I know I misbehaved.

Olen syönyt työlounaan, ravintolassa. Käynyt tänään kahdesti Prismassa, ensin ostamassa laatikoittain hopeatoffeeta, lakritsaa, suukkoja, keksejä, muumirasiaisia kuivahedelmiä ja my little pony -välipalahedelmätankoja. Ne ovat varmaankin pahoja, mutta ajattelin, että kollegani (keskimäärin kukin heistä on 42 vuotias insinöörimies) arvostaisi vaivannäköäni silti. Vein namut siis töihin. Suoritin töitä, ja singahdin uudestaan Prismaan, tällä kertaa postiin, varautuneena kysymään kuuluvaan ääneen "ettekö te tiedä kuka minä olen" ja "vaadin saada puhua johtajalle" mikäli minulle ei luovutettaisi mystistä postilähetystä ilman asiallista, nimenkirjoitusoikeudellisen henkilön valtuutusta. Varutumiseni oli turhaa (he eivät selvästikään suhtaudu byrokratatiaan sen vaatimalla intohimolla), mutta ilmeisesti jännittävään toimenpiteeseen varautuminen sai minut kuitenkin hieman väsähtämään.

Torkuin pihasohvalla hetken saamatta unta. Liikaa kahvia, liikaa adrenaliinia, liikaa whatsappin surahtelua. Kovin monta kohtaamista, sellaista sosiaalista tilannetta, jossa henkilöt ovat läsnä, kehonkieli ja kaikki, ja kaikkea pitäisi jaksaa seurata. Bistron seinällä on tekstiä, vitriinissä tuotteita, lisää tekstiä, kahvi täällä, kassa tuolla, mobiiliaplikaatio, kassasetä puhuu minulle, joku muu puhuu, tunsinko jonkun äsken, en nähnyt, sekavaa, puhunko liian kovalla äänellä, kelle puhun, miksi, pitääkö minun selittää ääneen kaikki mitä päässäni tapahtuu? Tällaistako se oli, jatkuvaa ärsykkeiden tulvaa, jonka seassa yritän suorittaa omaa agendaani maanisesti.

Olen viikkoja tottunut olemaan joko työpöydän ääressä toimeliaana tai sohvalla, älykkään lekottelevassa nojausasennossa, kuuntelemaan vain ääniä kuulokkeistani, äänenpainoja, kröhähdyksiä, naurunkihinää. Sanoja näytöltä. Rajallisesti, yksi kanava kerrallaan. Miellyttävästi polvista ja persuksista hieman venyneissä raappahousuissani tai unenkeveään hullu-kissanainen-kaftaaniini kietoutuneena. Maailma on julma paikka, ja syy, miksi olen ollut aina niin väsynyt, ei siis ehkä ole vain itsessäni.

Leikkasin sen jölkeen nurmikkoa, ainakin tunnin. Pidän siitä, että on melkolailla pakko leikata nurmikkoa. Koen olevani aktiivinen.

Sinkuilla on kuulemma kohtaamisongelma nykyisin. On paljon sinkkuja, mutta jotenkin he eivät vain sadu yhteisille kiertoradoille, eikä kohtaamisia tapahdu. Ei löydy sopivaa, keskustelunavaukset eivät onnistu.

Ennen vanhaan, kyläyhteisöissä, oli tansseja. Siellä näki koko repertuaarin: Tässä ovat tarjolla olevat poikamiehet, nopeat vievät parhaat päältä. Ei jääty odottelemaan, josko se seuraava svaippaus olisi vieläkin kiinnostavampi, tai ajateltu, että niitähän tulee aina lisää. Toisaalta, oli silloinkin poikamiehiä ja vanhojapiikoja. Enkä sano, että se olisi useinkaan ollut se huonompi vaihtoehto.

Eilen olohuoneessani tapahtui äkillinen, kahden sinkkuihmisen spontaani kohtaaminen. Etu- ja takaovi olivat auki. Minä näin lattialla jotain karmaisevaa ja kiljahdin "Apua, hämähäkki!" Yhtäaikaisesti etu- ja takaovesta olohuoneeseeni rynnähti sinkkumies, hyvä etteivät päät kolkanneet yhteen siinä metrin korkeudella hämähäkin yläpuolella. Katselin kohtaamista hämmästyneenä. Mietin, että mikäs tässä on ihmisellä, olla nyt tällainen 47-vuotias, eronnut, ylipainoisehko, silmäkulmistaan rypistyvä ex-yksinhuoltajaäiti, kun miehiä tunkee silti ihan kohtalaisella momentumilla ainakin ovista, vaikkei tällä kertaa ikkunoista.

Takapihalla oli siis yksi mies, ihan suunnitelmallisesti, ja etuovella oli naapurini, joka ei tiennyt takapihan uroksesta mitään ja pyrki olemaan avulias varmasti paljon altruistisemmin vaikuttein kuin se toinen.

Yhtään hämähäkkiä ei vahingoitettu tässä kohtauksessa.