So much that I wanna do, when I dream I'm alone with you.

Minun pitäisi kuulemma kirjoittaa ylös asioita, joita tapahtuu, kun ostan arpalipun elämän onnenpyörään ja päädyn tapaamaan henkilön X paikassa Y sovittuun aikaan Z, vajailla ennakkotiedoilla ja täysin tietoisena siitä, etten tiedä onko toisessa se jokin itseä kiinnostava komponetti Å vai eikö, koska se on asia joka ei selviä kyselylomakkeilla tai deal breaker -listauksilla. Kyseessä on siis Tinder-lotto.

Eiliseen tilanteeseen päädyin kai ihan vain laiskuuttani. Hänellä oli ihan kiva instagram. Hän kysyi minulta, minkälaisesta musasta tykkään, ja kerroin hänelle, että ihan tavallisesta, mutta olen allerginen kalalle ja kaikenlaisille tuoreille asioille. Tajusin vastaukseni epäloogisuuden n. kaksi päivää myöhemmin, ja tulkitsin hänen sujuvan suhtautumisensa asiaan kiltteydeksi ja sosiaaliseksi älykkyydeksi, vaikka näin jälkikäteen ajatellen ehkä se oli enimmäkseen epätoivon muovaamaa näkemystä omista vaihtoehdoista. Tämän lisäksi en tiennyt oikeastaan muuta. Jotenkin hänestä välittyi semmoinen boheemin rento elämänasenne ja heittäytymisen taito, mitä arvostan ihmisessä. Ja ylipäänsäkin olen ihan avoin sille, että ihmisissä on pikkuvikoja, kun niitä löytyy itsestänikin.

Sovimme ajan ja paikan. Viime hetkillä ilmoitin olevani vähän myöhässä, mutta hänelle se oli ihan ok. Sitten ilmoitin, että olen kohta perillä. Hänestä ei kuulunut mitään. 45 minuutin kuluttua, hän kysyi "missä perillä". Minä kerroin, että täällä, aiemmin sopimassamme paikassa. Hän ilmoitti olevansa jossain ihan muualla. Kysyi pitäisikö hänen tulla sinne? Koska olin jo kyllästynyt istumaan samassa paikassa 45 minuuttia, heitin vastaehdotuksen - voin minäkin tulla sinne sinun paikkaasi. Tässä kohtaa oikeastaan jo aloin hahmottaa sanat "ei voittoa" hieman hinkkaamani hopeoidun arpalipukkeen pinnan alta. 

Kävelin kuitenkin uuteen lokaatioon. Miestä ei näkynyt, tunsin jo lähes helpostusta ja olin lähdössä kotiin. Mutta kas, siinä hän olikin, ja Anu tai Sirpa myös (nimi keksitty, mutta saattaa osua oikeaankin, koska en enää kuollaksenikaan muista tämän kanssaihmisen nimeä). He olivat vanhoja tuttuja ja tavanneet hetki aiemmin, ja siksi herra X ei ollut hoksannut olevansa myöhässä. Mutta miten tehtäisiin, haluammeko lähteä jonnekin muualle kahdestaan vai liittyisimmekö Anun seuraan? Koska olen jonkinlainen kiusallisten sosiaalisten tilanteiden masokisti, ilmaisin heti haluni tutustua heihin molempiin, hain pienen, helposti alas menevän sitruunaisen oluen ja istuin suorittamaan kansalaisvelvollisuuttani, tutustumaan kahteen ihmiseen joihin kumpaankaan en tässä vaiheessa oikeastaan halunnut tutustua tai kertoa heille itsestäni mitään. Rupattelimme iloisesti n. 30 minuuttia, herra X mm. kertoi, ettei sitten voi parisuhteeseen tarjota "muuta kuin persoonansa", ja seksiäkin häneltä saisin vasta huomattavan paljon myöhemmin kuin tutustumisvaiheessa, jos silloinkaan. Tässä kohtaa saatoin hieman joutua jännittämään kasvolihaksiani jotta luontainen ilmeikkyyteni ei saisi minusta yliotetta ja näin tulisin paljastaneeksi todelliset tunteeni tilanteessa. Joita on kyllä näin jälkeenpäinkin vähän vaikea kuvailla.

Anu/Sirpa oli kyllä vallan mukava ihminen. En kuitenkaan halunnut lähteä heidän seurakseen alakerran karaokeen, vaikka Anu aikoi laulaa bravuurinsa, joka on Jaakko Tepon "Onni ja Hilima". Luulen oikeasti, että hänen läsnäolonsa jotenkin kevensi tunnelmaa.

Minulla on traumoja siitä, miten ala-asteen opettajani pakotti meidät kuuntelemaan Jaakko Teppoa, useita musiikintunteja putkeen, hiljaa istuen. Kyllä, tämä tarina on tosi.

Mutta kas loppuihan se olut lyhyeen kun oikein reippaasti hörpin, ja ihan vain hyvin pintapuolisesti pahoitellen ilmoitin, että ystäväni jo odottelevat minua tuolla toisessa pubissa. Missä he eivät tietenkään enää olleet. 

Nämä eivät edes olleet toistaiseksi kamalimmat treffini ikinä. Mitähän jännittävää elämä minulle vielä tarjoileekaan, kun vain maltan pitää sydämeni avoinna ja tarttua tilaisuuksiin!

Where have you spent your Winter?

Aina välillä mieleeni on pälkähtänyt ajatuksia, että haa, tästä olisi kiva kirjoittaa blogiin. Sitten on seuranntu ajatus nääh...ei jaksa. Jos pyrkii elämään flow-tilassa, pitää hyväksyä se, että flow ei ole tasainen asia.

Nyt niitä ajatuksia alkaa tungeksia siinä määrin, että pitää avata venttiiliä vähän, ja päästää mahla virtaamaan tästä keväisen koivun runkoon poratusta mahlaputkesta.

Ei sillä, että nämä ajatukset taaskaan mitään tajuntaaräjäyttäviä olisivat. Mutta haluan kirjata jotain elämästäni ylös tähän exhibitionistiseen päiväkirjaani.

Taskuperuuttaminen. Autokatokseni on suunniteltu 70-luvulla, autoni 2010-luvulla. Asiassa on epäsuhta. Olen pyytänyt tähän apua suomalaisilta muinaisjumaluuksilta ja todennut ratkaisun toimivaksi. Tänäänkin peruutin katokseen, siis seinän, teräspalkin ja naapurin auton väliin taakseni katsomatta, lähestulkoon ilman peilejäkin, niiden peittyessä sakeaan huuruun ja pisaroihin sään takia. Kerralla sisään.

Sisäinen ääneni. Katsoin Yle Areenasta kaikki vanhat Hittimittarit, ja tajusin, että pääni sisäinen ääni monissa asioissa on Mikko Alatalo. Epäilen, että tämä saattaa olla yleinen ilmiö ikäpolvessani. 

Hittimittari oli 80-luvulla niitä ainoita medioita, jota kautta pääsi käsiksi suuren maailman musiikki-ilmiöihin visuaalisessa muodossa. Siis musiikkivideoita! Artisteja, bändejä, henkilöbrändejä tarjoiltuna provosoivasti, eri tavalla kuin mitä vanhempieni sukupolvi oli tottunut makustelemaan! Olin aivan hekumoissani tuon ohjelman kanssa, ja vieläkin vähän vihaan Eppu Normaalia sen takia, että Pimeyden Tango keikkui suosikkina niin pitkään ja toistui siis formaatin ontuvuuden takia joka ohjelmassa vieden tilaa uusilta elämyksiltä. Tuo tosin tapahtui "suomenkielisen rytmimusiikin" kategoriassa, ja taisi olla vielä Timo T. A. Mikkosen aikana. Ah, katsokaa nuo jaksot itse ja nauttikaa. Itse mm. kiemurtelin kauhusta, kun tajusin Timo T. A.:n haastatelleen Ronnie James Dioa lentokentällä. Ja kun sitten vielä tämä.

Mikko Alatalosta vielä. Hänhän on itsekin ansiotunut musiikintekijä ja ui syvällä Suomen musiikkipiireissä. 80-luvulla pidin häntä lievästi ärsyttävänä setänä sisäaurinkolaiseineen, mutta nyt huomaan silti nielleeni mukisematta hänen asenteitaan ja tapojaan suhtautua asioihin. Nyt moni asia tuntuu hyvin ristiriitaiselta. Tietty lähdekritiikki ja kriittisyys on minusta edelleenkin hyvä, kiitos Mikolle siitä, mutta jotenkin nyt havaitsen, että hän hyvin helposti omavaltaisesti vähätteli ja lyttäsi kaikkea kaupallista, kepeää ja kiiltävää. Ja leimasi asioita heppoisiksi. Tähän kategoriaan kummallisesti osui kovin monia naisartisteja sen kummemmin musiikillisia ansioita arvioimatta. Jos nyt oikein muistan, Susanne Vegan esittelyn yhteydessä mainittiin sanat "lauleskeleva rippikoulutyttö". Tina Turner - joka ikinen kerta, kun joku hänen videonsa esitettiin, piti mainita jossain muodossa, että hän on ikääntynyt hyvin. Koska ilmeisesti Tina Turnerissa ei ihmisenä, artistina tai ilmiönä ole mitään muuta kiinnostavaa kuin hänen ikänsä. Jos ja kun katsotte, kiinnittäkää huomoita miten 80-luvulla puhuttiin miehistä, miten naisista.

(Tässä kohtaa muistan Kaunomielen kommentit tämän vuoden Viisukuplaa katsoessamme. Marco Bjurströmillä oli kovin, kovin paljon mielipiteitä siitä, miten naisten pitäisi olla, ja miten ei olla, ja miten on hienoa, että tuonkin ikäiset naiset, ja tuokaan ei ole enää mikään nuori tyttö, ja tuo mimmi tuossa tietää mitä tekee! Miksei setämiehet vaan anna naisten olla ja tehdä? Miksi naisten tekemiä asioita pitää arvioida niin usein vasten ko. naisen ikää/kokoa? Miksi naiset tässä yhteydessä ovat ensisijaisesti mimmejä ja gimmoja ja tyttöjä, eivät muusikoita, laulajia, esiintyjiä, artisteja, edustajia?)

Myös kotimaisia artisteja ja bändejä Mikko hyvin omavaltaisesti ja lupia kyselemättä lajitteli kategorioihin hyvä ja huonot. Suorastaan ilkeili. Omia kavereitaan hän kyllä kehui, esim. Hectorin biisi, joka oli oikeasti melko huono hänen biisikseen, eikä sitä ole koskaan missään kukaan tuon jälkeen kuullut koska asialle ei ole ollut tarvetta, sai osakseen ylistyssanoja.

Luutuneiden, seksististen asenteiden lisäksi huomaan perineeni Mikolta myös valtavan himon plagioiden tunnistamiseen. Se, miten Bonnie Tylerin If you were a woman ja Bon Jovin You give love a bad name rimmasivat yhteen, räjäytti tajuntani lopullisesti tuon osalta.

Ah, sitä mannaa saa tänään taas harjoittaa mahan täydeltä, kun illalla kokoonnumme viisuvalvojaisiin. 

Mutta kyllä, oli vähän järkyttävää tajuta olevansa oman elämänsä mikkoalatalo.

Mitähän muita osa-alueita elämässäni on. 

Työ. Se on, yritän saada sen pysymään omalla tontillaan elämäni kiikkulaidan toisessa päässä. Ja kasata paljon asioita sinne toiseen päähän myös. Korona-aikana se toinen pää kun on päässyt kevenemään huolestuttavasti.

Excel. Kiristelen hampaitani, pidättelen itseäni, kohta, joidenkin epäonnisten sattumien (luetaan korona) aiheuttamien takapakkien jälkeen aivan kohta olen siinä kohdassa, missä käyttöindeksilukemani on alle 9%, ja saan alkaa poistaa kotikonttoriloitumisen aikana hiutuneita nyhjävaatteitani (joiden jatkuva ympärivuorokautinen käyttäminen ei vaikuta excelini toimintaan juuri mitenkään edistävästi) ja korvata niitä harkituilla, oikeutetuilla uusilla hankinnoilla. Tämän jälkeen tuo taulukko pöhisee ja muhii kuin hyvin käyvä komposti. Sitä odottelen, melkein enemmän kuin kesää.

Miehet. Oletan, että niitä on edelleen olemassa. Toivon pääseväni pian toteamaan asian ihan itse henkilökohtaisesti jossain muodossa. Tällä välin, kotisohvallani istuen, voin havainnoida naapurini tuijottavan minua toistaiseksi vielä harvan pensasaitalehvästön läpi. Ja ilmeisesti joku kotitonttu on vaihtanut salaa polkupyöräni hissukseen mutta tasaisesti vuotavan etukumin vuotamattomaan versioon. Toivottavasti asialle olisi joku vaikka joku luonnotonkin selitys, kunhan se ei vain liittyisi naapuriini. Ystäväni neuvoivat, että eihän siinäkään olisi mitään pahaa, jos hän ei sentään ala ehdottelemaan vastapalveluksia. Kyllähän hän ehdotti, että alkaisin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajaksi. Kieltäydyin moisesta. Nyt mietin, että olihan tuo kuitenkin ihan viaton ehdotus, olihan. Roolileikiksi tuo olisi melkoisen tylsä asetelma, mutta eihän sitä koskaan tiedä mistä kukin innostuu.

Selkeästi tarvitsen jotain muita virikkeitä, välittömän pihapiirini ulkopuolelta tai vainoharha iskee.

Perhe. Pyysin ja sain äitienpäivälahjaksi säkillisen haravointijätettä, pihaltani. Oikeastaan pyysin kaksi säkkiä, mutta sitä riitti vain yhteen. Sain myös lahjakortin paikkaan, jossa suoritetaan mm. hierontaa ja akupunktiota. Mietin, että jos menen sinne, ja pyydän joltain kivalta hierojasedältä, että voisinko istua tässä vähän kuin sohvassa, ja sä hieroisit jalkojani ja katsottaisiinko samalla vaikka jakso Downton Abbeyta?

Tämä on suosikkini illalla.

  

Toki minä toivoin myös, että omat pojatkin pärjää.