And you're startin' to bore me, baby.

Aamuisin työhuoneessani ehti hetken olla (entinen rumien ja ylimääräisten tavaroiden huone) ehti olla niin aurinkoista, että päivisin huomasin, etten ollut sytyttänyt skandinaavista muotoilua ihan mukiinmenevästi edustavaa mutta melko tehotonta kattolamppuani. Mitään kunnollista työpöytävalaistusta minulla ei olekaan, onhan työpöytäni vain ihan väliaikainen ratkaisu, Kesäheinän jykevä koulupöytä joka on luonani säilytyksessä toistaiseksi, heidän asuntonsa rajallisten ominaisuuksien vuoksi.

Nyt sitten tuli kesäaika, harmaana ja kelmeänä, ja se aamuaurinkojen keltainen energia katosi jonnekin.

Ihan vain väliaikaistahan tämä viime vuosi on ollut. Olen kyllä pikkuhiljaa skarpannut kotitoimistoilun suhteen; pukeudun aamuisin sen sijaan että notkuisin pyjamahousuissa ja bändipaidassa iltapäivään asti. Tosin yleensä trikoisiin tai edes pitkiin kalsareihin ja johonkin teams-palavereihin soveltuvaan yläosakaapuun. Pidän kameraa päällä aiempaa enemmän. Olen tottunut katselemaan kaksoisleukani sivuprofiilia ja siihen, että hiukseni näyttävät valaistuksesta riippuen oudon kelmeiltä, silmäni katoavat näyttöpäätelasien heijastuksen taakse. Se olen minä, tuollainen olin aiemminkin, en vain tiennyt sitä. 

Ehkä se oli jotenkin armollisempaa aikaa, ja todistettavasti olin nuorempi tuolloin.

Minulla ei oikein ole tarmoa etsiä elämästäni virikkeitä, elähdytyksen lähteitä, uusia innostuksen aiheita. Olen siinä pisteessä, että musiikki usein kyllästyttää minua. Ja toisaalta, kun satunnaisesti päädyn tilanteisiin, joissa on ihmisiä, joiden kanssa pitäisi keskustella, kasvokkain, ihan vaikka miten kepeistä ja mitäänsanomattomista aiheista, ja katsoa suoraan silmiin kun sanoo jotain mitäänsanomatonta, tilanteet tuntuvat yllättäen hälyttävän vaarallisilta ja häivytän itseni poissaolevuuden sumuun pelastuakseni. Myöhemmin sitten mietin, miten olen rapautunut sosiaalisesti, ja tuleekohan elämästäni enää mitään, vaikka tilanteet normalisoituvat.

Ennen ehkä oli vähemmän aikaa analysoida, vaikka muistankin sosiaalisen vainoharhakrapulan olleen my constant companion tämän tästä, sosiaalistten pyrskähdysten jälkeen. Mutta ne pyrskähdykset olivat huomattavan paljon intensiivisempia ja pitkäkestoisempia kuin nykyoloissa, vainoharhan määrän pysyessä samana.'

Olen siis vähän tuskastunut asioiden nykytilaan. Moni meistä on.

Excelini ei juurikaan kehity ja olen toden totta hankkinut hyvin vähän uusia vaatteita vuoden mittaan. Miksi suotta, ja tämähän on vallan hyvä ominaisuus ihmisessä, vähempi kuluttaminen. Tiedostan kuitenkin ostostelun tuottavan minulle mielihyvää, niin väärää ja harhautunutta kuin se saattaa ollakin. Luulen käyväni ruokakaupassa aivan liian suurella kiihkolla nykyisin, mutta tuollaiselta paheelta voin helposti ummistaa silmänsä. On mahdottomuus olla käymättä ruokakaupassa, ja vaatisi erityistä tarkkaavaisuutta laskea, kuinka usein noin tapahtuu, ja käykö siellä läpi useamman hyllyvälin kuin tarpeellista, uusia elähdyttäviä asioita nähdäkseen. Tuorejuustomaku-uutuuksia, myslejä, kukkaruukkuja, siivousvälineitä.

Järjestelin kylpyhuoneeni kaappia, ja löysin 14 täyttä tai vajaata purkkia shampoota ja hoitoainetta. Ruokakauppaostoksia, ihan vain vierasvaraksi suuri osa hankittuja. Hautautuneena hyllyn takaosaan, unohdettuina heti ostostelun huuman haihduttua.

14 pulloa on aika paljon henkilölle, jolla on taloudessaan yksi kylpyhuone ja yksi pää. Väitän, että suurin osa ostokerroista on ollut puhdasta kulutuksellista hurmosta johon olen antautunut Prisman loputtomilla hyllyvälikäytävillä, lainkaan kiinnittämättä huomiota siihen riskiin, että hyllyn takana joku aivastaa ja mikrohiukkaset leijailevat metrien päähän, laskeutuen huonosti istuvan maskini raoista limakalvoilleni.

Luulen, että elämänlaatuni kohentuu, kunhan pyöräilykelit oikeasti alkavat. 

Luulen, että mummopyöräni eturenkaaseen pitäisi vaihtaa taas sisäkumi. Tuo tuntuu kovin suurelta ja vaativalta operaatiolta. En edelleenkään omista hylsysarjaa, mutta olen kyllä sellaisia Lidlin satunnaistavarahyllyssä himoiten hivellyt.