Ne on niitä.

Traakkipuuhun liittyvän draaman jälkeen on elämäni dramaturgia liikkunut aiheessa polkupyörän renkaan vaihto. Kumini puhkesi, jälleen. Hän lupautui auttamaan siinä. Vaihdoimme renkaan, siis sisäkumin, ja se oli mukavaa ja ystävällisesti tehty häneltä. Mutta voi ei, kotona huomasin, että se ei pitänytkään ilmaa. Mutta kas, olinhan juuri oppinut miten kumi vaihdetaan, ja emansipoituneena, oman elämäni rouvana päätin hoitaa homman nyt ihan itse ja ostin uuden sisäkumin.

Kotiin tultuani tajusin, että emansipoitumisestani huolimatta en ollut muuttunut hylsysarjan omistajaksi tai löytänyt pakistani muunkaanlaisia asiaankuuluvia työkaluja. Otin yhteyttä, sovimme jälleen tapaamisen, outoon kellonaikaan ja vaihdoimme kumin viilenevässä kesäillassa. Ilmaa pumpatessamme totesimme, että myös ulkokumi on riekaleina. Singahdin myöhään auki olevaan Prismaan ja kaksi uutta ulkokumia. Vietimme hetken jos toisenkin asennusoluen sekä houdinimaisten yritysten äärellä, joissa turhaan yritimme saada ulkokumia rattaan ympärille. Mm. venytimme rengasta kiskomalla kuin terrierit sidostesukkamainoksessa. Turhaan. 

Tässä kohtaa tapahtui verenseisauttavaa draamaa, joka olisi saanut vanhan minäni, siis sen joka olin ehkä vielä hätäiset 10 vuotta sitten täysin raiteiltaan. Nykyinen minä ei menettänyt edes yöuntaan. Vuorokauden jälkeen asia ei edes tuntunut niin veretseisauttavalta. Ehkä se ei ollutkaan sitä. Tai ehkä se tapahtui jossain eri ulottuvuudessa, jossa en oikeasti edes sijaitse.

Vein kesken jääneen pyöräprojektin ammattilaisen hoiviin, siihen samaan paikkaan jossa se on jo majaillut suuren osan kesästä. Maksoin kaksinkertaisesti sen summan, minkä olin jo maksanut Prismaan tarvikkeista, jotka olivat vääränkokoiset. 26 eikä 28, vaikka olimme edelleen silti täysin vakuuttuneita, että eihän minun pieni sievä mummopyöräni voi mitenkään omata niin massivisia ulottuvuuksia kuin 28.

Tein itse ja säästin.

Sitten muistin, että olin laittanut renkaan ympärillä olevat pahviset kääreet siististi talteen jonnekin.  Ehkä voisin nitoa siististi ne venytetyn renkaan ympärille ja palauttaa turhan ostokseni. Mutta minne jätinkään ne. Hänen työkalupakkiinsa. Otin yhteyttä, ja kysyin, onko roskat vielä tallella. Kahden päivän viestittelyn jälkeen olen nyt onnistunut hakemaan nämä hämmästyttävän arvokkaat pahvilappuset hänen työn tekemisensä paikalta. 

Keskustelimme myös linnunpaskoista.

Tämän jälkeen päädyin satunnaisessa seurassa katsomaan coverbändiä oudolle pienellä keikalla keskellä päivää. Coverbändin solistiksi yllättäen ilmestyi coveroidun bändin laulaja. Koin kylmiä ja kuumia väreitä, unohdin missä olen, ja epäilen, että satunnainen seuralaiseni luuli ihastukseni liiallisestikin johtuvan hänestä.

En tiedä mitä ajattelen hänestä, mutta tuo oli hauska tapa viettää iltapäivä. En ehkä ole kamalan kiinnostunut ottamaan selvää mitä ajattelen hänestä. Kummallisesti asiat ovat yksinkertaisia, jos vain harppoo niiden yli. Näköjään niinkin voi tehdä.