Sounds like she's singing.

Lista ihmisistä, joita ihailen, kasvaa. Rick Gervais. Hän on luonut sarjan After Life ja näyttelee siinä pääosaa. Katsoin Netflixistä koko setin muutamassa erässä, itkin niin, että poskeni olivat kauttaaltaan märät ja paidalle tippu pisaroita. Kuin se hymiö, joka kirjoitetaan näin :'-D Olen rakastunut Rick Gervaisiin, vaikka hän ulkoisesti muistuttaa yhtä henkilöä, joka aiheuttaa minulle tämän tästä kummallisia ja ristiriitaisia tilanteita.

Jos elämästäni tehtäisiin elokuva, Rick Gervais siis näyttelisi siinä.

Itkin taannoin myös saunassa. Itkuntyrskähdysten välissä lauloin huilumaisella äänelläni kaikenlaisia hautajaislauluja, ja tämän tästä ne sekoittuivat ulvontaan.

En tiedä mihin tämä liittyi, kohtaus päättyi äkillisesti kuten alkoikin.

Tai tiedän minä mihin nämä asiat liittyvät. Ja se uni jonka näin viime yönä. Poikkeustila, katastrofi, ihmiset pakenivat maan alle, kellareihin, luoliin, bunkkereihin, kukaan ei oikein tiennyt mitä. Oli huhuja säteilystä, avaruushirviöistä, ja olivatko aseistautuneet "rauhanturvaajat" hyviä vai pahoja? Pitäisikö perustaa vastarintaliike, ja jos, niin mitä vastaan? Mielipiteitä oli monia. Vaeltelin katvealueesta toiseen, ulkona oli kylmää ja hyistä, jäseneni olivat aina vähän turtana ja neä vuosi. Makasin välillä jossain juoksuhaudantapaisessa paikallani, rahisevaa hengitystäni kuunnellen ja odottaen, että vartijat siirtyisivät ja voisin livahtaa pois. Oli teloituksia. Hiukseni ja säärikarvani kasvoivat, paljon. Ihmiset kerääntyivät hylätyissä taloissa olevien satunnaisten puuhellojen ympärille, ja näin työkavereitani, nuorempia kuin minä, ahavoituneina, nenät paleltuneina, iho vanhana kuin kengänpohja mutta hymyillen koska he olivat elossa.

Kyllä tämä on ollut iso asia käsitellä, tällainen poikkeustila. Nyt, kun tuntuu, että elämä voittaa, ainakin hetkellisesti, kaikki vyöryy päälle. Ehkä muitakin asioita kuin vain poikkeustila. Erojuttuja. Kerroksia jostain vanhemmista asioista kun lapio uppoaa taas vähän syvemmälle siihen kuoppaan, jota toisinaan itselleni kaivan.

Eilen kaivoin lapiolla myös takapihaa, istutin kuusaman, laventelin ja vaaleanpunaisia pelargonioita ruukkuun. Grillasimme Kaunomielen kanssa ja nautiskelimme valikoiman outoja limuviinoja/siidereitä. Siksikin tuntuu, että elämä on palannut uomilleen, keveyteen, ei niin rajoitettuun ennalta-arvaamattomuuteen.

Pelaan pelejä. Haluan ehkä kuvitella, että pelaan pasianssia, mutta yritän olla olematta paskiainen ja huomoioida vastapelurin olemassaolon. Olenhan minä toki kiltti ihminen. Tällä hetkellä itse pelaaminen on kuitenkin paljon hauskempaa kuin voitto tai tappio. Pitkitän siirtojani, en paljasta korttejani, ja kun hän saa niitä selville yksi kerrallaan, tiedän, että se on paljon tehokkaampaa juuri noin kuin jos olisin itse lyönyt ne pöytään.

Tämä kaikki tuntuu sopivan minulle juuri nyt. Tässä on sellainen hetki, jossa haluan viivytellä, tämä on se "sitku", monella tapaa. Minusta tuntuu, että tämä on se elämä jonka kuvittelin itselleni lapsena.

Tänään olen kuunnellut mm. näitä.



(Tämä biisi liittyy siihen kun olin 19, isossa kaupungissa, maailmalla ja ällistynyt siitä, että olin tosiaankin päässyt ulos pienestä tynnyristä ja elämässä voisi tapahtua mitä vain. Irlantilainen baaripoika tarjoili Coronaa limellä, laittoi biisin soimaan ja lauloi aina mukana ja hyppäsi baaritiskin päälle tanssimaan. Baarin omistaja tervehti poskisuudelmin ja kutsui Bellaksi.)

Juuri nyt soi tämä: