Kaikki oli fine.

Kyllä, minä olen se ihminen, joka tästä lähtien harjoittaa joogaa kerran viikossa. Maksan siitä mahdollisuudesta ainakin hieman enemmän kuin koen kohtuulliseksi, koska samalla hinnalla voisin käyttää myös hyvinvarusteltua kuntosalia, mutta en halua. Tai siis periaatteessa mikä ettei, miksen muka haluaisi, mutta aina kun minulla on edessäni se vaihtoehto, että menisinkö kuntosalille tai X, X on aina se vaihtoehto jonka haluan. Loogismatemaatillisesti päätellen tämä tarkoittaa sitä että kuntosali ei ole se asia, jota haluan. Mutta noissa kuntosalikortin puitteissa on tarjolla myös joogaa, miellyttävästi, lähellä, jopa pyöräilymatkan päässä, helposti.

Joogatahan voisi myös kotona virtuaalisesti, mutta minä en ole se ihminen jolta löytyisi mielenlujuutta tarttua asiaan vapaasti valisemassani ajankohdassa kotini miellyttävässä yksityisyydessä. Tai siis olen minä kai muutaman kerran tarttunutkin, mutta valvovan silmän puuttuessa asioiden luonnollinen etenemä on epätyydyttävä. Virtuaalisen ohjaajan ehdottama liike toisensa jälkeen tuntuu ikävältä, ja teen mieluummin jonkin korvaavan version. Oikeastaan voisin tehdä vaikka vähän pidemmän loppurentoutuksen. Oikeastaan voisin tässä loppurentoutuksessa samalla vaikka vähän selata kännykkääni. Ihan vähän vain. Mitä, pitääkö pyykit laittaa kuivumaan, paras kun teen sen heti ennen kuin unohdan.

En liene ainoa lajiani. 

Minulla on siis salikortti, kolme settiä soveliaita trikoisia asuja (siltä varalta, että käyn kolmasti viikossa ja pesen pyykkiä vain kerran viikossa, koska suunnitelmallisuus puhkeaa minussa välillä kukkaan oudoissa ja valikoivissa muodoissa), kohtalaisen vapaasti järjestettävissä oleva aikataulullinen elämä eikä mitään sen kummempia tavoitteita. Vain se, että kerran viikossa venyn, jonkun toisen määräämässä tahdissa. Ihan sama miten huonosti, laiskasti tai kömpelösti se sujuu, saan mielenrauhaa siitä, että suoritettuani asian voin jälleen 6 päivää olla huokailematta "voi että kun pitäisi kyllä venytellä joskus näitä jalkojakin".

Nukuin viime yönä huonosti. Tuskin lainkaan. Oli kuuma, ja ajatuksia päässä, ja väärin syöty/juotu, ja elämä. Työpäivä meni silti hyvin, ainakin mielestäni suoritin kaiken tarpeellisen ihan riittävän hyvin. Kotiin päästyäni olin kuitenkin poikkeuksellisen väsynyt. Väänsin silti itseni trikoo-asuun, vaikka tunsinkin vellovaa epätoivoa kun tajusin, että ulkona on kuuma ja en voisi pukea laajan mutta mielikuvituksettomasti muotoillun persukseni suojaksi jättikokoista hupparia tai anorakkia, eivätkä aivoni ensin olleet kovin neuvokkaalla päällä. Huokasin syvään, hain pääni sisäisestä casting-osastosta Kim Kardashian -alter egoni, puin ihonmyötäisen jooga-asuni päälle mustan melko lyhyen pellavajakun, valtavat silmälasit ja flip-flopit. Jos minä pystyn uskottelemaan itselleni olevani Kim Kardashian, ja että tosiasiallinen perseeni on siksi tärkein asia mitä maailmalla on tänään nähtävänä, minulle on ihan sama mitä muut asiasta ajattelevat, sen verran iso urotyö se on.

Universumi oli kuitenkin joustava. Jooga-vetäjämme, mukava ja todella vähän ärsyttävä, mikä on harvinainen ominaisuus lajissaan, oli estynyt tulemaan paikalla, ja korvaava virtuaalijooga oli vain puolet vastaavan livevedon kestosta. Olin helpottunut, kunnes tajusin miten rankkaa settiä säälimätön virtulaalisimputtaja screenillä kiskoi. Epärealistista eikä vaivan arvoista totesin. Venyin sitten ihan oman makuni mukaan, pullautin itseni maan tasoon ja tein kaikenlaista kivaa välevyjeni kanssa mitä fysioterapeuttini on neuvonut minun harjoittamaan. Tein edes jotain, puolen tunnin ajan. Ottaen huomioon, että viikko sitten maanantain työviikko alkoi tuokiolla, jolloin ambulanssitädit mittailivat kiinnostuneena elintoimintojani ja myöhemmin samana päivänä en päässyt hoitopöydältä edes istuvaan asentoon kivutta, pidän oikeutenani olla valikoiva kaikenlaisen vaikean ja rasittavan suhteen ainakin vielä tänään. Vaikka en tänään enää muistanut vaivaani oikeastaan ennen tuota. Mutta väittäisin, että minulla oli tuo kortti vielä käyttämättä.

En siis ole millään tapaa sairas, päinvastoin, jopa verenpaineeni olivat kohtuulliset ja vieläpä tilanteessa, jossa kaksi asiallista ventovierasta naista marssii sisään asuntooni, näkee tiskikoneeseen laittamattomat tiskini, kuolleen pelargonin ikkunalla sekä pinon kesken luettuja kirjoja (28, laskin juuri, ja tällä kertaa en liioittele), ja tunnen tarvetta selittää, että minä vai siivoan kirjahyllyäni. Viikko sitten olin ilmeisesti vain niin jumissa ja väsynyt, että hetkellisesti oireet täsmäsivät jonkinasteiseen sairauskohtaukseen. Asialla saattaa tai ei saata olla tekemistä kansallisesti jaossa olevien lääkevalmisteiden kanssa. Monien sattumien tiivistynyt keskittymä, erityisesti rintalastani ja kitalakeni välisellä alueella.

Luulen, että olen kuitenkin hyväksymässä joogan osaksi rituaalejani. Sillä lailla erityisesti yrittämättä tai rimpuilematta vastaan, nyt se vain soljuu elämääni sisäänhengityksen mukana maanantai-iltaisin, ja sitten taas pois, kunnes hengitän uudestaan seuraavana maananataina. Sinne se solahtaa, elävän musiikin, saunan, punaviinilasillisten, juhannuskokon, tarot-korttien selaamisen, lihakeiton keittämisen ja road-trippien joukkoon. Se olisi ihan hyvä lisäys.

Ehkä, jonain hassuna tylsänä hetkenä kun tanssimiselta ehdin, voisin myös teetättää (tai keksiä omasta päästäni) jonkinlaisen saliohjelman tyyppisen. Semmoisen, missä käytetään kivoja naruilla toimivia juttuja, joissa liikkeet ovat sulavia ja jatkuvia. En osaa oikein päättää, haluanko vain kivan ohjelman, vai semmoisen, jossa voisi saada jotain tuloksia aikaiseksi. Jotenkin epäilen, että ne eivät olisi sama asia.