Olen jo iso tyttö. Joskus tuntuu, että joistain kohdin turhankin iso. Keskivartolosta lähinnä.
Osaan tehdä kaikki tarvittavat asiat, tiedän mitä haluan, ja jos se on kohtuuden rajoissa, osaan ja uskallan hankkia sen itselleni. Pystyn nostamaan isoja laatikoita jos ne eivät ole painavia, ja sovittelemaan niitä autoni tavaratilaan, ja kun ne eivät mahdu sinne, nitkuttamaan ryttääntyneen aaltopahvilaatikon irti ja siirtämään sen autoon sivuoven kautta. Katso äiti, ei miestä! Pipopäinen varastomies seisoi kyllä vieressä kädet avuliaasti ojossa kun suoritin toimenpiteen michelinukkotakissani, kynähameessani ja liukkaissa mutta käytännöllisen ja vähäeleisen näköisissä nilkkureissani.
Nyt minulla on hieno, tukeva kenkäpenkki, johon voin ankkuroida ahterini kun navon kenkiä jalkaani. Ja siinä voi myös säilyttää kenkiä, joista ison määrän voin nyt siis siirtää pois ahtaasta tuulikaapistani. Tämä on hyvä. Elämäni on sujuvoitunut, ja penkki myös siirtää sisustuksen laatua tyylillään haluamaani suuntaan.
Kas. Kuvaan fotobombaa heijastuksena peilin kautta myös ystäväni Pertti. Huomionkipeä otus, kuten olen kertonut, tämäkin sen todistaa.
En oikein osaa kuvailla mikä se suunta on, mutta tunnistan sen mielenrauhana.
En minä tuollaiseen suoritukseen tarvise ketään. En laittanut viestiä, että tuletko kaveriksi hakureissulle, vaikka asia kävi mielessäni 36 kertaa. Päivä olisi ollut huonosti valittu tuohon. Ehkä ei, jos sen olisi sopinut etukäteen. Emme ehkä koskaan saa tietää.
Ihan yksin hain. Peruutin auton talliin, kitkuttelin pitkän laatikon pois sivuovesta osumatta naapurin autoon, napsauttelin takapenkit takaisin pystyyn, oikoen turvavyöt pinteistään, konttasin (kynähameessani) takapenkkiä myöten auton toiselle puolelle hakemaan läppärireppuni, ruokaostokset, pakkasin repun selkään ja yritin sitten, valtava laatiko sylissä, ostoskassin sanka kipeästi ranteeni nahkaan uppoutuen, ilman näkyvyyttä eteeni kävellä ulos autokatoksesta kahden auton ahtaasta välistä. En muistanut, että autojemme välissä on myös vakaa, metallinen pylväs, joka ei siis näkynyt sen laatikon takaa.
Mutta ihan hyvin minä pärjään, ei tarvi auttaa! Ratkaistuani pirunnyrkkiä muistuttavan henkilökohtaisen pulmapelini kävelin rivitalojonon viimeisimpänä olevaan asuntooni kannatellen puolitoistametristä pahvilaatikkoa pääni päällä taidokkaasti kuin vesikannua.
Kyllä minä oikeasti opin jotain. Minäkin saan tarvita apua. Tai jonkun. Ja mikä tärkeintä, tajusin miksi en ole sitä ennen tajunnut. Ja on ehkä mahdollista sekin, että joku muu saattaa tarvita juuri sen, että joku tarvitsee juuri hänet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti