Viikonlopusta muistan lähinnä kolme tuotantokautta Tanskan Ensitreffit alttarilla -sarjaa. Tokihan minä olin nuo kaikki kaudet jo nähnyt aiemmin, mutta silti, jos kerran tunsin suurta mielihyvää uppoutuessani eri ihmisten sielunelämien koukeroihin ja siihen, miten heidän olemuksensa muuttuu parisuhteen edetessä hiprakkaisesta odotuksesta kohti ahdistavaa epämääräistä syyllisyyttä siitä, ettei pysty vastaamaan toisen läheisriippuvuuteen samalla mitalla, tai ei vain kestä sitä teennäistä ja alentuvaa lehmäkettä joka puolisoksi on osunut, niin mikäs siinä. Jos jokin asia tuottaa minulle mielihyvää näinä rajoitusten ja kieltolakien aikoina, en nyt ole juuri nyt niin kamalan ronkeli kriteereissäni.
Tein minä myös poronkäristystä ja katselin, miten lapset syövät. Käristykseen olisi ehkä saanut laittaa ihan himpun enemmän suolaa. Mutta maistuihan se.
Ja kävelin läpi, turvavälejä noudattaen, Oulun relevantit kalusteliikkeet. Olen hahmottanut tarvitsevani kenkäpenkin. Siis penkin, jolla istua kun laittaa kengät jalkaan, mielellään sellaisen, jossa voi myös säilyttää jonkin osan kengistäni, ja semmoisen kapeanmallisen. Ja kas, niitähän myydään, semmoisenkin näköisinä, jollaisia voisi olettaa olleen myynnissä jo asuntoni valmistumisaikoihin.
Saan penkin viikon kuluttua, se pitää toimittaa keskusvarastolta. Minulla on siis jälleen jotain, mitä odottaa elämältä. Ehkä penkki myöhästyy, ja saan odottaa sitä kaksi viikkoa? Se ei ehkä haittaisi, vallitsevissa olosuhteissa.
Kävelin muutenkin, ulkona, itseni niin kipeäksi, että yöllä piti ottaa särkylääke nivelteni juilimisen takia.
Kyllä, tämä on vähän raskasta. Talvi on vaihtunut auringoksi ja tippuviksi räystäiksi, vielä ei voi pyöräillä ympäriinsä huumaantuneena kevään tuoksusta, mutta minun elämäni on jotenkin ihan vain, tyhjää, odottamista. Sen odottamista, että jotain taas tapahtuisi, mutta rakenteet, joissa jotain mielenkiintoista voisi odottaa tapahtuvan, ovat kovin hataria juuri tällä hetkellä. Ei oikein ole paikkaa mistä lähteä etsimään sitä elämää. Jotenkin tämä tapahtumattomuus tuntuu näin jälkikäteen helpommalta yhdistettynä talven pimeyteen ja kylmyyteen.
Vihaan vaatteitani enkä ole oikein vaikuttunut habituksestanikaan juuri nyt. Olisipa tällä viikolla edes yksi päivä, että olisi syytä laittaa hiukset muuten kuin kuulokkeiden kanssa näppärälle nutturakampaukselle.
Ei minulla ole sen suurempia valittamisen aiheita, mutta olen armoitettu valittaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti