Send me no spies.

Elämä oikein hieroo naamaani sellaiseen "paskat teepussiaforismit" -tyyppiseen perustotuuteen, että "onnellisuus on pieniä hetkiä". Niitä liukuu nyt 20-luvun tyyliseen, pitkään, lantiolle asti ulottuvaan helminauhaani yksi toisensa perään. Sellaisia, joita olen haaveillut toteutuvaksi, salaa tai julkisesti. Ehdotellut expuolisoille, että voitaisko joskus. Ois kiva joskus. Joskus sit vois. Hei mennäänkö joskus. Sellaisia pieniä bucket-list -hetkiä. Muitakin kuin pubivisa (jonka toistoa jo suunnittelen, eri settingissä) ja pussikaljapiknik, ja Juicen kuunteleminen kesäyössä.

Tuore munkki, rasva vielä sulavassa muodossaan, siellä hiihtomajalla. Montakohan vuotta olen ajatellut, että vaikka en hiihtäisi, pitäisi joskus hiihtokaudella vain ajaa siihen pihaan ja käydä ostamassa rasvatahroittuva ämppösen täynnä oleva paperipussillinen tuoreita munkkeja, joita kehutaan Oulun parhaiksi.

Nyt osallistuin kokoukseen jossa tarjottiin juuri niitä munkkeja, ihan hiihtosesongin ulkopuolella. Ängin munkin pala kerrallaan kitaani ahdistuneena. Ahdisti se, että olin myöhässä (oikeastaan tahallani, että olisivat ehtineet valita hallituksen jäsenet jo ilman minua, mutta epäonnistuin, kun en kehdannut myöhästyä riittävästi, koska olen melko neuroottinen myöhästymisten suhteen jos sille päälle osuin ja nyt osuin). Että paikalla oli agressiivisia ihmisiä, ja tunsin varmuuden vuoksi syyllisyyttä kaikesta mitä ehkä olen tehnyt väärin taloyhtiössämme. Tänään sitten ajoin nurmikon myös yhteisiltä alueilta synnintuntojani laannutellen.

Nurmikon ajaminen on oikeastaan tosi kivaa, mutta tuntuu, että minulla on siihen liian harvoin aikaa koska harrastan helmenkalastusta, työskentelyä, nukkumista ja sekä sisä- että ulkosohvallani tapahtuvaa sulamista hyhmäiseksi, kuplivaksi möykyksi ihmisimassaa joka ei ole kykenevä mihinkään tomeruutta vaativaan toimenpiteeseen.

Pupelsin munkkia. Teeskentelin juovani kahvia, mutta en juonut, koska tajusin, että se vaarantaisi yöuneni. Välttelin katsekontakteja. Yritin olla näyttämättä Munchin Huuto-teokselta, vaikka sielussani niin koinkin. Kohdistin katseeni kaukana takan päällä olevaan katseenvangitsijaan. Joku, varmaan sellainen lupsakka ja pilke silmäkulmassa laidasta laitaan huumorimielellä operoiva ihminen (mahdollisesti savolainen) on joskus kävellyt metsässä, ja löytänyt jännittävän puunjuuuren. Siitä se ajatus sitten lähti. Huolella ja pieteetillä operoitu n. 60 senttiä korkea taideteos, jossa yhdistyy rakkaus luontoon, urheiluun sekä jalo ja häpeämätön atleettisen ihmisvartalon ihannointi, jota jo antiikin kreikkalaiset harjoittivat.



Kokouksen jälkeen kiipesin tuolille napatakseni kuvan tästä kulttuurielämyksestä, ja sain kummastuneita katseita. Tupisin ehkä itsekseni jotain.

Uusia helmiä nauhassani on vihdoinkin käynti lähialueeni maineikkaassa olutravintolassa. Sen sisustus on hyvin autenttinen, ja baarineito sen verran iäkäs, että häneltä pitää ottaa tuopit kädestä tiskin takaa, ja palauttaa tyhjät lasit itse.

Oikeastaan sain kutsun kahville, mutta sopivan kahvipaikan puuttuessa sopivalta etäisyydeltä päädyimme tuonne. Hän myöhästyi hieman, minä tilasin oluen. Olut oli nelosta. En koskaan juo nelosta, kuin vahingossa. Hän sitten saapui paikalle kahvikuppinsa kanssa. Minä olin jo juonut nelosoluen. Greta Garbo olisi korkeintaan siemaissut hieman aitoa shampanjaa leveästä lasista. Pyrin säilyttämään mielentyyneyteni ja henkisen alter egoni. Luulen, että onnistuin.

Istuimme ikivanhoilla viininpunaisilla blyyshisohvilla tyhjässä hämärässä baarissa. Musiikki valui laiskasti kaiuttimista. Oloni oli kuin Tarantinon leffasta, hän oli kiinnostava pahis. Tai ehkä sellainen hyvispahis. Ainakin yritin kuvitella niin, koska se sopi hienosti rooliin, jota itse esitin. Hän jutteli asioista sellaiseen vakaaseen putoilevaan tahtiin, minä yritin keskittyä nostamaan ja laskemaan ripsiäni hidastetun tehokkaasti. Samaan aikaan sisäinen, pahasti panikoiva ankeuttajani kirkui tuskissaan, ja yritin tämän tästä kääntää puhetta siivoamiseen, taloyhtiöiden kokouksiin ja excel-taulukoihin, mutta olin kumman ponneton yrityksissäni. Myöskään vahvat viittilöintini "hei kaveri, äijä hei, ihan kaveripohjaltahan tässä ollaan, kaverivyöhykkeellä siis", jäivät jotenkin aneemisiksi räpistelyiksi. Yhden kerran hän vain napitti paitansa auki ja esitteli rintakarvansa (liittyi hänen kertomaansa tarinaan, mutta jäin miettimään, miksi hän sen juuri nyt kertoi). Tunsin oloni yltäkylläisen viihdytetyksi. Sitten radiosta alkoi taas soida se biisi, jonka isäntämies lähetti minulle eromme jälkeen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.

Kesäheinä soitti juuri. Sain synttärilahjan! Näet sen kohta! Tatuointi. Minua on ennenkin peloteltu näin.

Tänään juuri muistelin sitä kertaa, kun viisivuotias Kaunomieli oli Fröbelin palikoiden konsertissa, jossa lapsille jaettiin hienoja papukaijatatuointeja. Joku mainosjuttu se oli. Kaunomieli, kulmat kurtussa ja uhkaavan näköisenä tivasi n. 18-vuotiaalta nuorelta mieheltä: "Onhan tämä ihan varmasti sellainen siirtokuvatatuointi? Että tämä sitten varmasti lähtee pesemällä pois?" Minulla on jotenkin kaihertava olo sielussani, kun mietin, että luuliko tyttö oikeasti että hän ei voi luottaa aikuiseen (minuun) tuossa tilanteessa. Että ihan itse piti varmistaa.