You make a woman go mad.

Tänään tuntui siltä, että koronaeristäytymiseni pohja oli eilen. Suunta on taas yläspäin. Yritän olla puhumatta aalloista ja olla käyttämättä vesivertauksia ylipäänsäkään, koska alan tulla niistä jo merisairaaksi.

Tänään siis kaikki tuntui ihan vähän toiveikkaammalta, sillä lailla pysyväisluonteisemmasti. Että nyt jos kuvittisin, että voisin tehdä jotain kivaa piristyäkseni, se ehkä voisi toteutua. Tähän asti kaikki hyvät suunnitelmani ovat väistämättä kariutuneet loskaan, märkään maahan, jäätävään tuuleen, joka paikassa lainehtiviin lapsiperheisiin, pelästyneisiin suojamaskikanssaihmisiin ja yleiseen epätoivoon. Parempi olla suunnittelematta mitään. Yrittämättä mitään. Yrittämättä olla huoleton ja unohtaa.

Luulen, että tästä tulee kaikkien aikojen pussikaljakesä. Kokemus, joka yhdistää sukupolvia.

Minä haluan piknikille turvanaisteni kanssa. Kuohuviinipiknikille. Ja tanssimaan. Tai ainakin kuuntelemaan musiikkia, jotenkin, jollakin tapaa.

Työpäivän jälkeen singahdin suihkuun. Työpäivän aikana aloin päästä vainulle asiasta, että olen ehkä mennyt laskuissani sekaisin, enkä siis oikein muistanut milloin edellinen puhdistautumisriittini oli tapahtunut. Vasta tämän jälkeen, pukeuduttuani, meikattuani ja levitettyäni vielä puolukanpunaista huulipunaa aurinkolasieni kaveriksi (ehkä aurinkolasit ja huulipuna olisivat riittäneet, tuli nyt mieleeni), hyppäsin uljaan mummopyöräratsuni selkään ja kirmasin keväiseen aurinkoon, haistelemaan sulavia suonsilmäkkeitä. Soiset metsämaat haisevat aivan huumaavalta keväisin.

Vastaanpyöräilijät hymyilivät minulle. Katseet tarttuivat. Sekin tyyppi, joka taannoin rekrytointihaastattelunomaisen keskustelun jälkeen halusi tavata minut kirjaston pihalla hymyili, ja minä hymyilin takaisin, ja sekunnissa olin jo huojentavasti kahdensadan metrin päässä.

Kiinni olevan kirjaston edessä. Istuin katupölystä narskuvalla ikkunalaudalla kengänkärkiäni tuijotellen kuin teini, keskustelin halkojenhakkuusta, kiinteistönhoidosta yleisesti, kaavoituksesta ja kaupunkisuunnittelusta. En ymmärrä miksi miehet, yksi toisensa perään puhuvat minulle kovin epähenkilökohtaisista asioista. Betonivaluista, moottoripyöristä, moottorikelkoista, autoista, rekoista, mopoista, agrigaattoreista kaukolämmöstä, pienviljelijäyhdistyksistä, turpeenajosta soilta, matematiikasta, kunnallispolitiikasta, Sulo Aittoniemestä. Jalkapallosta, jääkiekosta, frisbeegolfista. Eritän ilmeisesti ympärilleni jotain unettavaa, elintoimintoja ja aivokäyrää lamauttavaa usvaa joka saa miesten tajunnan vajoamaan jollekin minimaaliselle tasolle jossa on olemassa vain turvallisia, etäisiä, mahdollisimman kiihkottomia tunnereaktioita aiheuttavia asioita, ja sitten tarvomme tuossa suossa miellyttävästi kenenkään ahdistumatta liiallisesta tungettelevuudesta kenenkään henkilökohtaiseen tilaan tai epäkorrekteista verbaalisista aluevaltauksista.

Tai ehkä tilanteet etenevät kaavamaiesti niin, että mikäli mies yrittää puhua minulle mistään kiihkeämmästä, teen vastahuökkäyksen heittämällä hänen ylleen ämpärillisen neutraalia harhautusta (valitsen aseekseni politiikan, mekaniikan tai urheilun) tai sitten vain pakenen paikalta. Turvallisessa tylsyysmössösumussa sen sijaan uskallan istua pidempään oudossa seurassa kimurantissa tilanteessa, kuin turkkilaisessa saunassa sankan höyryn keskellä. Saan aikaa selviytyä taistele-tai-pakene -refleksistäni ja asiat sitten kehittyvät tai eivät kehity.

Tuossa kirjastonpihaskenaariossa ne eivät kehittyneet.

Kerran kävin tällaista vastaavanlaista keskustelua öisen taksin takapenkillä. Puhuimme taloyhtiöiden yhtiökokouksista, vertailimme kokemuksiamme. Päästyämme osoitteeseeni taksikuski kysyi meiltä kumpi jää tähän. Seuralaiseni ja minä hämmästyimme, koska olimme yksissä tuumin ottaneet taksin, vakaana aikomuksenani päätyä osoitteeseeni jatkamaan tutustumistamme parisuhteenomaisissa merkeissä. Taksikuski, jonka siis voisi ammattinsa perusteella olevan näiden tilanteiden ammattilaistason arvioija, oli edelleenkin epäluuloinen; emme olleet vakuuttaneet häntä aikeidemme synnillisestä luonteesta, ja toisaalta keskustelusta oli hyvin ilmennyt, että emme asu edes samassa taloyhtiössä.

Pyöräilin Kesäheinän (Diiva on pyytänyt, että en käyttäisi hänestä enää nimeä Diiva, joka siis sattumalta valikoitui hänen bloginimekseen vuonna 2013) ja Poika 2:n kotiin kastelemaan heidän huonekasvinsa. Pariskunta on pohjoisessa muutaman viikon. Muotoilin Kesäheinän villapaidasta, tyynyistä, viltistä ja Pojan aurinkolaiseta ja kuulokkeista hahmon pötköttämään heidän sängyssään, otin valokuvan ja lähetin sen Kesäheinälle. Olisipa minulla ollut tuota tarkoitusta varten prepaid-liittymä, se olisi tuonut kivan lisäsäväyksen.

Kesäheinä-nimestä tulee mieleen viime kesä ja juhannus, kukkaseppele ja pellot. Tuleekohan tänä vuonna juhannus?

Kukkien kastelun jälkeen piipahdin kahvilaan. Siellä oli pehmoista musiikkia ja asiakaspalveluhenkilö. Tilasin foccacia-leivän ja pienen laten, ja melkein sanoin, että "mukaan, kiitos".

Istuin Ainolanpuistossa aurinkoisessa keinussa ja söin vielä vähän lämmintä leipää. Ihmiset kävelivät käsi kädessä, perheet ulkoilivat. Kukaan ei enää näyttänyt niin väkinäiseltä kuin vielä kuukausi sitten. Siitä tuli se vähän toiveikkaampi olo.

Kotiin pyöräillessäni oli myötätuuli, mutta harvempi ihminen hymyili minulle. Tajusin, että huulipuna oli kulunut pois.