Pitkä ja hikinen hevari huutaa.

Ulkona on märkää ja minun pitäisi haravoida. Siis kirjoitan. Ehkä kohta on pimeää, enkä enää voi haravoida.

Eilen olin tavoitteellisempi. Olimme. Tavoitteemme oli selviytyä kolmessta litrasa erinomaista punaviintä sekä kasasta juustoa. Tavallaan koen, että tilanteet kehittyivät siten, että minusta tuli selviytyjä. Punaviintä jäi tonkaansa jonkin verran, mutta heräsin kuudelta aamuyöllä, ja koin, että se mitä minä tein, oli lähinnä selviytymistä.

Puhuimme paljon. Elämästä, elämämme miehistä, lapsistamme, työstä, siitä minkälaista on olla tämän ikäinen. Olemme tunteneet 28 vuotta, siitä kaksi ensimmäistä yhdessä asuen. Entinen opiskelu- ja kämppäkaverini siis.

Minua vähän hävetti spotify-soittolistani. Ennen minulla oli kolme hienoa soittolistaa eri tilanteisiin; se, jossa on paljon Fleetwood Macia, Tom Pettyä, rauhallista grungea, ihanaa vintage-tyyppistä tunnelmointia ja muutamia uudempiakin pehmoisia sunnuntaiaamubiisejä. Hozieria, koska sen kuunteleminen saa ihmisen tuntemaan itsensä älykkääksi ja sivistyneeksi. Sitten on "men in black"-lista, jossa agressiivisempaa örinäheviä ja muita klassikoita, lähinnä mustiinpukeutuvien miesten esittämänä. Erinomaista siivousmusaa, vaikkapa. Kolmas on paraatilista, johon kokosin kaikenlaisia helmiä eri puolelta musiikkimakuani, ajatuksena, että kun minulla on vaikkapa vieraita, voin soittaa tuota listaa ja kaikki ihastelevat sitä miten laaja ja pikantti ja yllätyksellisen mausteinen mutta ah niin tyylikäs, linjakas, hienovireinen ja laadukas musiikimakuni onkaan. 

Sitten olen ilmeisesti yrittänyt poistaa jonkin minua ärsyttämään alkaneen Carole Kingin biisin sieltä Mac-listalta. Poistin vahingossa koko listan. Tajuttuani tekoni myöhemmin, hätääntyneenä, olen vain lisännyt heti kaikki muistamani ihanuudet Paraatilistaan. Ja siitä lähtien kuunnellut vain sitä, sekaisin. Olen heittänyt tuohon listaan mukaan kaikenlaista muutakin mikä on minua sattunut milloinkin hupaisuttamaan Sabatonia, Ruoskaa, Turmion Kätilöitä.

Sitä listaa ei ehkä enää voi käyttää siihen tarkoitukseen, mitä ennen.

Kun korona alkoi, tein ahdistuksenpoistonettiostoksia. En kovin paljoa, mutta muutamia. En yleensä ihan älyttömästi nettishoppaile, tykkään mieluummin nähdä tavarat ihan itse, punniskella niitä käsissäni, tunnustella materiaalia, sovittaa. Keväällä tilasin Zalando Loungen hullunhyvästä tarjouksesta itselleni järjettömän kalliin nahkaisen käsilaukun. Kuvan perusteella se näytti sopivan rouhealta ja käytännölliseltä. Ajattelin, että tuota käyttäisin loppuikäni.

Sitten laukku saapui, todella monimutkaisine palautusohjeineen. Se oli musta ja nahkainen, mutta jotenkin ryhditön, painava ja monimutkainen. Pitkän olkahihnan lisäksi siinä oli reippaanmittaiset käsilenkit, jotka periaatteessa voisi kai pujottaa kainaloon asti, mutta kroonisesti kainalolihavana ihmisenä olen aina kokenut moiset kovin mahdottomiksi. Eli käytän olkahihnaa, ja painavat käsilkenkit kiskovat laukkua lysyyn, takertuvat ovenkahvoihin, näyttävät monimutkaiselta sotkuiselta kasalta.

Poika 2 ratkoi nuo siististi irti, ja tilalle jäi vain neljä himmeän metallinväristä pyöreää lenkkiä. Todella rock ratkaisu, laukku on nyt paljon linjakkaampi, helppokäyttöisempi ja kevyempi. Se näyttää vähän kuin joltain työkalulaukulta, joka on suunniteltu juuri tietylle instrumentille, mtuta sitten otettu uusiokäyttöön vähän keskeneräisessä muodossaan. Pidän tuosta nyt, ja olen helpottunut, ettei sijoituksen mennyt hukkaan.