Impulsiivisuuteni johdatti minut treffeille. Luulen, että lähdin vain, koska olin kotona puutarhatöiden jälkeisessä habituksessa, ja kutsun saadessani tajusin, että minulla on 18 minuuttia seuraavan bussin lähtöön. Haastuin välittömästi - I can do this! Vai voinko? Tottakai voin. Harjasin hampaani ja hiukseni yhtäaikaisesti, koska motoriikkani on keskivertoa kehittyneempi.
Kuivashampoo on keksitty näitä hetkiä varten. Kävin kyllä suihkussa. Laitoin jalkana matalat kengät, koska en tiennyt seuralaiseni strategisia mittoja ja puolijuoksin bussille. Bussikorttini on ilmeisesti hukkunut, mutta onnistuin vielä pysäkillä lataamaan ensimmäistä kertaa mobiililipun puhelimeeni. Tunsin olevani kovanluokan ninja.
Yhden sinkkumiehen sijaan vastassani olikin kolme, mikä selvisi minulle ihan viime metreillä. Hetken mietin, minkälainen ihminen ottaa kaverinsa mukaan tindertreffeille. Sitten lakkasin miettimästä. I can do this! Enkä lopulta nähnyt tilanteessa erityisesti valittamista. Olen ollut paljon, paljon kiusallisimmilla ja tylsimmilllä treffeillä. Usein. Ja ihan vain kauheillakin. Niin kauheilla, että olen salaa käsilaukustani näppäillyt Kesäheinälle häläripuheluita.
Keskustelu soljui, oli musiikkia, juomia. Lähdimme yhdessä kebabillekin. Siinä syödessämme kuuntelin onnellisena miten miehet puhuvat keskenään työasioitaan. Ehkä minulla on vain ikävä työkavereitani, näin kotitoimistolla kun vietän päivät yksin. Ei siinä sen kummempaa.
Ilmoitin kuitenkin myöhemmin viralliselle treffikumppanilleni, että meissä ei ole juuri nyt riittävästi ainesta tyttö-poika-tyyppiseen tapailuun. Mutta tulisin tietysti mielelläni uudestaankin tulla heidän kaikkien kanssa pubiin muutamalle. En ole ollenkaan varma, saanko kutsua, vaikka hän auliisti väitti näin tapahtuvan.
On mukavaa kun tietää mitä haluaa. Ja mitä ei halua.
Tanssinutkin olen. Salsatunnilla oli mies, joka ei osannut tanssia, lainkaan. Ja se oli aika edistynyt tunti. Mutta hän oli hyvin iloinen ja kohtelias. Suorastaan näin päässäni sen, miten synapsit solmuuntuivat hänen päässään kun hän yritti liikuttaa kaikkia raajojaan kerrallaan, eri- tai samanaikaisesti, eteen tai taakse, ylös tai alas. Mietin, että joku aiempi minä olisi kokenut tilanteen kaoottiseksi, noloksi. Nykyinen minä vain hymyili, liikutti jalkojaan täysin ilman rytmiä tarvittaviin suuntiin jotta emme kaadu, antoi kiskoa käsiään ylös ja alas ja luikahdin aina käsien muodostaman sillan ali jos sellainen eteeni muodostui, oli suunta sitten mihin tahansa. Mutta salsa oli mukavaa, jälleen. Jotenkin sitä on nyt tullut koko ajan lisää, aina jossain on joku tunti, vaikka yleensä nuo lajit vaihtelevat hieman tiheämmin.
Tänään tanssin fuskua. Tunti oli ihan vaativimmasta päästä, mutta en malttanut olla tanssimatta sitä viimeistä vaikeintakin. Heti alkuun tunnelma oli kuin juoksisin kujaa jossa minua lyödään kepeillä joka puolelta. Viejä toisensa jälkeen heitti NIIN vaikeita ja omituisia kuvioita, että olin hätää kärsimässä. Nauroin, sekoilin askeleissa mutta koitin vispata ja vemputtaa mukana ja potkia jaloillani lystikkäästi teemaa mukaellen ja kävellä takaperin pitkiä matkoja maskinaamaista kaksimetristä seuralaistani intensiivisesti silmiin tuijottaen, mikä ilmeisesti kuului kuvioon. Sitten alkoi opetus, ja huomasin, että joillakin viejilläkin oli vaikeaa. Pääsin kärryille, selvisin ihan kunnialla tunnin loppuun.
Huomaan pitäväni sitä kohteliaisuutena, että tekevät (tai yrittävät tehdä) kanssani omituisia kuvioita.
Tämä on kornia, mutta niin olen minäkin joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti