sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Let's all meet up to the year 2000.

Tulihan se sieltä vihdoin, vainoharhakrapula. Olen ehkä vähän laiska juuri nyt kohdentamaan sitä mihinkään erityiseen aiheuttajaan. Yleisesti ottaen on kai jollain tapaa paheksuttavaa, että aikuinen ihminen viettä kaksi perättäistä iltaa baarin tanssilattialla muusta syystä, kuin että on jossain kaukana kotona, kuten hiihtokeskuksessa tai jollain trooppisella saarella. Ehkä tämä on crime without a victim. Tai ainakin melko lähellä sitä tilaa.

Teknisesti ottaen kävin ensin perjantaina töiden jälkeen pubissa, jonka jälkeen kotiuduin, nukahdin, heräsin, ja pinkaisin takaisin mukulakivikaduille samoissa meikeissä. Joskus on siis suotavaa nukahtaa meikit kasvoilla, sanoivat naistelehdet mitä tahansa. Se kohottaa elämänlaatua. Jos kuitenkin törmää anniskeluliikkeessä entiseensä, ja on liikkeellä hänen siskojensa kanssa, luulen melkein, että olisi suotavaa, että olisi jossain vaiheessa kammannut hiuksensa. Toisaalta oleellisempaa voisi olla pidättäytyä sanomasta kaikkea, mitä mieleen juolahtaa.

Tanssin. Seurassani oli nainen, joka asuu hyvin pienessä paikassa hyvin pohjoisessa, ja joka poistuu sieltä ilman miestään ja lastaan kerran vuodessa. Nyt oli se kerta.

Sitten tuli se toinen ilta. Laittauduin vähän huolellisemmin, eli ihan pesin ja föönasin hiukseni. Kirjoittelin ystävälleni kortin, laitoin sen kirjekuoreen pienen muistiaisen kanssa, ja asettelin kuoren eteisen peilin karmille. Ottaisin sen siitä lähtiessäni. En laittaisi sitä melko optimaalisen kokoiseen käsilaukkuuni heti, koska tiedän lähtötilanteessa kaivavani sitä tarmokkaasti useamman kerran, ja kuori ryttääntyisi suotta.

Kun olin kävelemässä mukulakivikatua, muistin sen kuoren, siellä peilin karmilla. Kävelin takaisin ja soitin Diivalle. Optimaalisena ihmisenä ehdotin, että hän ottaisi kuoren ja tipauttaisi sen käsiini tuuletusparvekkeelta. Kun asun siellä kolmannessa kerroksessa ilman hissiä, ja halusin säästää varpaitani, jotka joka tapauksessa tallottaisiin illan mittaan tunnistamattomiksi. Diiva tekikin ystävällisesti kuten pyysin. Kuori leijaili pimeässä syysillassa hetken, välkähti katulampun valon heijastuksessa ja kopsahti napakasti kerrosta alemmas, rapun katoksen päälle.

Tässä vaiheessa portaat eivät tuntuneet niin suurelta vaivalta kuin aiemmin.

Otin mukaan katuharjan ja kiipesin ensimmäiselle porrastasanteelle. Sain ujutettua harjan kapeasta tuuletusikkunasta ja tökättyä kuoren sillä reunan yli, mistä naapureiden tupareihin menossa oleva blondi otti sen talteen ja antoi minulle kun päästin hänet ovesta. Eihän se ollut edes vaikeaa.

Kantapaikassamme oli alkuillasta ollut standuppia. Kaunomieli oli katsomassa sitä Vaihto-Oppilaan kanssa. En ollut varma jäisivätkö he paikan päälle myös loppuillaksi. Yleensä Kaunomieli on liian nuori tuonne, mutta ohjelma-iltoina pääsee sisään. Ikäraja on jokin luku, joka on suurempi kuin 18 (en tiedä tarkemmin mikä, koska asialla ei ole minulle käytännön merkitystä, vaikka ystävällinen portsari yleensä kysyykin onko minulla opiskelijakorttia). En nähnyt heitä. Teknisesti ottaen nyt oli kuitenkin ensimmäinen ilta, jolloin naisurheiluseuramme kokoontui samassa historiallisesa paikassa yhtäaikaisesti nuorisojaoston edustajan kanssa. Tunsimme siis olomme jälleen vähän vanhoiksi, ja ystäväni kanavoivat tämän puhuttelemalla DJ:n perusteellisesti. Paikan musiikki on muuttunut tekopirteäksi brittipopiksi, vain niitä sokerisimpia versioita, ei mitään särmää. Kun oikein tiristettiin ja uhkailtiin, saatiin kuitenkin kuulla pakolliset Nirvanat, Metallicat, Foo Fightersit, Guns N' Rosesit. Lenny Kravitzia myös. Valaistuksellisesti palasimme hämyiseen 2000-luvun vaihteeseen irrottamalla pari kriittistä johtoa katon spoteista. Kuka edes haluaa nähdä tarkasti, miten joukko päihtyneitä pipopäisiä hipstereitä halailee toisiaan parrat yhteen kirskuen? Nykyiseen sisustukseen kuuluva leikkaussalivalaistus on mielestäni virhe. Onneksi johdot ovat näkyvissä ja katto matalalla.

Joku kaatoi kaljat päälleni, tanssin kaulakoruni rikki, enkä saanut otettua itsestäni fiksua selfietä vessan peilistä. Nukuin hyvin. Oloni on kyllääntynyt.



Tuomiokirkon kellossa on jälleen viisarit. Remontin ajan oli hienoa, kun saattoi katsoa kelloa jossa ei ollut viisaareita lainkaan, ja kuvitella, että ei ole enää koskaan myöhässä mistään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti