tiistai 29. kesäkuuta 2021

Pearls and swine bereft of me.

Kesä riuhtoo rivakasti menemään hiekkatietä päivä ja viikko kerrallaan, kipitän perässä sen minkä ehdin. Leikkaan nurmikon, uin järvessä (ja uitan siellä kännykkänikin), istun tulilla, juon proseccoa ja höpötän puutarhassa jossa on liikaakin kukkia, nukun teltassa, tilaan yli 2000 kiloa kiviaineksia pihaani, pyöräilen yössä, käytän mekkoja ja hameita ja olen sangen välinpitämätön säärikarvasänkeni suhteen, lutraan oikeaoppisesti viisikymmenkertaisesti suojaavaa tahnaa kasvoihini, suihkauttelen kuivashampoota hiusrajaani aina jos käyn kotona kääntymässä.

Ehkä lomalla sitten teen jotain vähän rauhallisemminkin. 

Lomalla olen ainakin lupautunut toimimaan koe-eläimenä unitutkimuksessa, jonka toteuttaja kuuluu lähipiiriini. Mielestäni on perin onnetonta jo etukäteen ajatella, mitä kaikkea hän saakaan elintavoistani tätä kautta tietää, mutta en hennonut sanoa ei. Varoitin kyllä. 

Toisaalta lomaani edeltävänä iltana kuuntelen elävää musiikkia, ja viimeisenä työpäivänäni soisin jo aikaisessa vaiheessa hyppääväni junaan, jotta voisin mennä syömään pitsaa jonnekin meren luodolle, ja palata sitten sisämaareittejä pikkuhiljaa takaisin tänne Suomen vyötäisille. Sitten onkin luvassa jälleen singahdus jonnekin, mökkeilemään, elävää musiikkia, jos korona suo. Pussikaljapiknikkejä, meressä uintia, kaikkea mitä haluan tehdä.

Jossain vaiheessa myös pitäisi edistää piharemonttiani. Sitä ennen olen lupautunut assisteeraamaan ainakin myrskyvaurioiden tarkastelussa ja kissan ruokinnassa. Minua ei juurikaan tarvinnut tuohon houkutella, eikä piharemontin hidas eteneminen aiheuta erityistä huolta. Huolellinen suunnittelu on puoli työtä kumminkin.

Tässä samalla, vääjäämättä, joitakin pieniä oivalluksia poksahtelee esille hauraista kuoristaan, jotka ovat kuin kuivuneita jokisimpukan kuoria, vähän teräviä, haikean pieniä ja ihan kohta jo taas hiekkaa. En edes ylläty siitä mitä löydän, vaikka tajuan kyllä, että tämä on löytämistä. Ehkä aavistin jo kuorien läpi, mutta en päässyt käsiksi. Kuten sen, että en ole tiennyt olevani oman elämäni päähenkilö. Ja se on ollut perimmäinen syy siihen että olen tuntenut olevani aina myöhässä, väärässä paikassa, tekemässä vääriä asioita, väärin, mikään ei ole ollut oikeaa, en minä eikä tapani olla. Koska eihän sen olisi pitänyt olla minä, siinä kohtaa jossa olin. Tai että sillä, mitä tapahtu, ei oikeastaan ole merkitystä, siltä osin kuin se tapahtuu vain minulle, ja minähän olen vain sivuhenkilö jonka voisi jättää tästä tarinasta poiskin.

Ja sitten minä menin koko tähänastisen elämäni läpi yrittäen todistaa itselleni, muiden kautta, että olenpas ihan varmaan ainakin jonkin tarinan päähenkilö, tai voisin olla, kun olen näin iso ja äänekäs ja erikoinen. Koska minä olen tyhjä kohta, jossa ei ehkä ole mitään koska mikään mikä siihen osuu ei oikein tunnu siltä kuin olettaisi,  olen muiden kasvoista ja teoista opetellut näkemään heijastuksia siitä millainen ehkä saattaisin olla. Ja tuntenut huojennusta siitä, että he ainakin näkevät minut vaikka itse en tunnista miltä pinnan alla tuntuu. Olen siis ehkä olemassa kuitenkin. 

Loputon, läkähdyttävä tarve saada huomiota. Nähkää minut, huomatkaa minut, pitäkää minusta. Minäminäminäminä.

Toivottavasti jatkossa ei olisi niin kamalan tärkeää, että kaikki pitävät minusta. Ja voisin välillä vain olla ihan rauhassa ja katsoa ja kuunnella mitä muut tekevät ja sanovat.


2 kommenttia:

  1. Unitutkimus! Kuinka kiehtovaa! Varmaan jotain paljon hienompaa kuin uniapneatestaus, jota meillä on nyt harrastettu yhteensä 4 kertaa vuosien saatossa.
    Minä pidän ainankin sinun blogiminästäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No enpä tiedä kiehtovuudesta, tuossa oli vähän tekninen aspekti, ei niinkään hyvinvointiini liittyvä mutta ehkä siitä jotain kiinnostavaa selviää. Ja kiitos, samoin <3

      Poista