I am a traveler of both time and space.

Nyt kun olen elänyt vapaarouvan elämää jo yli vuoden, alkaa erottua asioita, joita en ehkä itsestäni tiennyt. Olen aika impulsiivinen. En tiennyt olevani ihan näin impulsiivinen. Ennen, siis silloin kun olin kunnon kansalainen ja perheenäiti ja -pää ja takakireä suorittaja, kun tein jotain sosiaalisesti rohkeaa ja seikkailuhenkistä ja heittäydyin hieman, taputin itseäni selkään henkisesti epäergonomisessa asennossa ja olin ihan vain ylpeä itsestäni. Että nyt olen tehnyt enkä jättänyt tekemättä, onnistujaolo. 

Nykyisin tuleekin aina välillä sellainen olo, että oliko ihan pakko, ja kuka/mikä ulkoinen taho tai voima valtasi fyysiset ulottuvuuteni ja ilmiintyi minussa tuolla tavalla.

Toisaalta tämä on ollut ihan tehokas tapa raksia asioita siitä kirjastani, johon olen kirjoittanut asioita joita haluan tehdä/kokea/olla/tuntea. Eilen olin Jenni Vartiainen joka ei epäröinyt hetkeäkään. Tänään olen hitusen varautuneempi.

Olen alkanut myös uumoilla, että tämä poikkeusaika tekee minulle jotain. Elämä ON erilaista, meille kaikille. Itse huomaan, että tämä rapauttaa sosiaalisia taitojani harjoituksen puutteessa. Virikkeitä on vähemmän, en spontaanisti törmää niin helposti minua herätteleviin elämyksiin ja sohvallani huomaan katsovani keskivertoa huonompia sarjoja Netflixistä vain niiden hassunhauskan äänimaailman takia, joissa jopa metsässä käydyt keskustelut kuulostavat kaikuvan kaakeloiduista seinistä. Samalla pelaan älypään värisudokua tehottomalla systeemillä, ja uskottelen sen olevan meditatiivista lepoa aivoilleni. Tarmokkuuteni ja aloitekykyni ovat ehkä huonompia yleensä, kun erilaiset, yksiulotteisemmat ja siksi huonolaatuisemmat tavat toimia ihmisten kanssa kuormittavat minua. Toisaalta tämä antaa aikaa reflektoida asioita kotona omassa rauhassa pitkään ja hartaasti. Tuijotella puiden latvoja, kuunnella musiikkia ja ihastella hengistyilmaa, joka on vain omaani. Ja sitten tulee sellaisia paniikinomaisia hetkiä, jolloin koen olevani sellisti Titanicin kannella laivan kallistuessa vääjäämättä pystyasentoon.

Tanssituntieni rumba-pappa on tämän puolen vuoden tauon aikana vanhentunut moninkertaisen määrän. Tai ehkä ikä on vasta nyt saanut hänet kiinni. Eilen ensimmäisen kerran säikähdin, että entä jos jokin minussa muttuu pysyvästi ihan kokonaan. Siis että vaurioidun jotenkin tämän koronan takia, että vaikka asiat jossain vaiheessa palaisivat normaaleimmiksi, minä en.

Ehkä tämä ei edes liity koronaan, vaan on vain ihan vanhenemisen pelkoa. Ei entisenlaista ikäkriiseilyä, vaan oman rajallisuuden tajuamista. Kehon rapistuminen on ilmeistä, niin tapahtuu ja asiaan voi laimeasti yrittää vaikuttaa. Mutta entä mieleni, entä jos jotenkin kangistun, väsyn, hidastun. En enää osaakaan kokea asioita samoin kuin ennen. 

Ehkä lähden pyörälenkille, hengitän viileää kosteaa ilmaa ja nämä ajatukset haihtuvat taas pois.

Toisaalta teen kai jotain aivain oikein koska eilen törmäsin tähänkin: