This doesn't have to be the big get even.

Viime viikolla keskityin syömään proteiinia. Ja rasvaa. Hyvin vähän hiilareita. Ei lainkaan leipää. Paitsi hampurilaisessa. Vain kerran kompastuin puolikkaaseen ämpärilliseen irtokarkkeja. Tulin huonovointiseksi ranskalaisen kondiittorin taiteilemasta kolmen suklaan leivoksesta joten sitä ei varmaankaan lasketa. Söin käsintehtyä suklaata vain yhden palan, koska kärsi vieläkin huonovointisuudesta, ja sen lisäksi polveni notkahtivat pahaenteisesti mielihyvästä, ja jouduin istahtamaan, joten sitäkään ei varmaan lasketa. Olin yli vuorokauden nestepaastolla (ja yhden juomistani kaadoin kauluksestani alas, jääpaloja myöten, joten sitäkään ei varmaan lasketa). Suoritin monta kohtuullista, matalasykkeistä kävelyharjoitetta, pyöräilin yöhön ja takaisin, ja tanssin kaksi tuntia henkeni hädässä. 

Painoni nousi vain kilon. Liioittelen. 900 grammaa. 

Ehkä itsetuntemus ei sittenkään toimi painonhallintakeinoina. Toimiviksi havaittuja metodeja ovat toistaiseksi siis vain norovirus, akuutti parisuhdekriisi ja pitkähköt vuodeosastojaksot. Synnytys. Se ei tosin kerralla kadota kaikkia raskauskiloja, mutta ensimmäisellä kerralla viikossa katosi kuitenkin 16 kiloa tai sinnepäin. Tai siis ei se vauva mihinkään onneksi kadonnut. Kaunomieli, 3710 grammaa. Mitä nyt välillä muuttuu näkymättömäksi.

Ei se mitään. Oikea nilkkani on kuntoutunut fysioterapeutilta saamieni ohjeiden jälkeen. Tai siis en koskaan saanut niitä ohjeita, hän kertoi ne, mutta en painanut niitä mieleeni koska hän lupasi lähettää ne sähköpostiini, mutta se taisi olla täynnä. En siis varmaankaan ole noudattanut niitä. Mutta olen ajatellut faskioitani kunnoituksensekaisella vakavuudella, ja se tuntuu riittävän. Että en vain pyri venyttämään niitä, vaan kun kävelen, ajattelen käyttäväni niitä, ja näin niiden aineenvaihdunta stimuloituu, tukokset katoavat, liikkuvuus lisääntyy ja askellukseni on tasapainoisempaa eikä oikea jalkateräni enää silloin tällöin tunnu tipahtava nivelestään irti. Ihan sama mitä tapahtui, homma toimii ja voin liikkua taas niin paljon kuin haluan.

Pyöräilin. Oikein suunnittelin reitin. Täältä Oulujoelle, sen yli, ja sitten vasemmalle, niin lähellä jokea kuin pystyn, sinne uudelle sillalle asti, sitä kaunista reittiä jota pyöräilin toissakesänäkin. Sitten sillan yli (sitä ei kai silloin ollut), ja siitä vasemmalle, ja eksyksiin, ja sieltä kotiin.

Näin se meni. Hetken luulin ihan olevani ulkomaillakin. Oli sellainen goottisen näköinen tiilirakennus, risti ja kaikki. Se näytti ehkä enemmän goottilaiselta meijeriltä kuin kirkolta, mutta joka tapauksessa jotenkin eurooppalaiselta. Ja urheilupuisto, jonka olemassaolosta olen ollut täysin tietämätön. Siitä ei voinut mennä läpi, ja suuntavaistoni sanoi, että koti oli täsmälleen puiston toisella puolen. Piti tehdä valinta, oikealle vai vasemmalle. Kumpikaan ei suuntana ollut enemmän väärä tai oikea, mutta valinta varmasti vaikuttaisi niihin asioihin mitä vielä kohtaisin ennen perillepääsyä. Ihanan kutkuttava tunne. Kaarsin oikealle, päätin, että elän päätökseni kanssa. '

Ja voi miten hienoa se oli. En ikinä ollut käynyt siellä. Huikaisevan korkeita ylityssiltoja. Hahtuvaisia horsmameriä ja ihanaa lakastuvan luonnon hajua. Sammaloitunut asuntoalue, jossa yhdessä pihassa lysy auto, jota ilmeisesti käytettiin roskalaatikkona. Se oli täynnä roskapusseja, kattoon asti. Umpikujia. Tontteja, joissa ei enää ollut taloa. Siitä päättelin, että saatan olla aika kaukana kaupungista. Niitä oli melko monta, ja lähellä kaupunkia tontit ovat melko hintavia. Iso tehdas, jonka en yhtään ollut tajunnut sijaitsevan siellä. Rautatie.