In my need for some long overdue respite.

Olen tällä viikolla jo kahdesti suorittanut työpäivän asiallisesti pukeutuneena. Tai no tänään, ennen kotoa poistumistani lisäsin asialliseen toimistomekkooni myös farkut mekon alle, koska se ehkä on enemmänkin tunika. Tässä vaiheessa kesää. Etätäimistopäivääni mahtui miellyttävä tauko, jolloin istuin ulkona auringossa puutarhatuolilla mekko kovin ylös rullattuna jokapäiväistä puuroani syöden ja kahvia juoden.

Etätyöpäiviin luomieni rutiinieni mukaisesti päätin singahtaa jonnekin työpäivän päätyttyä. Lisäsin siis farkut, inventoin jääkaapin (tarvitsisin maitoa ja säilykemaissia sekä laktoositonta viiliä satunnaiselle päiväkahviseuralaiselleni), hyppäsin ratsuni selkään ja kirmasin kohti Prismaa. Matkalla muistin, että en muistanut olinko sulkenut takaoven. Muutin reittiäni, ja menin ihan vain lähisaleen. Ostin jäätelöitä. Yhden jokaista lajia joka näytti minusta kiinnostavalta, sekä laatikollisen yksiä taatusti hyviä. Nyt voin pitää kahvitauon sijaan jäätelötauon halutessani. Ostin myös pullaa ja karkkia.

Tämä ei tuntunut kokemukselta enää kovin järkyttävältä. Reilu viikko sitten kävi Prismassa ja ostin yli kahdellasadalla eurolla herkkuja (työpaikalle vietäväksi, ja ihan muille kuin itselleni). Keksejä, lakritsaa, suukkoja, tikkareita, pastilleja. Ainakin. Kassaneiti kysyi minulta vienosti "onko sulla tänään karkkipäivä?" Kerroin, että joo, kotitoimistolla tulee usein sellainen napostelutunne, tulee syötyä vähän enemmän kaikenlaista pientä. Sitten hän kysyi minulta olenko Veela (nimi muutettu), ja tajusin, että kyseessä oli entisen työkaverini vaimo, jota en näköjään tunnista ilman ko. miestä. Hänkään ei ollut aivan varma minun tunnistamisestani.

Kauppareissulta kotiin tultuani join lasin vettä, ja mietin, miksi tunnen pakonomaista tarvetta pestä kädet. Olin unohtanut hetkeksi, että maapallo on tappavan pandemian vallassa, ja käynyt ihan vain Salessa, tavallisesti.

Varmaan moni muu tuntee samoin nyt, kun aurinko paistaa, koska meillä kaunis, lämmin sää on vähän eri maailmankaikkeus kuin muu vuosi.

Istuin sunnuntaina takapihan sohvassa. Menin sisälle, vein mennessäni tyhjän puurolautaseni. Laitoin kasvorasvaa. En yhtään muistanut, miksi olin tullut sisälle. En puurolautasen enkä kasvorasvan takia. Läppäri oli vielä ulkona, muistin ajatelleeni, että jatkan kirjoittamista, koska päähäni pälkähti Ajatus. En muistanut mikä se ajatus oli.

Muistin, että tulin hakemaan tyynyä polvieni ja läppärin väliin, senkille ojennettujen jalkojeni päälle. Jotta voisin kirjoittaa Ajatuksesta paremmassa asennossa.

En edelleenkään muistanut, mukä se Ajatus on.

Syreenipuskan läpi pilkistää ruohokenttä, ja siitä muistin Ajatuksen. Tänä keväänä ruohokentällä on ollut paljon lapsia, paljon enemmän kuin viime keväänä. Eri ikäisiä, oikeasti leikkimässä joukolla. Ihan kuin jossain 50-luvulla. Tämä on siitä hieno asuinalue, suojaisa ja eristäytynyt, että lapset päätyvät käyttäytyvät noin. Kukaan ulkopuolinen ei tänne eksy, eikä ole läpikulkuliikennettä.

Lapsista tulee ääntä. Etenkin, jos heillä on vesipyssyjä, ja hysteriataipumus. Tästä oli puhetta ystävän kanssa (hänenkin takapihalleen kuuluu lasten ääniä, vuolaina volyymeina).Olen huomannut, että vaikka olen herkkä joillekin äänille kun keskityn tai olen ärtynyt, muina aikona saatan olla kovin epäherkkä joillekin toisille äänille. Niinkuin lasten itkemiselle (muiden kuin omieni), koirien haukkumiselle, kuorsaamiselle, sellaisille ympäristön äänille joihin juuri minun ei tarvitse reagoida. Yksinkertaisesti suljen sellaisen kanavan päästäni, ääni jatkuu ja tavallaan "kuulen" sen, mutta se ei aiheuta mitään ärsyttä aivoissani.

Joskus on käynyt niin, että olen työpäivän jälkeen istunut paikalleni lentokoneessa ja nukahtanut kuin tyrmään vartiksi. Herättyäni kone on yhä maassa (jäätä sulatellaan siivistä). Aistin, että kaikki ihmiset ympärilläni ovat hyvin hermostuneita, ärtyneitä. Mietin, onko tapahtunut jotain huolestuttavaa, kaappaus, sairauskohtaus, olemmeko jo lentäneet jonkin matkaa mutta joutuneet tekemään pakkolaskun jollekin syrjäiselle saarelle enkä ole huomannut tapahtumia koska nukuin. Tutustuisinko kaikkiin näihin ihmisiin ympärilläni läheisesti, loisin poikkeustiloissa erikoisia sosiaalia verkostoja ja liittoumia, yksi kerrallaan kuolisimme oudoissa olosuhteissa salaliittoteorioiden säestäessä, kunnes huomaisin, että kaikki on vain unta. Sitten tapahtuu "poksahdus", kanava päässäni aukeaa, ja kuulen pikkulapsen parkuvan kuin hengen hädässä, taukoamatta. En vain oikeasti kuullut sitä nukkuessani tai heti herättyäni.

Takapihan sohvassa nukkuessani kuuluu paljon ääniä. Kaukaista liikennettä, hyönteisten surinaa, lasten kirkkaat äänet kimmahtelevat talojen seinistä. Ärtyneitä pomottavia ääniä, neuvottelevia ääniä, haukahtavia huudahduksia. Ovien läiskymistä ja pallon pompotusta.

Pallon ääni näkyy päässäni kuviona. Näen sen enemmän kuin kuulen sen. On pyöreitä kaaria, erikovuisia tömähdyksiä, läpsähdyksiä, teräviä kulmia kun pallo kimmahtaa. Erilaiset muodot ovat eri värisiä, kylmiä tai lämpimiä, kuva vaihtuu koko ajan. Erilaiset värit ovat erilaisia värejä, tavallaan haluaisin sanoa "tunteita", mutta ei se ole niin henkilökohtaista, vain erilaisia tarinoita joita tarkkailen. Kaikki tapahtuu päässäni yhtäaikaisesti, ilman kronologiaa. Luulen, että siinä kohtaa synestesiani tekee temppujaan. Kuuntelin palloa, ja yritin miettiä, miltä se tuntuisi, jos vain kuulin sen, en näkisi tai tuntisi ääntä. Olisiko se vain rytmi, mitä tarkoittaa pelkkä rytmi? En osaa kuvitella pelkkää ääntä tai rytmiä, koska kaikki on minulle visuaalista tai muuten muihin aisteihin sekoittuvaa. Olen vasta aikuisena tajunnut, että muut ihmiset saattavat aistia asiat toisin kuin minä. Että kaikki saattavat havaita tai aistia asiat vähän eri tavoilla. Toisaalta en ole siitä yhtään varma. Ehkä sittenkin kuulen, näen ja hahmotan kaiken kuten muutkin, mutta puen sen vain eri tavoin sanoiksi.

En vaihtaisi tätä päätäni, vikoineen päivineen, vaikka muistini onkin kuin harva, armollinen seula. Kaikki on minulle kuvioita ja väriä. Kun olen stressaantunut, numerot ovat vain kasa erivärisiä villalankoja, enkä osaa laittaa niitä järjestykseen. Teen ratkaisuja siten, että yritän saada tarinan soljumaan sopusointuisesti, ja jotenkin siten pärjään maailman ja luonnonjumaluuksieni ja kaikkien niiden pikku apulaisten kanssa sopuisasti. Minun on hankala olla, jos jokin asia on epävireessä, niin kuin kasvojen kuiva iho, vääränvärinen matto, kylmät varpaat, tahmea pöydän pinta, tietyt väriyhditelmät. Tai värit, jotka ovat liian rajalla, kuten liian vaaleanpunainen violetti. Hedelmät ja vihannekset maistuvat usein oudoilta suussani, valtavan kamalilta tai yököttäviltä, en pysty elämään niiden makujen kanssa.