It's strange what desire will make foolish people do.

Tänään on ollut osa-aikahunningoisuuspäivä. Aloitin ihan normaalisti, heräsin, keitin kahvia, harjasin hampaat, käynnistin koneen, luin sähköpostit, varmistin kalenterin, tajusin, että minulla on giljardi työperäistä excel-taulukkoa työstettävänä, tekstejä ja asioita erilaisissa työkaluissa odottamassa operointiani. Haroin hiuksiani, voivottelin, kierähdin lattialla ketterästi edestakaisin, soitin ihanalle harjoittelijalle, lähetin kaikki excelit hänelle ja ilmoitin lähteväni lounaalle. Kymmeneltä. Ja lähdinkin.

Kello kuudelta olen ollut jo takaisin kotonani, harjoittamassa pyykinpesua, tiskikoneen tyhjennystä, tavaroiden siirtelyä oletettavasti oikeille paikoilleen, laiskaa mietintää siitä mitä pakkaisin mukaani huomenna.

Tässä välissä olin sitten hunnigolla. Nautin aamupalan kaupungilla: Lasi kuohuviintä. Jalkahoito. Oletin, että jalkani, joita ei ole ikinä varsinaisesti hoidettu, olisivat muuttuneet lähinnä kavioiksi, ja kaipaisivat timanttihiontaporaa, rälläkkää tai muuta järeämpää asetta. Mutta ei, lempeä ja hemmotteleva spa-hoito riitti. Se oli jännittävä kokemus, elämäni ensimmäinen jalkahoito. Tämän jälkeen lounas (limoncello spitzer). Jonka jälkeen jälkiruoka (aurajuustoburgeri + ranut aurajuustodipillä, mikä saattoi olla hätävarjelun liioittelua).

Tämän jälkeen suoritimme vielä semimaanista shoppailua. Sovin excelini kanssa, että koska uima-asuja ei tarvitse merkitä exceliin, ostamani musta liehuke, jota voi käyttää vaikkapa maisemoimaan uima-asun peittämää keskivartaloani, on käytännössä uima-asu. Joten sitäkään ei tarvitse merkitä excelin.

Maksihameen suhteen emme päässeet yhteisymmärrykseen, mutta ostin sen silti. Olen itselleni armollinen kuin Maaret Kallio ja kiitän itseäni viisaudestani niinä päivinä kun olen liian laiska epiloimaan tai ajelemaan säärikarvojani.

Tunsin suurta intohimoa tähän hattuun. Laitoin tähän ensin kuvan itsestäni kyseessäoleva hattu päässä, mutta minua alkoi ahdistaa, ja poistin sen. Kummallista.

Siinä yhdistyy Grata Garbo, Indiana Jones sekä se vuoden mittainen aika nuoruudestani, jolloin käytin pappani vanhaa herrainhattua taukoamatta. Se oli silloin kun siirryin pieneltä kyläkoululta isolle yläasteelle, 13-vuotiaana. Tunnen edelleen oloni turvalliseksi lierin alla, voin milloin tahansa leukaa hieman laskemalla kadota tavoittamattomiin. Sen lisäksi en kestä aurinkoa kovin hyvin. Kysykää vaikka decollatéeltani.

Huomenna olen taas kunnon ihminen. Esittelen exceleitä virtuaalipalaverissa ja olen asiallinen tai soveliaan vapaamuotoinen ja tunnelmaakeventävä. Sitten pakkaan autoon teltan, makuupussin, vain kivoja vaatteita ja muuta tarpeellista ja menen harjoittamaan muinaissuomalaisia keskikesänriittejä synnyinseuduilleni. Ajan autolla, ihan yksin. Uhraan asioita lähteeseen ja katselen sen kuvajaista. Kieriskelen ruispellossa ja sen semmoista. Kellun siinä järvessä joka on lapsivettäni. Mietin, miten ihmeessä tulin taas tähän kohtaan elämässäni ja miten tällä kertaa onnistuisin olemaan sössimättä tilanteen.

Tämä soi nyt.


Torilla, lounaalla, katselin varpusta, joka tohevana syötti kahta pulleaa, lyhytpyrstöistä, todennäköisesti ihan jo lentokelpoista poikastaan leivänmurusilla suoraan nokkiin. Pallerot väristelivät siipiään ja aukoivat nokkiaan ja piipittivät kuin pikkuvauvat. Aina välillä itse vaivihkaa nokkivat maahan pudonneet murut suihinsa, ja sitten vilkaisivat syyllisen näköisinä syrjäkarein äitiään. Se oli kovin hellyyttävä kuvaelma.