Jälkeenpäin ajatellen olin aika kipeä ja väsynyt viime viikon. Oikeastaan tajusin lopulta olevani täysissä ruumiin voimissa vasta tämän viikon tiistaina, ja näin vanhemmalla iällä olen yllätyksekseni tajunnut, että ruumiin voimat kummasti vaikuttavat sielun kapasiteettiin käsitellä asioita. Tai mielen.
Päästyäni taas sopivalla tasolle jaksamiseni suhteen hankin toki lähes välittömästi buggin jälkeisen nestehukan, univajeen ja levottoman olon ja olin aika väsynyt torstain. Torstaina, polkiessani töistä kotiin tajusin, että niin väsynyt, että saatan kohta oksentaa. 400 metriä ennen kotiovea tajusin myös unohtaneeni läppärin töihin, ja pyöräilin siis ylimääräiset n. 4 kilometriä sitä hakien.
En oksentanut. Olen aikuinen, kokemus tuo varmuutta ja huolellisesti lepäsin torstai-illan, nappasin illalla magnesiumia ja melatoniinia ja tehonukuin 10 tuntia. Näin jaksoin paahtaa vielä perjantaisen työpäivän täysipainoisesti.
Perjantain kello neljän lähestyessä tajusin, että koska nuorisojoukkoni ja minun täytyy säässä ennakoitavissa olevien ennusmerkkien takia siirtää sunnuntaiksi suunnittelemamme leppoisat, musiikin ja grilliruoan tuoksuiset pihatalkoomme lauantaille, minun olisi tekemäni niiden suhteen järjestelyjä. Kuten varattava peräkärry, joka oli erinomaisen tärkeä osa suorituksen tarkoituksenmukaisuutta (ylimääräistä maa-ainesta pitäisi saada siirtymään jäte-asemalle).
Internet kertoi, että joku muukin aikoo käyttää peräkärryä tänä viikonloppuna. Eikä niitä edes voi varata netin kautta, jos arvioitu käyttö alkaa alle vuorokauden kuluttua. Aloitin tehokkaan soittokierroksen, soitin ensin kolme kertaa Puuiloon josta ei vastattu. Sitten Motonettiin, josta ei vastattu, mutta internetin mukaan he olisivatkin olleet aika epätodennäköinen vaihtoehto. Gorillarentistä vastattiin, mutta kärry löytyisi Kaakkurista asti (20 km. päästä), mikä oli minulle ihan ok koska olin suunnitellut joka tapauksessa käyttäväni sen siirtämiseen henkilöautoa. Varasin kärryn helpottuneena, suljin puhelimen. Siihen oli tullut kaksi puhelua, tuntemattomasta numerosta. Soitin takaisin, kyseessähän voisi olla joku Erittäin Tärkeä Asia.
-Puuilo, Jouko, kuinka voin auttaa?
-No Veela tässä hei, ei tässä siis enää mitään hätää, sain asian jo järjestymään!
-No mutta se hän on tosi hieno juttu! Homma siis hanskassa?
-Joo, niin on, mutta kiva kun soitit!
Suljin puhelimen vähän hämmentyneiden hyvästijättöjen jälkeen, jonka jälkeen tajusin käymäni keskustelun tarkoituksettomuuden Joukon kannalta. Anteeksi Jouko.
Puhelimet eivät ole oikein olleet leipälajini muutenkaan. Viime viikon maanantaina siis tarvitsin ensihoitoyksikön interventiota (täysin väärä hälytys, mutta toimin kuulemma teoriassa oikein). Kesäheinä myönsi olleensa asiasta vähän huolissaan päivän mittaan, asia oli pyörinyt hänen mielessään suorittaessaan opintojensa kannalta tärkeitä esiintymistilanteita, ja olin tästä tietenkin pahoillani.
Tätä taustaa vasten sattui ikävien sattumusten summa. Soitin Kesäheinän puhelimeen, puhelu kääntyi vastaajaan. Aloin sulkea puhelinta, mutta se meni jumiin. Näyttö jumittui, kosketusnäppäimet olivat mykät, enkä pystynyt myöskään mistään fyysisestä napista sulkemaan puhelua. Henkäisin tomerasti syvään, ja ilmeisesti samalla imaisin sisuksiini jonkinlaisen pienen öttiäisen, ja aloin yskiä, kakoa syljeskellä, yrittäen samalla viestittää Kesäheinälle, että ei tässä mitään hätää: "ährrgg..äit..tsyh, korh- ysk-ysk- eit- oorrgh- phyi-ysk-ysk-eik...." ja niin edelleen, ihan niin pitkään kuin vain puhelinvastaajassa oli tilaa viestin tallentamiseen. Yrityksistäni huolimatta en yksimiseltä, kakomiselta ja korinaltani saanut muodostettua yhtään kokonaista sanaa.
Lähetin toki perään whatsapp-viestin, jossa kerroin, että "kaikki oli fine", joten mitään vahinkoa ei tapahtunut. Paitsi öttiäiselle.
