Lattioiksi palatsiin.

Kesä on aluillaan ja se tuntuu nautinnolliselta. Kuorsasin eilen takapihan sohvallani tunnin, epiloimattomat jalkani auringonvalolle alttiina. On ihanaa, kun on oma pieni, muutaman neliömetrin paikka ulkoilmassa, jonne siirtyminen takaoven kautta on vaivatonta eikä vaadi erityisiä habituksenoikomisrutiineja. Nautin tästä kovasti, luulen, että enemmän kuin viime keväänä, vaikka silloinkin olin jo tässä asunnossa kun takapihan hörselöiset narsissit alkoivat poksahdella auki yksi kerrallaan.

Nyt olen yksin, ja minulla on vaniljakiisseeliä - korvamerkitöntä, omaa aikaa jota mikään siima ei liikaa kiristä. Sosiaaliset tilanteet ja kohtaamiset raidoittavat sitä vain mausteeksi, sopivasti, ylimakeus tai muut pelottavat makuyhdistelmät eivät juuri häiritse.

Torstaina oli yllättävä vapaapäivä. Tajusin sen yllättävästi vasta keskiviikko-iltana Lidlissä, jonne singahdimme Kaunomielen kanssa löytöretkeilemään. Löytöretkeilimme myös urheiluvaateliikkeessä. Olemme siis vältelleet vaateliikkeitä koronaeristyksen ajan melko tarkkaan, ihan ekologisistakin syistä. Miksi erityisesti loisi itselleen tilanteita, joissa voi purkaa ahdistustaan ostosterapiaan, jos ei ole tarvetta vaatteille, koska on vain kotona (mikä aiheuttaa toki jonkin verran ahdistusta). Ainakaan itse en kaipaa tuohon ahdistukseen lisäksi vielä syyllisyyttä turhista ostoksista ja excelini ylikuormittumisesta.

No nyt sitten kurkkasimme vallattomasti koronakarsinamme laidan yli, ja kas, siellä oli urheiluvaatteita. Se oli jännittävää. Sen jälkeen Lidliin, kiersimme joka hyllyvälin. Siellä, miettiessäni sopivaa lounasta torstain etätyöpäivääni rytmittämään, tajusin, että kyseessä olisi ihan vain uskonnollinen vapaapäivä.

Tapahtumat kehittyivät, en kotona mennytkään ajoissa nukkumaan vaan join useita kossuvissyjä, oluen ja siiderin ja virtuaaliseuralaiseni penkin alle puhua pälpättäen suorastaan hengen hädässä kaikkea sitä mikä on patoutunut sisääni tuollaisten satunnaisten lasin-ääressä-kohtaamisten puutteessa viikkotolkulla.

Aamulla minulla oli hitusen krapula. Hän saattoi kuolla omaansa. En ole erityisen kiinnostunut tietämään miten siinä kävi. Tyyppi oli liian high-maintenance. Vaikutti aivan siltä, kuin hän olisi edellyttänyt minun olevan vastavuoroisesti kiinnostunut hänestä persoonana, mutta ei sitten kuitenkaan ollut valmis avautumaan henkilökohtaisista asioistaan ventovieraalle ilman järeitä peltisaksia.

En ehkä hukkaisi häneen kovinkaan montaa ämpärillistä vaniljakiisseliä. Ehkä menetän nyt hienon mahdollisuuden. Ehkä vain pidän enemmän vaniljakiisselistä kuin mistään muusta. Se on vähän pelottava ajatus.

Minulla on lista, jossa on paljon ruksittavia kohtia. Olen ajatellut, että kenenkään ei tietenkään tarvitse täyttää kaikkia rukseja, tai edes puoliakaan niistä, mutta niistä rukseista jotka täyttyvät, pitäisi muodostua joku kiinnostava kuvio. Kerta toisensa jälkeen katson kuviota ja totean, että nääh, emmä jaksa.

Olen alkanut kysyä ihmisiltä osaavatko he hitsata.

Jollain tapaa juuri tämä on hyvä. Saan olla yksin, mutta olen ostanut lottokupongin. Voin siis voittaa arvonnassa ihan mikä päivä vain, ei tarvitse kuin odottaa.

Torstaiaamuna Kesäheinä soitti. Oli ällistynyt siitä, että taas, kun hän ajatteli, että fiksusti näin työpäivänä, aamupäivällä, kun kaikki muut ovat töissä ja koulussa, voisi mennä suosittuun luonnonkauniiseen kohteeseen toteuttamaan ilmaisullisia visioitaan, onkin joku Jeesus-juttu, joka sotkee suunnitelmat. Kaikilla muillakin olisi vapaata, ja monet heistä käyttäisivät sen luonnonkauniissa kohteissa ulkoiluun.

Ajelimme silti ristiin rastiin kauniita seutuja, joimme kahvia jokea kuunnellen. Kosken valtava liplatus tunki aivoihini ja uniini myöhemmin.

Aiemmin keväällä, kun tyttäret ja pojat olivat luonani jonkin pyhäpäivän vietossa (niitähän on keväällä koko iso rykelmä), tuli puheeksi Uuden Testamentin tapahtumat. Että mitä oikeastaan tapahtuikaan, ja milloin, ja miten nämä vapaapäivät liittyvätkään asiaan? Henkilönä, joka on kristillisen kirkon näkökulmasta pakana, olen harvinaisen hyvin perehtynyt raamatunhistorian päätapahtumiin. Luinhan adventistien lapsille suunnatun kymmenosaisen "Ikuiset kertomukset" kirjasarjan kolmeen kertaan läpi jo ennen kouluun menoa. Kuvat olivat kauniit. Selitin siis pääpiirteissään tapahtumat (no okei, en ihan tarkkaan muista edes missä järjestyksessä helluntai ja helatorstai asettuvat kalenteriin, mutta jotain sinnepäin).

Tämä keskustelu pulpahti vielä myöhemmin samana päivänä pintaan hetkessä, jolloin kirjahyllystäni osuu silmiini Mika Waltarin teos Valtakunnan salaisuus. Poimin sen käsiini, käännyin olohuoneessa olevan seurueen puoleen, ja sanon ihan vilpittömästi "Lapset, jos haluatte tietää lisää Jeesuksesta, kannattaa lukea tämä kirja." He tuijottivat minua epäuskoisina.

Näin painajaista viime yönä. Tai tänä aamuna, seitsemän jälkeen. Luulen, että se oli ihan tavallinen, perinteinen, liskoaivojeni tuottama ahdistuspainajainen jossa yhdistyi monenlaisia pettymyksiä ja pelkoja menneisyydestä. Ei niinkään mitään tulevaisuuteeni viittaavaa. Luopumisen kaipuuta.

Istuin Kesäheinän kanssa kotimme (joku random-unimaailman asunto, kerrostalossa) parvekkeella. Hän oli 13. Katsoimme jokea, joka virtasi siinä ihan parvekkeen alla. Mietin unessani, että wau, onpa minulla täällä unimaassa aina varaa näihin hulppeisiin sijainteihin tai muuten ylenpalttisen suuriin labyrinttimaisiin kartanoihin. Joki alkoi tulvia, tuli iso pärskäys, ja oho, parvekkeemme olikin monta kerrosta ylempänä ja tajusin, että nyt pitää lähteä pois tilanteen epävakauden takia. Tuijotin joen aaltoja, ne olivat kuin siinä koskessa torstaina, suuria, vahvoja ja pahaenteisiäkin.

Kesäheinä livahti ovesta, sanoin, että tule kohta takaisin. Hän olikin kissa. Myöhemmin juoksin kovaa vauhtia raunioituvan kerrostalon rappukäytäviä ja asuntoja läpi, etsin Kesäheinää mutta jossain vaiheessa tajusin huutavani häntä entisen oikean kissani nimellä. Muutin nimen Kesäheinän nimeksi. Poimin käsiini kissoja sieltä täältä, ne eivät olleet oikeita. Olin huolissani. Olen hyvin harvoin huolissani lapsistani.

Tällä välin Kaunomieli, 15 vuotta, oli tullut avukseni pakkaamaan tavaroitamme, kun muutamme jonnekin muualle, evakkoon. Yritn kerta toisensa jälkeen sanoa, että vain välttämättömimmät. Survoimme tavaroita säkkeihin ja laukkuihin, niitä oli loputtomasti. Pientä rihkamaa jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Asunto oli sisustettu kuin 6-vuotiaan leikkimökki. Yritin erottaa, mikä olisi tärkeää ja mikä ei. Kaikki olivat potentiaalisesti tärkeitä muistoja joita tytöt kaipaisivat - enhän minä siinä kohtaa muistanut kaikkia niitä asioita joita meille on unimaan puolella tapahtunut. Joitakin muistonriekaleita palasi mieleeni, taidenäyttelyistä ja kesäretkistä. Aina kun olin päättämässä jonkin kipon tai kiiltokuvan osalta, että tuota en pakkaa mukaan, tuli Todella Tärkeä Muisto mieleen, ja sitten syyllisyys, että enkö minä tuota haluakaan säilyttää.

Ja vähän väliä jaloissani luikahti kissa, joka ei ollutkaan Kesäheinä. Ja joki pauhasi.

Heräsin, puin kesämekon, keitin kahvit, siirsin pehmusteet olohuoneen lattialta takapihan sohvalle. Niin kauan kuin läppärini on varjossa, voin kirjoittaa täältä. Tämä on hyvä päivä.