti tunnistettu tunne, jonka loppulemana olin vähän pateettinen ja matalamielinen, ja päädyin ensimmäistä kertaa viikkoihin tai kuukausiin raahustamaan Oulun Ideaparkin käytävän päästä päähän. Paikan mainoslause on "Ideapark - siellä on käytävä." No, siellä on pitkä, masentava käytävä, jonka varrella liikkeitä rivissä, mielikuvituksettomasti. Käytävän keskellä on penkkejä, joilla miehet istuvat leveissä manspreadeissaan, lukevat kännyköitään naistensa vaellellessa käytävää edestakaisin maanisesti.

Mietin, että on oikeastaan ihan kivaa, että voi käydä ostoksilla ihan yksin. Ei tarvitse jättää miestä parkkiin.

Ostostonttuni vimmaantui. En ole pitkään aikaan käynyt vapaapudotusshoppailemassa, ja oloni oli kuin transsiin vaipuvalla meediolla, mikä oli ihan käytännöllistä, koska normaalit ostosrutiinini ovat pikkuhiljaa käytön puutteessa keränneet ruostetta. Ostostonttu tietää puolestani, mihin kauppaan pitää mennä, minne kiinnittää huomio. Joskus vaatteet suorastaaan heittäytyvät rekeistä langetakseen eteeni huomiotani hakien, henkarit ripustautuvat käsilaukkuuni tai sovituskopissa, johon menen, odottaa minua vaate jota en ikimaailmassa itse olisi tajunnut sinne viedä. Ostostontulle voi antaa toimeksiantoja (toimii erityisesti kirpputoreilla), mutta antoisinta on nimenomaan luovuttaa itsensä hänen valaistuneen tietoisuutensa ohjattavaksi aivan ilman mitään ennakko-odotuksia.

Nyt jalat veivät minut hyvin määrätietoisesti suoraan ulko-ovelta liikkeeseen, jossa en yleensä oikein viihdy, ja käteni paiskautuivat kokoani edustavaan mielenkiintoisen muotoiseen mustaan toppatakkiin, joka osoittautui kassalla vielä kymmeniä euroja oletettua lisäalehintaansa halvemmaksi. Käytännössä ilmainen, ja aiempi, makuupussia miellyttävällä tavalla muistuttava toppatakkini on alkanut osoittaa elämäänsä kyllästymisen merkkejä hankauduttuaan liian usein volvoni rapaisiin kylkiin ahtautuessani pois siitä minimalistisesta uomasta, joka jää autokatokseni seinän ja autoni väliin parkkeerattuani.

Maleksin kärsimättömästi mutta tarttumattomasti muutaman muun liikkeen läpi, kunnes taas tunsin magnetismia ilmassa. 8 eurolla ylleni sujahti vähäeleinen, istuvat glitterpaita, joka sai kumpareisen torsoni vaikuttamaan leikkisältä vesiputoukselta kimalluksineen ja kiiltoineen. Päässäni soi Maija Vilkkumaan "sul on hopeapaita, viis kitaraa", ja olin myyty. Tai siis paita oli myyty. Mietin myös, että on basistitkin ihan viileitä.

Tämän jälkeen tiesin, ettei Ideaparkilla olisi minulle enää mitään annettavaa, tunsin kyllääntyneisyyttä. Olen nyt suorittanut vuoden alun alennusmyynnit.

Excelissäni oli paikka takille, kahdellekin. Paidalle ei, mutta luulen, että se luterilainen syyllisyys, jota tästä ostoksesta tunnen, kuittaantuu moninkerroin jonain ihanana koronavapaana iltana, jolloin kimaltelen tanssilattialla minkä tahansa tarjolla olevan musiikin säestämänä.  Kyllä sekin aika tulee.