Perjantain päätteeksi tottakai lehahdin kesäiseen kaupunkiin, juomaan proseccoa laiturilla mainiossa seurassa, pyörähdin myös muutamassa ravitsemusliikkeessä ja saatoin veivata musiikkityylejä jos toisiakin tanssilattialla, viimeikseksi ilmeisesti jonkinlaista rumbasta johdettavissa olevaa liikehdintää jonka tanssikumppanini saattoi tulkita jonkinlaiseksi aivan erityyppiseksi tanssiinkutsuksi ja pakenin paikalta mekonkiristysnauhojen hippulat ilmassa vinkuen kuten kaltaiseni 48-vuotias kaino ja siveä impi tottakai noissa tilanteissa toimii, vaivalla ja lopputomien odottelukuukausien jälkeen niihin päädyttyään. Vieläpä vannotettuaan itselleen, että "seuraavan kerran kun tapaan miehiä ihan ihka-elävänä, yritän olla mulkoilematta niiden aloitekykyä hengiltä kivestenkurtistajakatseellani".
Yllätyksekseni päädyin kuitenkin kello kahdelta yöllä viikkaamaan pyykkejä kerrostalon kuivaushuoneeseen ja kuuntelemaan Led Zeppeliniä ja Lynyrd Skynyrdiä. Se tuntui hyvin oikealta medodilta elämäni suorittamiseen juuri sillä hetkellä.
Kun heräsin, paikassa joka toki on minulle jokseenkin tuttu ja olosuhteiltaan sangen miellyttävä, tajusin lopulta tilanteen tuomat haasteet. Oliko tässä mitään järkeä, mihin tämä kaikki johtaisi, tilannehan on lähtökohtaisesti toivoton! Enkö yhtään ajatellut, että kärryn voisi hakea kymmeneltä, sade alkasi klo 15.13., ja siinä välissä olevissa tunneissa pitäisi ostaa pressuja, ruokaa, etsiä lapioita, siirtyä kymmeniä kilometrejä sinne tänne, lapioida n. 10 kuutiota maa-ainesta ja suorittaa muita eteentulevia tehtäviä pihani suhteen. Aikaa ei olisi yhtään hukattavaksi. Olin neljän hikisen kävelykilometrin päässä autostani, ajokortistani jota tarvitsisin kärryn lunastamiseksi haltuuni, järkevistä kengistä, ja vielä tuntien päässä siitä hetkestä, jolloin tohtisin edes hypätä auton rattiin, seuralaisestani puhumattakaan.
Soitin Kesäheinälle, hän ja Poika 2 suurta diskreettiä harjoittaen noutivat minut maamerkiksi ilmoittamaltani grillikioskilta vetokoukullisella autolla ja yhdessä käytiin asioilla ja haettiin peräkärry, jonka onneksi sainkin ilman henkilöllisyystodistusta. Autossa minulle ensi toimena vieläpä tarjoiltiin miellyttävä valikoima irtokarkkeja, mikä oli hyvä lisäys, koska aamupalani oli muodostunut kahvista ja eskimopuikosta.
Lapioimme, siirsimme, raivasimme, hikoilimme, tunsimme aikataulupainetta, koska en jaksanut tehdä asialle mitään vietin koko lauantaipäivänkin perjantain meikeissäni, joihin päälle kyllä pyörittelin tuhdisti aurinkorasvaa koska Kesäheinä, joka on kovaa vauhtia muuttumassa luonteeltaan suurperheen äidiksi (toistaiseksi vielä ilman fyysistä edellytystä tähän) käski. Illalla tajusin, etten ollut pessyt hampaitani yli vuorokauden mittaiseen toviin.
Piha kuitenkin aineelliselta olomuodoltaan selkeytyi huomattavasti, samoin kuin suunnitelmamme siihen liittyvien jatkotoimien suhteen. Näyttäisi siltä, että tuosta oikeasti tulee kovastikin entistä ehompi ja käyttökelpoisempi, ja että vieläpä pystymme tähän, ihan itse. Olen koko ajan ollut jotenkin epävarma sen suhteen, osaanko tällaiset hommat, vaikka teoriassa tiedän tietenkin pystyväni mihin vain.
Kun kävelin kukkivien syreenien reunustamaa polkua pihaani, palauttamasta lainavermeitä taloyhtiön varastosta, alkoi lopulta sataa, juuri oikealla minuutilla. Ehdin ihan vähän kastuakin, mikä on varmastikin aivan erinomaisen tehokas ja oikea tapa suorittaa kesää.
Grillasimme makkaroita ja Poika 1 ja Kaunomieli tekivät mainioita, syntisiä perunanyyttejä. Minulla ei enää ole omaa perunanistutukseen soveltuvaa kasvulaatikkoa pihassani, koska olen vihdoin huomannut, että geeniperimästäni huolimatta en ole sellainen nainen, joka saa aivan erityistä mielihyvää kasvattaessaan ruokansa itse.
En ole varma, toimivatko oikeat aikuiset näin, mutta luulen siis, että kaikki on loppujen lopuksi ihan ok.
Paitsi että aamulla heräsin ja muistin, että olen unohtanut lukita pihallani olevan vuokrakärryn. Lukko ja avain jäivät Pojan ja Kesäheinän autoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti