Onpa hyvä, että tallensin tuon onnellisuuden hehkun noin tarkkaan. Nyt se on jo vähän himmentynyt. Kaikki on edelleenkin hyvin. Jotkin asiat varmaan ihan paremminkin. Osa tuosta onnellisuudesta on kuitenkin jotain kummaa hormonaalista pöhnää, joka välillä pölähtää suoniini, välillä laimenee. Nyt minua kalvaa pienen pieni epävarmuuden tuska.
Antaa sen jäytää. Parempi sekin, kuin laskea montako maitopurkkia on jääkaapissa, jotta voi varmistaa, ettei tarvitse viikonloppuna hievahtaa kotoa.
Nyt pitäisi osata olla ottamatta aina askelta eteenpäin. Pysyä paikoillaan ihan vaikka sekunti kaksi pidempään, ja odottaa mitä tapahtuu. Tarkkailla vähän, eikä hökeltää. Luulen, että osaankin. On paljon asioita, joita olen aina halunnut osata, ja nyt huomaan, että osaan, koska tiedän haluavani.
Tänään osasin olla pelinainen ja sanoa mitä tarkoitin, mutta siten, että se ei ole niin vakavaa. Odotan siihen vastausta vieläkin. Olisi hyvä, jos se olisi hyvä. Osasin malttaa keskittyä asiaan kerrallaan. Osasin jaksaa ihan vähän pidempään. Osasin vainuta, missä on juuri oikea musta paita, ja kanta-asiakasillan alennus. Osasin pelata mutta hävitä. Osasin kuunnella äänityksen ja pelkästään hymyillä ja kehua sitä. En yrittänyt olla fiksu, ja löytää jotain kehitettävää. No se olikin niin hyvä, ettei se ollut vain minun ansiotani, että onnistuin.
Osasin puhua samat asiat viidennen kerran taas uudella tapaa. Koko ajan paremmin. Ryhmät joille puhun, ovat erilaisia. Tämä oli helpoin. Ehkä minusta on enemmän hyötyä niissä vaikeammissa. Haluan ajatella, että minusta on hyötyä tuossa.
Ehkä selviän vielä huomisesta. Sitten tulee viikonloppu, ja voisin levätä niin, että silmänympärysteni iho vähän oikenisi. Voisin pyöräillä. Viime viikonloppuna vain liesusin. Ei yhtään harmita, että tein niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti