'Til the sweetness gets to you.

Pyöräilin. Löysin taas uuden alueen. Se oli putkahtanut keskelle nuorta mäntymetsää kuin lauma sieniä sateella. Sellaisia neliskanttisia, korkeita, pelkistettyjä isoikkunaisia koomisen synkän ja jylhän näköisiä pikkutaloja, joka talotyyppinä on se omakotitalojen uusi musta.

Useat niistä olivatkin mustia.

Vastaan lenkkeili tyyli-idolini Jarno. Jarnolla oli joskus ammoisina aikoina viininpunaiset Converset, ja tajusin haluavani samanlaiset. Ostin sellaiset, ja käytin loppuun asti. Nyt ostin uudet, samanlaiset. Ne oli minulla jalassani, ja yritin huhuilla Jarnolle tervehdystä, mutta hän vain katsoi minua hyvin epäluuloisen näköisenä ja kiristi tahtia.

Yhden talon hädin tuskin pingispöydän kokoisella pihalla oli Perhe. Ainakin kaksi poikaa, jotka nahistelivat, tai jollain tapaa hakivat lähikontaktia sohien toisiaan aseentyyppisillä niinkuin pojat usein tekevät. Vesipyssyillä? Tyttö, joka varmastikin harrasti voimistelua, teki keskittyneen tomerasti upeita jalannostoja ja hitaita kärrynpyöriä trampoliinilla. Isä kolisteli tarmokkaasti kaasugrilliä. Äiti istui keskeneräisen terassin kulmalla tuulitakissaan, pipo syvällä päässä, posket punaisina ja kiillellen, pinkeästi pidätellen itkua. Siltä se näytti, että nainen saattaisi millä tahansa hetkellä pillahtaa itkuun tai haljeta onnellisuudesta kuin ylikypsä kurpitsa katsellessaan perhettään. Juuri siinä minuutissa, uuden omakotitalon keskeneräisellä terassilla, ensimmäisenä riittävän lämpimänä kevätpäivänä hänen unelmansa olivat vihdoin toteutuneet.

Se näytti ihanalta. Minäkin olen saanut elää tuollaisen hetken, ja tajusin sen silloin siinä hetkessä myös. Makasin rannalla hiekassa, Lapissa, umpikorvessa tyhjässä leirikeskuksessa ja katselin käsivarteni taipeen raosta aurinon häikäisyn keskeltä pientä kuvaa, jossa Kaunomieli ja Kesäheinä käsi kädessä, vakavina ja varovasti serkkunsa valvonnassa hiipivä kohti uintia. Kesäheinällä oli oranssinkirjava uimapuku, Kaunomielellä hennon valko-vaaleanpunaraitainen. Kaunomielellä huivi ja Kesäheinällä hattu, ettei aurinko paahda liikaa. Aurinkorasvaa, noin sentti. Aurinko lämmitti ja minä tunsin olevani painava ja väsynyt. Ja onnellinen. Jos hetken lepäisin. Ja kymmenen sekunnin välein kurkkasin, että onhan tytöt vielä tallessa. Ja uudestaan.

Olivat ne.

Takaisin uudelle asvaltille, nuorten mäntyjen keskelle, joka puolella lainehtivien lapsiperheiden sekaan.

Vähän matkan päässä ehkä kolmevuotias poika pyöräili, tai potkiskeli ainakin reteästi eteenpäin mäyräkoirankokoisella pyörällään. Ilman apurattaita. Kuin isot pojat. Kypärä oli yhtä leveä kuin hartiat. Hidastin asiaankuuluvasti ja odottelin, että herra siirtyisi pysyväisluonteisemmanoloisesti väylän oikeaan laitaan. Isoveli huolehti "Viljo, varo pyöräilijää!" Hienosti Viljo siirtyi oikeaan laitaan. Ja huusi vuorostaan vielä etäämmäs "Laurrrrri, varrrrro pyärrräilijääää!" Lauri pysähtyi ja varoi, ja vastasi ystävällisesti jotain Viljolle. Jotenkin hieno asenne ehkä 9-12 -vuotiailla veljillä, huolehtivat ja suhtautuivat toiseen kuin samanvertaiseen.

Kyllä, mielialani vaihtelevat häkkieläimen raivosta paratiisilinnun lentoonpyrähdyksen kiitoon.

Aamuisin herään linnunlauluun. Makuuhuoneeni on nyt eri kuin viime keväänä, ja tuonne linnut kuuluvat hyvin.