Work bitch.

Osallistuin tänään valmennukseen, jossa kerrottiin mm. miten etätyöstä selviää järjissään. Ihan hyviä neuvoja varmasti, mutta kun minä alan aina vähän viilaamaan jostain nurkasta ja kyseenalaistamaan. Nyt pidin sentään mölyt mahassani ja fiilailin ihan vain keskenäni oman pään sisällä.

Tämän kouluttajan mukaan etätyöntekijän kannattaisi huijata itsensä luulemaan, että hän käy töissä. Herätä aamulla, meikata, ajaa parta (toisessa järjestyksessä toki, jos aikoo tehdä molemmat), pukeutua, tehdä työmatka ulkona kävellen tai pyöräillen, pyhittää tila (keittiön pöytä) toimistoksi, siivota toimisto pois ja pyhittää tila lounasruokalaksi, siivota lounas pois ja pyhittää tila toimistoksi ja lopulta taas ruokapöydäksi. Tehdä työmatka kotiin ja vaihtaa jalkaan mukavat kotivillasukat.

Minä mietin, että kun tässä kerran on kotona, niin kannattaisiko kuitenkin ihan vaan nauttia niistä kodin hyvistä puolista. Niinkuin lyhyestä siirtymästä työn ja vapaa-ajan välillä. Yksityisyydestä, joka sallii rennomman suhtautumisen omaan habitukseen. Villasukista, ihan koko ajan. Niitä työvirettä elvyttäviä rutiineja voi sitten olla ihan erilaisia, jotain mukavampaa kuin jakkupukukävely salkku kädessä tyhjällä parkkipaikalla, vähän kiireisenä, että ehtii varmasti palaveriin.

Kyllä työ itsessään nykäisee mukaansa alkaessaan aamuisin. Toisaalta, minulla ei ole ongelmaa työstä irtautumisessa, ehkä nuo rutiinit auttavat erityisti siihen irtautumiseen paremmin. Itse olen huomannut, että töiden jälkeen ei saa mennä heti sohvalle, silloin pitää lähteä ulos, edes vähäsen. Käydä jossain kodin ulkopuolella.

En minä jakkupukua ole käyttänyt vuosiin. Joskus kyllä olen. Koskaan en pakosta. Menin naimisiinkin jakkupuvussa, sellaisessa joka Ally McBealilla oli pilottijaksossa. Silloin se tuntui todella tyylikkäältä valinnalta. Kuten aviomiehenikin.

Ajat muuttuvat.

Mutta olen minä huomannut myös, että enää minua ei aamuisin huvita pukeutua toimistopyjamahousuihin, se tuntuu jotenkin hassulta nyt kun tähän poikkeustilaan sopeutuminen on jo tapahtunut. Olen mieluummin skarppi, ammatillinen ja edustava, ja puin tänäänkin ne keilapallopersetrikooni. Ja mustan pitkän tunikan. Ja ihan korvakorut, ja meikkiä, huulipunaakin. Yllättäen hiukseni olivat ihan ok ilman, että tein niille yhtään mitään. En varmaankaan ole yrittänyt kertaakaan tositarkoituksella tehdä niille mitään edellisen kampaajakäyntini jälkeen. Nyt melkein voisin väittää, että se oli onnistunut.

En laittanut siipirajauksia. Viimeksi kun minulla oli tummat siipirajaukset, jotka korostavat silmieni viehkeää vinoutta (tai siis toinen on melko suora, ja toinen hämmentävästi vino), ja sitten piti vielä laittaa silmälasit, huomasin videokuvassa näyttäväni kovasti Salkkareiden Ullalta. Hänellä on myös vinot silmät. Tai silmä. Kohtalotoverini.

Toivottavasti se kuitenkin vain tuntui siltä.

Excelini lukemat eivät näissä olosuhteissa juuri kehity. Käytän samoja, moneen kertaan käytettyjä vaatteita päivä toisensa jälkeen. Ihan pikkasen ajattelen jopa niin, että nythän minä kotona voin kuluttaa näitä ei-niin-kivoja vaatteita, ja niitä kivoja voin käyttää sitten-kun. Niinkuin niitä keilapallopersetrikoita, jotka ovat ei-niin-kivat. Ne ovat tavallaan ihan hyvän näköiset, vaikka eivät mitään huippumerkkilaatua. Valitettavasti se huippumerkittömyys tarkoittaa myös sitä, että nämä trikoot valuvat kävellessä vääjäämättä. Kangas on sellasita semijoustavaa keinomuovia, ja nilkat ovat leikkaukseltaan kapeat. Kävelyn liike saa kankaan milli milliltä kerääntymään mykkyröiksi nilkkoihini, kiristymään pikkuhiljaa polvien kohdalta (jolloin kangas vaalenee hämmentävästi), sitten reisien, ja sitten kun vääjämättä teen jonkun vähän isomman liikkeen - plups - vyötärönauha humpsahtaa vatsamakkaroideni yli ja siinä sitä sitten mennään, liukumäkeä kankkujani alas.

Kotona, sisätiloissa ei tule käveltyä pitkiä matkoja kerrallaan. Kotona, sisätiloissa voin myös estottomasti kiskoa valuvia trikoita kaksin käsin ylös, suoristaa nilkkojen mykkyröitä ja taas mennään puoli tuntia hyvin eteenpäin.

Onhan sekin taukojumppaa. Meillä on myös taukojumppasovellus, Cuckoo-workout. Siinä Markus Pöyhönen tekee liikkeitä, ja minä teen samat liikkeet, ja sitten Markus hymyilee, ja vinkkaa rintalihaksellaan. Edelleenkään heillä ei ole jumppaohjaajana Jason Momoaa, mutta uskon, että asiakasapalautteeni käsitellään vielä joskus. Olen ikuinen optimisti.

Yhdellä videolla opetetaan flossaamaan.

Niissä videoissa on yksi valtavan hyvä, iso etu verrattuna kaikkiin muihin jumppavideoihin joita olen nähnhyt. Kukaan ei puhu, yhtään mitään, koskaan, sanaakaan. Paitsi webinaareissa ja Mindfulnesharjoituksissa. Ei jumpatessa. Pidän siitä. Tekopirteys on paljon lähempänä oikeaa pirteyttä kun sitä ei sanallisteta.

Tuo flossaus tuli mieleeni niistä trikoista, excelistäni, vaatteistani, tästä tilanteesta, jossa rutiinini ovat häiriytyneet, myös pyykinpesurutiini, koska tavallaan pyykkiä tulee vähemmän, joten pesen sitä harvemmin, ja tulee käytettyä esim. useammin sellaisia alusvaatteita joita yleensä käyttää harvemmin. Tai harkitummin. Tositarkoituksella.

Tänään päädyin näissä keilapallotrikoissa pyöräilemään. Pyöräily juuri ja juuri onnistuu ilman suurta trikoiden valahtamisriskiä. Sitten tajusin, että minulla on aikataulupaineita, ja päädyin samassa asussa autoilemaan Prismaan. Suoritin ostokset valtavassa Prismassa, ja kyllä, siihen liittyy kävelyä, julkisesti, enkä tykkää nostella trikoitani kaksin käsin erityisen julkisesti. Olen kaino, ja yritän muutenkin olla käytökseltäni elegantti kuin Greta Garbo. En onnistu, mutta asia on usein mielessäni. Onneksi minulla oli pitkähkö tunika, ja sen päällä vielä pidempi anorakki, jonka uskoin pelastavan tilanteen.

Tilanne muuttui hetki hetkeltä kriittisemmäksi. Lopulta minun oli pakko, aivan pakko ihan hitusen siitä tunikan ja anorakin kankaan läpi tavoitella otetta trikoistani. Löysin etsimäni, ja päättäväisesti, yhdellä liikkeellä nykäisin tavoittelemani vyötärökaistaleen niin ylös kohti kainalojani kuin sain. Että kerralla homma kuntoon ja sitten olen kuin en olisikaan. Nih.

Tästä minulle taas tuli mieleen se flossaaminen. Se oli nimittäin väärän vaatekappaleen vyötärö, minkä tavoitin.

Niille jotka ovat huolissaan tilanteen kehittymisestä, ei hätää - pitkä anorakkini pelasti minut kotiovelle asti.