And did me wrong, and it serves me right.

Muraalimies oli perin mukava. Mutta elämäni saattaa olla liian lyhyt ihan vain mukavaan. Ilmeisesti jonkinlainen akuutti ristiriitaisuus, tarve liiallisen vaativille kompromisseille, mahdottomuutta hipovan haasteelliset asetelmat ja aivan naurettavan hankalat luonteenpiirteet ovat enemmän minun juttuni. 

Kuuntelin hänen tarinointiaan latteani litkien. Kyllä, hän oli varoittanut olevansa kova puhumaan, ja hänellä oli varmaan ihan hyvä itsetuntemus. Erityisesti hänen tarinoistaan mieleeni painui, miten henkilö (ja koira) toisensa jälkeen kuoli. Jostain syystä lähes kaikki, joista hän puhui, kuolivat. Osa oikeasti aika traagisen äkillisesti. Vääntelin kasvojani kerta toisensa jälkeen asentoihin, joiden oletan viestivän empatiaa ja myötäelämistä, vaikka semmoinen on minulle hyvin vaikeaa, etenkin kun olen muutenkin haastavassa sosiaalisessa tilanteessa. Mutta yritin olla normaali.

Eihän se hänen vikansa tietenkään ollut, että kaikki sattuivat kuolemaan (tai näin oletan raskauttavien todisteiden puuttuessa). Mutta joko siitä, tai muusta syystä, olin hyvin pian hyvin paljon uupunut, en jaksanut keksiä mitään tekosyytä vaan kaivoin kännykkäni käteen, sanoin katsovani kelloa (jonka seurauksena hän tarinoi pitkän, pitkän anekdootin rannekellosta, joka hänellä oli 80-luvulla), ja sitten kerroin, että minulla on ollut pitkä päivä ja haluan lähteä kotiin. 

Kotona lysähdin sohvaan, en jaksanut laittaa tiskejä tiskikoneeseen. Valitin Hämähäkkimiehelle taas jostain elämäni epäkohdasta, kuten olen viime aikoina tehnyt, ja ihmettelin, miksi juuri hänelle on niin mukava valittaa. Arvelin hänestä huokuvan jonkinlaista vastentahtoista empatiaa, joka tuntuu minusta erityisen hyvältä. Usein hän sanoo, että ongelmani ovat aivan liian pieniä ja naurettavia, ne tekevät hänet vain ärtyneeksi. Joskus hän ei sano mitään. Joskus hän sanoo ok. Joskus hän vaihtaa puheenaihetta, mutta minusta tuntuu, että hän yrittää keksiä jotain sellaisat, joka saisi minut innostumaan. Kerran hän on sanonut, että olet vissiin kuitenkin ihan ok (vaikka noin kävi).

Eilen hän sanoi olevansa oikeastaan perin välinpitämätän valitusteni suhteen. Ilmoitin jatkavani silti kuvitteluani siitä, että hän huokuu vastentahtoista empatiaa. Sieluni lepää tilassa josta puuttuu teeskentely.

Unessa palasin elämäni siihen kohtaan, jossa avioerosin. Nyt unessa tein erilaisen ratkaisun, otin lapseni ja muutin vuokralle, väliaikaiseen asuntoon, mahdollisiman pian, sen sijaan että olisin jäänyt unelmataloomme jossa kitkutimme erotilanteessa vielä loputtoman pitkän ajan. Olen joskus vähän varovasti miettinyt, mitkä asiat olisivat olleet toisin, jos olisin toiminut noin, mutta en kovin paljoa uskaltanut analysoida.  Entä jos tein virheen taannoin? Olisivatko jotkin asiat olleet tytöille helpompia? Ehkä tarina jatkuu seuraavassa unessa ja pääsen elämään tuonkin rinnakkaistodellisuuden. Ehkä vanhemmuus on asia, josta ei vain millään selviä yli kuivin jaloin.