Levitin tarot-korttini olohuoneen matolle isoon muodostelmaan. Jo ennen kuin käänsin ensimmäisen kortin, tiesin mikä se olisi. Keisarinna. Hän odottaa, koska ei muuta voi, mutta yleensä niin kannattaa tehdä jos on Keisarinna. Asioilla on tapana järjestyä ja viivytyksille on syynsä.
Kun tekee itselleen pöydän siinä on se huono puoli, että joko tietää kaiken ennalta tai ei vain ymmärrä kuulemaansa. Kun tekee pöydän toiselle, sanoo joskus ääneen käsittämättömiä asioita, edelleenkään niitä ei ymmärrä mutta ne jäävät ainakin ilmaan leijumaan ja saattavat myöhemmin jäsentyä merkityksiinsä.
Kaunomieli teki minulle taannoin tarot-pöydän, siinä oli kaiken yllä maljojen ykkönen, kuolema ja erakko. Hänkin myönsi, että nyt nämä kortit kyllä ihan vain vittuilevat minulle, viitaten muuttuneeseen parisuhdetilanteeseeni.
Viime aikoina olen mm. väistellyt tapaamisia julistamalla että voi mutta kun ei minun pitäisi, koska olen liian mukava ja kiltti, ja olen siinä samassa lauseessa ollut aivan muuta kuin mukava ja kiltti. En ole kovin ylpeä itsestäni. No, ehkä joku jossain internetin toisella puolen tuntee olevansa parempi ihminen kuin minä. Mutta käytännöllisesti tarkastellen tässä hetkessä olisi käytettävissä paljon näppärämpiäkin tekosyitä.
Vein autoni renkaanvaihtoon. Minulla on hämärä muistikuva renkaanvaihtoasiakaspalvelutilanteesta, jossa henkilö sanoi, että renkaissa on vielä hyvin pintaa jäljellä. Muistikuvani ei kerro erityisen tarkkaan milloin tämä tapahtui, ja puhuttiinko talvi- vai kesärenkaista. Valssimies oli mukana joskus jossain. Muistikuvani viime syksyltä ovat vähän repaleisia.
Istuessani siinä rengasliikkeen tilavassa aulassa, yksin isolla sohvalla (me asiakkaat olimme ripottautuneet suuren ja ilmavan tilan eri osioihin lähes matemaattisen tarkasti), rauhoituin ihan hetkeksi. Sellainen tilanne, jossa pitää itsestäni riippumattomasta syytä odottaa hetki on usein minulle kaikkein rentouttavin olotila. Riekaleita menneisyydestä alkoi lepattaa muistini laidoilla, välillä ne oikenivat ilmavirrassa, jotkin kulmat yhdistyivät hetkeksi kuvioiksi.
Jos Valssimies oli mukana siinä hetkessä kun ne synninpäästösanat koskien renkaitteni tilaa lausuttiin ääneen, voiko se edes teoreettisesti olla viime syksy. Milloin me erosimmekaan? Kuuntelin muiden vastaavia keskusteluja, ja aloin tajuta, että näitä tietoja kerrottiin liittyen niihin renkaisiin, jotka on juuri vaihdettu autoon ALLE, ei siis liittyen niihin renkaisiin, jotka ovat menossa varastoon. Minulla ei siis ollut aavistustaan, missä kunnossa kesärenkaani olivat, enkä ollut asiaa tarkistanut ennen kuin nostin ne autooni varastosta.
Kyllä, minut kutsuttiin nimellä palvelutiskille, ja minulle kerrottiin, missä kunnossa renkaani ovat. Huonossa. Tuhahdin toruvasti, ja julistin riittävän kovaan ääneen, että perkele, mihän SANOIN miehelleni, että sen pitää tarkistaa ne ennen kuin nostaa autoon.
Olen varma, että imaginäärinen puolisoni oli ansainnut häneen kohdistuvan julkisen paheksunnan. Miehet ovat just tollaisia, tuntui kanssasisarteni katseet viestittävän. Vingutin luottokorttia, ostin uudet renkaat ja ajoin kotiin vihellellen.
Yksin oleminen on pelottavan helppoa. Ei tarvitse selittää mitään kenellekään. Ei tottua mihinkään. Ei punnita tilanteita, yrittää ja erehtyä, jäädä ihmettelemään. Ehkä minulle vain on liian raskasta jakaa asioita.
Muistan, kun Valssimies ensimmäisen kerran hermostui minuun. Se tapahtui hyvin myöhään, liian myöhään. Ymmärrän miksi, ja juuri se asia ei välttämättä edes ihan kamalasti liittynyt minuun. Olisi hän ihan hyvin voinut hermostua monesti aiemminkin, muista syistä. Siinä tilanteessa kun hermot menivät oli kuin minulle olisi vihdoinkin avautunut ikkuna hänen sisäänsä. Pääsin vihdoin lähemmäs, vaikka en enää ehkä edes halunnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti