Hämärät aatot.

Olen vuosia yrittänyt tunnistaa sitä, mikä olisi minulle hyvä ruokarytmi. Ruokavalio. Tapa suhtautua ruokaan. Se on helpointa kun on yksin, ja on vain vähän asioita jotka ulkopuolelta määrittävät aikatauluani tai kulloistenkin suupalojen laatua ja koostumusta. Määrä ei sinänsä ole koskaan ollut minulle ongelma, en nykyisin ehkä syö mitenkään mahdottomasti liikaa kerralla, mutta liian usein, liian epämääräisesti, liian energiapitoista materiaa. Joskus olen syönyt myös ahdistukseeni, hakeakseni mielihyvää tai lohdutusta ruuasta. 

Kaikesta tuosta olen rauhallisesti tarkkailemalla yrittänyt erottaa asioita jotka sopivat minulle, ovat sellaisia kulmakiviä joihin voi palata. Kuuntelen kehoani, itseäni, mietin miten akrobaattisiin temppuihin itsekurini voisi toimia ja millä ehdoin. Miten pystyn tarvittaessa huijaamaan itsenäni, kiertämään esteet. 

Itsetuntemus. Luulen, että se on avainsana siihen, että säilytän jonkinlaisen tasapainon fyysisen olomuotoni ja niiden asioiden välillä, joiden haluan tässä astraaliolentoni avattaressa olevan saavutettavissani. 

Ei minulla siis mitään erityisiä tavoitteita ole, paitsi pystyä nauttimaan elämästäni. Se on helpompaa, jos ei ole perussairauksia ja pystyy tanssimaan ja liikkumaan ja mahtumaan vaatteisiinsa.

Samalla tapaa olen oikeastaan koko kesän pohdiskellut elämääni muutenkin. Tarkkaillut, erottanut langanpäitä, niisä muodostuvia kuvioita, sitä mykkyrää johon monesti olen kompastunut, mutta ehkä vain annankin sen olla kuin solmuista tehty tilataideteos jossain merimuseossa. Voin olla näin. Voin tehdä näin. Olen vähän ulkopuoleltakin katsonut mitä teen ja miten toimin tilanteissa, ja tuntenut ylpeyttä. Vanha minä ei olisi pystynyt tähän.Mitä se haittaa jos tuo mykkyrä on tuossa.

Taidan tykätä draamasta. En ehkä halua luopua siitä. Se on vähän kuin sokeria. Saa aivoni ylikierroksille koukuttavalla tavalla. Pitää vain hyväksyä se, että draamaan kuuluu nousut ja laskut. Suostua siihen että tämä on elämääni, tämä on polttoaineeni, nauttia draamaa minulle sopivissa miedoissa annoksissa, ei liian usein eikä korvaushoitona.

Tulee siis tällaisiakin viikonloppuja, kun makaan littanana käyrän pohjalla. Kuuntelen musiikkia, kuljettelen korvakorujani paikoilleen eri puolilta asuntoa. Aina kun tulen jostain, ensimmäisenä riisun korvakorut ja lasken ne johonkin tasolle. Silloin tällöin sitten meditatiivista pyykki/kotipasiassiani suorittaen käyn keräämässä pareja ja parittomia sieltä ja täältä, kuljettelen niitä korurasiaani, jossa tapahtuu riemukkaita jälleennäkemisiä. Elämän kiertokulku.

Kun kuljetin lopulta ehjän polkupyöräni auton perässä kotiin, sellaisessa paikalleen nipistettävässä pyöränkuljetustelineessä, en muistanut että se oli kyydissä. Kääntökulma autokatokseeni on millintarkka. Kolhin polkupyöräni keräyspaperilaatikkoon komeasti.

Tarkastin vauriot. Takalokasuojassa on lommo, mutta se taitaa olla siinä jo siitä, kun taannoin BMW-merkkistä henkilöautoa kuljettanut mies katsoi minua silmiin samalla kun tyynesti ajoi päälleni suojatiellä. Sekä pyöräni ja minä selviämme kyllä tällaisista pikku kolhuista. Ja myönnän, sääntöjen mukaan minun olisi tuolloin pitänyt taluttaa pyörää. En kuitenkaan kannata moista omankäden oikeutta rangaistusten suhteen. 

Pyöräilin kilometrejä uusilla pistonkestävillä, riittävän isoilla ulkokumeillani. Se tuntui hyvältä.

Pitää vielä askarrella pahvilaput turhiin renkaisiin ja asennoitua pitämään pokka kun palautan ne.