There must be some kind of way outta here.

- Edit. Noloa. Multitaskasin, ja nimesin tämän päiväisen kirjoituksen ensin Bob Dylanin kappaleen sanoilla, en Hendrixin versioimana. Noloa. -

Lorautin juuri pyykkikoneeseeni puoli korkillista mietoa, raikkaan puuvillantuoksuista huuhteluainetta. Koska kaipasin vaihtelua. En siis yleensä käytä huuhteluainetta (monistakin eri syistä, mm. siitä, että pidän karheista pyyheistä, ja että rintaliivien lycra hapristuu enemmän huuhteluaineita käytettäessä, ja olen liian laiska pesemään liivit käsin, etenkin kun ne kuitenkin ennen pitkää ne menettävät elämänhalunsa ja elastisuutensa epäinhimillisissä työoloissaan), suurimpana syynä ehkä vain se että en halua kotini haisevan ensisijaisesti jollekin keinohajusteelle joka kerta kun avaan ulko-oven.

Mutta nyt siis kaipasin vaihtelua, ja lorautin sitä huuhteluainetta ihan mustien vaatteiden koneelliseeni. Pitkät urheilukalsarini, kahdet mustat jumppatrikooni, Neulomon mustat ja mustankirjavat Marika-tunikat, H&M-malliston bändipaidat (ei, valitettavasti heillä ei ole Panteraa vieläkään valikoimissaan), mustat nilkkasukkani ja alusvaatteeni. Tummanharmaa yöpaitulini, ruma harmaa virheostospyjama, pellavainen kylpytakki, Monkin farkkumekko, jossa näytän Maon hallinnon aikaiselta pakkotyövangilta. Muita vaatteita en juuri ole käyttänyt. Ajatella, kun nuo tuoksuvat, normaalin tuoksumattomuutensa sijaan, jännittävästi miedolta, raikkaalta puuvillalta, elämäni varmaan levittäytyy eteeni uutena ja rapeana, ja sydän pamppaillen vain odotan, mitä seikkailuja tulenkaan kohtaamaan, ihan millä hetkellä hyvänsä!

Kriteerit sille mikä pompauttaa mittaristoni värisevän viisarin asteikon tavanomaisuuden mataluudesta erityistason spesiaalikeissialtituudiin ovat madaltuneet huolestuttavasti. 

Olen siis viettänyt mahdollisesti elämäni tylsimmät kolme viikkoa sairauslomaa ja liikunnollisia rajoituksia potien. No ehkä en tylsimpiä koska olihan tuossa joulukin, ja ihan kivoja hetkiä siellä täällä sen lisäksi. Mutta silti. 

Toisaalta lapsena, maalla, aikana ennen internettiä, älypuhelimia ja iältäni vajaavaltaisena kansalaisena joka ei voinut liikkua paikasta toiseen mielitekojensa suhteen muuhun suuntaan kuin metsään ja takaisin, saatoin olla joskus myös kovin tekemistä vailla. Muistan kitkeneeni paljon ja opetelleeni pistekirjoituksen käsiini päätyneestä sokeain sanomalehdestä. Siskoni luki asiakirjaoppaan ja opetteli ulkoa siitossonniluettelon ennen kouluikäänsä. Saattaa olla, että lapsena koin vielä nykyistäkin suurempia pitkästymisen tunteita, mutta toisaalta sain myös niihin helpostusta makaamalla lattialla äksänä, huutamalla ja sätkimällä käsiäni ja jalkojani. 

Nytkin voisin toki tehdä niin, paitsi tietysti nämä liikunnalliset rajoitteet, ja otollisen yleisön puute.  

Lapsena minulla oli kissanpentuja. Rakensin majoja. Leivoin valtavasti. Ruokin kanoja. Ompelin vaatteita ja tuunasin jänniä asuja edellisten sukupolvien aarteista.

Olen nyt kuitenkin vihdoin se ihminen, joka on lajitellut kaikki henkilökohtaiset paperinsa ja kuittinsa. Kaikki. Ne ovat erillisissä kulmalukkokansioissa aihepiireittäin, mutta eivät kyllä sen tarkemmassa järjestyksessä. Olen myös katsonut lukemattomia historiadokumentteja Netflixistä, joitakin myös Areenasta. 

Olen myös se ihminen, joka ehtii lajitella metallin, lasin, biojätteen paperin ja pahvin, koska ei ole mitään tekosyytä sille, miksen ehtisi. Olen ehtinyt kyllästyä musiikkiin, ja sukeltanut podcastien ihmeellisen maailmaan, jossa Pirjo Heikkilä kokee ahdistusta koronan ja lahtelaisuutensa takia ja lukee vanhoja kirjoja. Tunnen sielunsiskoutta Pirjoon, hänkin on lukenut läpi Ikuisia kertomuksia -raamattusarjan ja nolostuu runoista. Aloin itsekin lukemaan, ties monennettako kertaa vanhoja kirjoja, kuten Tohtori Zivagon ja Turms Kuolemattoman, kielenhuollon käsikirjan sekä vanhoja lukioaikaisia ranskan tehtäväkirjojani. Turmsin olen kyllä myös lopettanutkin aiemmin, monia kertoja. Tohtori Zivago sen sijaan uuvuttaa minut heti alussa loppumattomalla kavalkadillaan uusia henkilöhahmoja, joiden nimet sekoittuvat keskenään, missä ei yhtään auta venäläisten tapa käyttää läheisistään lukuisia eri tavoin muodostettuja hellittelynimiä. 

Olen myös kävellyt, melko paljon, koska käveleminen jotenkin rentouttaa keskivartaloani, joka öisin kivistelee niin, että näen unia joissa murhaan jonkun, pakenen sitten loputtomasti, joutuen paetessani koko ajan murhaamaan lisää ja lisää epäonnekkaasti tielleni osuineita henkilöitä tai hahmoja. Kiroilen harmistuksissani, mietin, että olisiko vielä hetki sitten ollut hyvä hetki tunnustaa se ihan ensimmäinen rötökseni, jolle varmaan oli joku ihan yleismaailmallisesti pätevä syy tai edes lieventävä asianhaara, mutta ei nyt kyllä enää, kun vain pakoni mahdollistaakseni tungin puutarhaletkun tuon tajuttoman miehen henkitorveen ja letkun toisen pään öljytynnyriin ja hän siihen nyt sitten odotusteni mukaisesti tukehtui öljyn täyttäessä hänen keuhkonsa.

Toiveikkaana, tai oikeastaan kaihoa ja epätoivoa tuntien katselen netistä tanssikoulun aikataulua. Tammikuun lopulle on aikataulutettu tunteja, mutta tiedän, että nuo saattavat olla vain kangastusta, keidas, joka katoaa kun pääsen lähemmäs. 

Mutta toisaalta, kangastukset muodostuvat oikeasti siten, että jotenkin ihan fysiikan lakien mukaisesti valheellisesti lähelle heijastuva kuva on toisinto jostakin todella olemassaolevasta kohteesta, joka on siis vain kauempana kuin luulin. 

Samoin katoavat keikat tapahtumakalentereista pulpahtaakseen pintaan uudestaan jossain kuukausien päässä. Kesän festareille voisi kai jo ostaa lippuja, mutta se tuntuisi jotenkin kohtalon uhmaamiselta. Kaikki kolme viime kesän festariani peruuntuivat. Tai siirtyivät. 

Minusta on vähän huijausta sanoa, että "tapahtuma siirtyy ensi vuodelle samaan ajankohtaan". Onko sitten jossain, kymmenien vuosien päässä, jossa vihonviimeinen vastaava tapahtuma olisi järjestetty, kun olosuhteet ovat jotenkin muuttuneet mahdottomiksi tai kannattamattomiksi, sitten joku sanomassa, että ei tämä nyt kuulkaas käy nyt tämä lopettaminen, kun meidän pitää pitää vielä yksi, kun silloin koronavuonna tämä tapahtuma siirtyi vuodella eteenpäin. Ja jos on, olenko minä tilanteessa/tilassa, jossa pystyn nauttimaan tästä edusta?

Eihän se kenenkään tapahtumajärjestäjän vika ole. Mutta itse varmaan purkaisin harmistustani sanankäänteisiini tuossa tilanteessa. On peruttu tältä vuodelta. Ei ole. Ei siirry mihinkään. Meitäkin ottaa päähän, vielä enemmän kuin teitä.

Hämähäkkimies juttelee minulle tylsistä aiheista, säntillisesti. Arvostan sitä kovasti. Meillä ei ole mitään puhuttavaa, mitä nyt ne historiadokumentit ja musiikki, johon olen jo aika kyllästynyt, mutta tieto siitä, että hän on olemassa, on jotenkin mukava. Mitä tylsempiä keskustelujemme aiheet ovat, sitä varmemmin tiedän, että yhteydenpidossamme ei ole kyse niistä aiheista. 

Nyt kun mietin, minun olisi mahdollista elää tämmöistä elämää aina. Lapseton yksineläjä joka ei tee muuta kuin käy töissä (sairauslomani loppui juuri), mitäpä sitä muuta tarvitsisi kuin käydä sauvakävelylenkeillä ja lueskella ja lajitella biojätteitä. Syödä pakastinta ja maailmanlopun kuivakaappia tyhjäksi, sillälailla nerokkaasti keksien uusia ruokalajeja siinä järjestyksessä kun käytettävissä olevat aineet ovat vaarassa vanhentua. 

Luulen, että lasten ollessa pieniä elinkin aika paljon sellaista elämää, jossa ei tapahtunut oikeastaan muuta kuin työssäkäynti ja perusasiat, jotka keskittyivät lasten ympärille. Siihen mahtui paljon aikoja, jolloin en ehtinyt lajitella kuittejani tai biojätteitäni. Toki koin avio- ja parisuhdekriisejä, yt-neuvotteluja, sairauksia ja kaikenlaista ahdinkoa, jotka pitivät adrenaliinitasoni ihan kohtuullisilla lukemilla, muistaakseni. 

Mutta kyllä minä aina välillä tein muutakin. Ja lasten kanssa touhuamiseen, heidän kauttaan maailmaan kiinnittyminen tarjosi aika paljon virikkeitä ihan sellaisenaankin. Mutta olen aika tyytyväinen siihen, miten paljon olen saanut mentyä ja elettyä nyt yksinäisenäkin, siis tässä kohdassa, jossa minun pitäisi potea sitä valtavaa tyhjän pesän syndroomaa.

Kun vertaa tätä vuottani, koroineen päivineen ja viimeistä kolmen viikon pätkää, jolloin en ole oikeastaan tehnyt yhtään mitään, eron huomaa aika selvästi. Hyvä minä.

Kesällä öljysin takapihani terassia ja luukutin tätä.

 

Ja tätä.