Kukaan ei tuu sanomaan mulle.

Ravistelen itseäni harteista henkisesti - ryhdistäydy nainen, nyt on kesä! Tätä kestää aina vain vähän aikaa, jokaisesta hetkestä pitää puristaa irti ihanaa nektaria tasan niin paljon kuin vain käsivoimilla lähtee.

Jotenkin en osaa oikein luikahtaa samaan moodiin, jossa fiilistelin viime kesän vaikka yritän. Kuuntelen samaa musiikkia, kaivan mustan, reunoista jo rispaantuvan lempimekkoni ja sandaalit kaapista, totean tyytyväisenä hiusteni kasvaneen n. 10 senttiä aiemmasta, leikkaamisesta huolimatta. Aurinkolasini, aika lailla samanmalliset kuin viimekesäiset ovat päivittyneet laadukkaammiksi. Tuntuu, etten oikeastaan tiedä haluanko palata viime kesään vai uudistua.

Viime kesä oli ihana, olin utelias, sinkkukesä, olin vapaa, monestakin asiasta. Hämähäkkimiehen muistan erityisesti. "Tästä vuodesta muistan kaikkein eniten sinut" sanoimme toisillemme jonain niistä kerroista kun erosimme. Minusta se oli kauniisti sanottu, erityisesti vuonna 2020. Onhan hän edelleenkin olemassa, mutta eri tavalla. 

Tuossakin on se sama ongelma, haluan jotain juuri sellaista, mutta aivan erilaista.

Tuntuu kerettiläiseltä haluta jotain - aivan kuin ansaitsisin jotain. Ehkä ansaitsen, ehkä en, ehkä ei olemassa mitään asiaa puntaroivaa tahoa. Se, mitä voin tehdä, on muuttaa käytöstäni siten, etten itse, teoriassa potentiaalisen parisuhdekumppanin ilmaantuessa vaikutuspiirini, totea "tämä tässä on liian kunnollinen/mukava/kiltti/fiksu/tavallinen/yrittää ihan liikaa". Aivoni askartelevat tämän asian parissa joka tapauksessa, joten olen ottanut tämän kesän projektikseni olla vähän vähemmän töykeä ja mahdoton.

En tiedä onnistuuko se. Toivottavasti saan edes tilaisuuksia harjoitella.

Tanssitunnilla  tilaisuuksia toisinaan on. Ne alkoivat taas. Psyykkasin itseäni oikein vuorokausia etukäteen, marssin paikalle ystävällinen hymy valmiiksi leivottuna kasvoilleni ankean perusmulkoiluni sijaan, juttelin auliisti vuodenajan vaihtumisesta (vastailin ihan enemmän kuin yhden sanan lauseilla). Tulokset olivat alkuun  lupaavia, pääsin hankaluuksitta haluamani (mukavan, ystävällisen, hyväntuoksuisen, tietojeni mukaan hyvää elämänhallintaa ja vastuullisia elämäntapoja harjoittavan) kavaljeerin käsivarsille, missä tanssikuvioiden harjoittelun ja niistä keskustelun lomaan yritin harjoittaa myös silmiin katsomisen jaloa taitoa (todella hc-laji minulle, tuskallista, edelleen, mutta yritin). Tämän jälkeen satunnaisessa kanssasisaressani heräsi kilpailuvietti ja hän kaappasi miehen omaan huostaansa. Kissatappeluun en taida jaksaa alkaa tuossa tai missään tilanteessa. Mutta se oli oikein hyvä harjoitus.

Eilen istuin pöydässä pienen ryhmän kanssa kanssa, he kaikki kuuluvat paikkakunnalla suosittuun sinkkuyhteisöön. Minua houkuteltiin liittymään samaan some-ryhmään, mutta jotenkin se tuntuu kovin vieraalta ajatukselta. Miksi en yleensä koskaan koe kuuluvani mihinkään joukkoon? Minulla on sama olo lähes kaikissa yhteisöissä, joiden liepeillä vietän aikaani. Menee vuosia ennen kuin alan tuntea oloni joksikin muuksi kuin ylimääräiseksi, poikkeukseksi säännöstä. Ehkä se johtuu lapsuudestani, jossa ikäiseni ihmiskontaktit olivat satunnaisia.

Seurueessamme joku sanoi jotain suurinpiirtein näin: "Mitenkä niin, eikö me kaikki haluta naimisiin?" Välittömästi nostin käteni pystyyn ja ilmoitin, että minä en. En todellakaan, kaikki semmoinen tuntuu jotenkin erityisen varmalta mahdollisuudelta epäonnistua. Ihmissuhteen haluaisin kyllä. Ehkä. Semmoisen itselleni sopivan. Tietynlaisen. Tilanne on haasteellinen - kaasu pohjassa, käsijarru päällä. 

Tämän takia uskallan viehättyä vain kaikesta lähtökohtaisesti mahdottomasta. Ehkä myös liian kiltti/mukava/tavallinen/ystävällinen ihminen olisi minulle lähtökohtaisesti mahdoton. Haluan jonkun, joka arvostaa sitä miten älykkäästi vittuilen hänelle, jotta osaan ja uskallan pitää puoleni ja pelaan täysillä.

No, minulla on siis projekti. Lisäksi haluan nauttia omasta ajastani, oikeasti. Tämmöisistä päivistä ja illoista, jolloin saan ihan itse valita aikatauluni. Luonteeni tuntien luulen, että toissijaisilla projekteillani on usein paremmat mahdollisuudet onnistua kuin ensimmäisillä prioriteeteilla.

Olimme Kaunomielen kanssa sopineet viettävämme aikaa tänään. Hän kysyi aamulla mitä haluaisin. Vastasin "kynsilakkaa". Kurvasimme kaupunnille, missä kuvittelimme olevamme jossain aivan muualla, eksoottisella kaupunkilomalla, vaikkapa Jyväskylässä. Eksyimme lähes.

Ostin kynsilakan. Sitten sisäinen ostostonttuni ilmoitti, että kerrosta ylempänä, tietyssä kulmassa S-ketjun naistenvaatetusosastoa olisi jotain minkä haluaisin nähdä. Erityisen tarkka ohjaus. 

Nousimme portaat, ja kas, siellä minua odotti leninki. Olen koko talven ja kevään katsellut kaihoisasti naisia tea dress -mittaisine leninkeineen, joita he käyttävät kukkaketojen, käyskentelykävelyjen ja teekutsujen lisäksi myös vaikkapa työelämässä, johtaessaan maata politiikan keinoin ja näyttävät vallan päteviltä vaikka eivät ole pukeutuneet miesten pukukoodia mukaileviin jakkupukuihin. 

Leningin vaatteekseen valinnut nainen viestittää kai minulle, että hän on ihan rauhallisesti oman paikkansa maailmassa täyttävä ihminen, sattumalta nainen, kulttuurillisesti naiselle tyypillisessä vaatteessa joka kauniisti myötäilee vartaloa mutta ei erityisesti tyrkytä siitä mitään yksityiskohtaa markkinointimielessä. Lupa olla nainen, ja ihan rauhassa.

Arjessani on päiviä, jolloin mielelläni olisin tuo nainen. Vartalomallini ei ole tähän asti ollut ihan samaa mieltä, mutta kas, nyt löytyi musta, juuri minua ajatellen optimaalisesti leikattu vaate, jossa hämmentävää kyllä on viitteitä vyötäröstä, ihan vyötärön kohdalla, ja silti tämä vaate onnistui jotenkin luomaan minusta miellyttävän, tasapainotetun ja mukavasti omissa nahoissani olevan vaikutelman. 

Excelini nikottelee hieman, vaikka vaatteen hinnan puoliintumisaikaa hieman lieventääkin mobiilikupongilla saamani 20% alennus.

Kaunomieli sovitteli kesävaatteita. Pitkän, salsamallisen, poltetun oranssivärisen puolihameen lisäksi hänellä oli samaa kangasta oleva mahan paljaaksi jättävä yläosa. Sovituskopista kurkatessaan hän näytti aivan Regina Linnanheimolta elokuvassa, jonka nimi voisi olla "Esmeralda ja seitsemän tukkijätkää". Kaunomielen mielestä se kuullosti aikuisviihteeltä. Hän ei ostanut asua.

Jotain vaatetta katsoessamme Kaunomieli sanoi "minä 14-vuotiaana olisin pitänyt tuosta". Totesin, että niin minäkin, 14-vuotiaana, vaikka silloin 80-luvulla ei vielä tunnettu lainkaan käsitettä emo-teini. Tunsin olleeni suorastaan tyylillinen edelläkävijä, "kaikkien emoteinien äiti". Kaunomieltä teininä muistellessani se tuntui hyvinkin konkreettiselta asialta.

Oli kiva kaupunkiloma.