On outoa olla lomalla. Olen nyt harjoitellut sitä kolme viikkoa, ja tämä neljäs pitäisi siis jo sujua. Ei se voi olla niin vaikeaa. Ihan hyvin tämä sujuu. Juon kahvia terassilla jalat pöydällä, luen divarista vihdoin löytämääni Turms Kuolematonta ja odotan, että seuraava sukupolvi tekee minulle ruokaa. Ruuan kanssa ajattelin juoda proseccoa. Ruuan jälkeen ajattelin, että seuraava sukupolvi lämmittää saunan. Kuuntelen kun tuli nakuttaa kuumenevaa peltiä ja hormi humisee. Haisee savu. Sitten pulahdan vähän pelottavaan järveen, jossa aivan varmasti on norppia tai muita vetehisiä. Mutta voin uiskellella sen pinnalla valtavalla Pegasos-runoratsulla (nuorempi sukupolvi puhalsi sen ihan keuhkovoimin täyteen ilmaan).
Se tuntuu kyllä jo vähän kornilta.
Aivojeni poimut tuntuvat vetreiltä. Päähäni nousee aiempaa vähemmän hajanaisia sirpaleisia ja vähän karvaanpisteleviä mielleyhtymiä, tuntuu, että keskityn melko paljon vain niihin asioihin jotka ovat käsillä. Ne asiat ovat juuri nyt soljuvia, eheitä, joustavia.
Olemme siis mökillä, teoriassa Saimaalla. Kaunomieli, Kesäheinä, pojat 1 ja 2 ja minä. Tämä on erityisen mukavaa ja ylellistä. Täällä on hiljaista, kevyt tuulenvire pyörii rinteisellä rannalla ja ötököitä on vain kohtuullisesti. Hyttysiä ei juuri lainkaan. Paarmoja jonkin verran. Valtaisia hämähäkkejä liikaa, mutta yritän suhtautua asiaan pragmaattisella mielenlujuudella.
Kaksi päivää sitten polveni notkahtivat kyllä melko pehmoisina pelkästä ajatuksesta. Siis kun ajattelin sitä hämähäkkiä (noin matalan kahvikupin kokoinen), joka majailee laiturin päädyssä lukuisine pienenpienine jälkeläisineen. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että olin vasta löytöretkeillyt muumipappamaiseen tapaan mökkitonttia ympäri, löytänyt lukitsemattoman kellarin jossa omistajien laajat alkoholivarannot, ja asiasta hilpeytyneenä käännyin ympäri laajassa kesähatussani enkä nähnyt matalalla luuraavaa ovenkarmia ja täräytin pääni siihen melko napakasti. Tavallaan onneksi oli se hattu, joka todennäköisesti esti avohaavan tai muun verettirskauttavan ilmiön.
Kävimme Olavinlinnassa. Se oli hieno. Olen käynyt siellä ennenkin. Ajatus valtavasta linnasta keskellä mustaa virtaa ja korpea ja ei-mitään ja myöhäistä keskiaikaa tuntui lystikkäältä. Turkkilaiset linnanvoudit ja sen semmoiset, ja kaikki se synkkä noituus ympärillä.
Kävin lenkillä. Tällaiset vaihtelevat murtomaat nousuineen ja laskuineen haastavat perskannikkani aivan eri tavalla kuin Pohjanmaan aakeudet ja laakeudet.
Vaskitsat, mesimarjat, kiiltävät koppakuoriaiset, kaikki on täällä niin hienoa.
Hämähäkkimies lähettää minulle viestejä. Kertoo haukien anatomiasta, lehmien laiduntamisesta, kissojen tavoista syödä erimerkkisiä kissanruokia. Sitten hän kysyy minulta miksi minä lähettelen hänelle kuvia uimaleluista, sisiliskoista ja sumeista maisemista ja muista luonnonmuodoista. Kimpaannun. Olemme ystäviä, perkele. Vaikka väkisin. Tämä on nyt sitä, että teen ja olen mitä haluan. Tuntuu hassulta, kun se mitä minä olen ja haluan törmää muiden ihmisten eriäviin mielipiteisiin aiheesta. Ennen olen kavahtanut tuollaista. Nyt se on minulle todiste siitä, että olen tehnyt jotain. En ehkä vielä oikein, mutta harjoitellut asiaa minkä haluan oppia. Oman tahtoni käyttämistä.
Tai ehkä tilanne tuntuu erityisen hassulta siksi, että hänellä on itselleen eri säännöt kuin minulle. Niin on ollut aina, vaikka olen muuttanut sääntöjäkin. Hän on epälooginen, mutkikas ja joskus tuntuu, että hän luistelee outoja lenkkejä ja kuvioita aivan turhaan juuri oletetun näkökenttäni ulkopuolella. Turhaan siksi, että hän ei tiedä minun näkevän asioita myös silmät kiinni. Ja hän ei halua päästä perille.
Minä olen jo alkanut luistella kohti järven toista rantaa. Siellä on mielenkiintoisia asioita. En vielä tiedä, olenko sellainen ihminen joka haluaa joskus päästä perille. Ehkä en. Sitä en halua itse päättää. On mielenkiintoisempaa kun ei tiedä ihan kaikkea.
Kesäheinä ja poika ampuivat käsiaseella pihassa. Sellaisella leikkijutulla jossa oli pieniä kuulia. Se näytti äkkiseltään hieman oudolta. Poika neuvoi Kesäheinää, joka tähtäsi ja ensimmäisellä yrittämällä sai kipattua kivellä nököttävän tyhjän talouspaperirullan.
<
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti