perjantai 29. lokakuuta 2021

Driving many miles, knowing they'd get here.

Hups. On kulunut aikaa. Olen ajatellut välillä, että ehkä en enää kirjoita. Mutta ehkä kirjoitankin, koska se ei ole niin vakavaa. Olen miettinyt mistä haluaisin kirjoittaa ja miksi. Ei sillä kai niin väliä mitä, mutta se mitä haluan, on olla kirjoittava ilminen, koska se tekee hyvää aivoilleni, ja aivoni, todellakin, tarvitsevat jotain hyvää.

Mitähän on tapahtunut viime visiittini jälkeen. Paljonkin, ja kainona ihmisenä en halua paljastaa kaikkia yksityiskohtia. Töitä olen tehnyt, paljon, täysillä ja hartiavoimin, ja se on tuntunut hyvältä. Olen oppinut tunnistamaan väsymykseni vähän paremmin kuin aiemmin, ja oppinut varmaan todella harppauksin asioita myös palautumisesta. Työpäivien päätteeksi olen rientänyt tanssimaan, elänyt hetkessä värissyt tangon pidätettyä intohimoa, piirtänyt lattiaan jalkaterilläni hitaan valssin hallittua viehkeyttä, veivannut sitkeää salsaa ja olen myös päättänyt ottaa uusia alueita haltuun. Buggin, sen ruotsalaisen peränketkutustaudin. Se on vielä vähän kesken se aluevaltaus, mutta luulen, että onnistun lopulta tuossa ihan tyylillä. Mutta tämäkin on jatkumo, ei tavoite. Näen jo itseni kun katson kanssani tanssivia eläkeläisiä, miettimässä asukokonaisuuksia viikon tanssillisiin kohokohtiini, sitten kun ehdin niitä hieman nykyistä enemmän ajatella.

Kaiken kaikkiaan elämä tuntuu siltä, että se on kerrankin juuri nyt, ei sitten joskus. Voiko olla, että todellisuudessa onkin kohtia, jolloin elämä oikeasti onkin sitten-kun, jossain tulevaisuudessa, ja sitten se lopulta tipahtaa syliin kuin kypsä omena? Pitääkö olla huolissaan vain siitä, ettei ehkä huomaakaan sen omenan tipahtavan? En haluaisi ajatella, että niin on. Haluaisin ajatella, että elämä on aina, koko ajan jos vaan osaa haukata siitä omenasta. Mutta rehellisyyden nimissä minulla on ollut raskaita vuosia, väsyttäviä aikoja, paljon selittämätöntä takkua päässäni aiemmin, ja nyt kun asiat ovat helpompia - kas elämästä oikeasti on helpompaa nauttia. 

Kaikki ei ole vain asenteesta kiinni. On turha syyllistää väsynyttä masentunutta ja liian tiukilla olevaa ja liian paljon yrittävää ihmistä siitä, ettei osaa rentoutua ja nauttia elämästä. Tai ehkä se onkin asenteesta kiinni, siitä että tekee työt, huolehtii asiat, odottaa ja samalla sinnikkäästi kampaa niitä takkuisia matonhapsujaan auki solmuista. Tai sitten vain päättää, että ne solmut ovatkin hieno makramee-taideteos, jonka itse influenza Sara Sieppi voisi virittää yksiönsä seinälle tunnelmaa ja trendikkyyttä luomaan.

No, nyt minä elän. Impulsiivisena ihmisenä menin kesälomalla tilaamaan itselleni keittiöremontin, unohdin käytännössä asian, ja kas se tuli sitten vähän yllättäen ja pyytämättä kesken syyskauden kiivaimpien työviikkojeni. Olen äijäillyt kuskaillen tavaraa kaatopaikalle, ihan itse tai naisvoimin, koska olenhan Todella Äijä Muija. Nyt sekin on valmis, asuntoni siis. Sekään ei ole sitku. Tai jonkun pitäisi ehkä siivota täällä, ja sitten.

On varmasti ollut monta tilannetta ja sattumusta josta olisin voinut yksityiskohtia venytellen ja paisutellen tänne kertoa, ja nyt vähän harmittaa kun en enää muista niitä niin hyvin. Mutta voi todellakin olla totta myös se, että minulle ei ehkä ole ollut aikaa kirjoittaa. Tai pestä pyykkiä. Tai haravoida. Tai siivota.

Kaikki on edelleen hyvin. Huomaan, että sydäntäni särkee ajoittain, tai itken Sokoksen miesten tuoksuosastolla, tai kun joku hymyilee ja näyttää aivan komealta J. Karjalaiselta, koska ilmeisesti teinkin taannoin osamaksusopimuksen Hämähäkkimiehen suhteen, ja luulen, että maksueriä on jäljellä vielä muutama, vaikka toimitus onkin päättynyt. Ainakin toistaiseksi. Mutta lasku pitää maksaa, mistä en ole ollut koskaan eri mieltä.

Mutta se, että jokin tuntuu joltain, on toiveikasta. Minulla on pehmoinen, tunteva sydän jossain tämän kovan suorittajan uumenissa. Ehkä joskus jokin kunnollinenkin tuntuu joltain. Sillä välin elän ihan omaa elämääni ja toivottavasti sen jälkeenkin jos niin käy. Sillä välin kuuntelen vaikka luentoja kvanttifysiikasta miettien, mitä taas tein hassusti, kun sain miehen puhumaan itselleni tällaisia.

Musiikkia olen kuunnellut, paljon. Tämä oli lähetetty puhelimeeni yön pimeinpänä hetkenä, kuulin sen aamulla ja join aamukahvini suloisesti.

3 kommenttia: