lauantai 31. lokakuuta 2015

Katkenneet oksat voivat koskettaa minua.

Kuvailin oloani ääneen jokin päivä sitten. Joskus lähimenneisyydessä, vuosi, puolitoista sitten, ehkä kaksi, otin keihään käteeni, punnitsin sen painoa, juoksin vauhdin, tein harjoittelemani ristiaskeleet, tempaisin, karjaisin, kaaduin hallitusti ennen kalkkiviivaa, ja keihäs lähti komeaan kaareen. Muutama viikko sitten se tömähti maahan, mutta ei kerralla, vaan otti vielä pompun, toisenkin, ehkä kolmannenkin. Kohta raahaudun loppuvauhdilla pitkin märkää nurmikkoa, kunnes pysähdyn kokonaan.

Tai ehkä se tapahtui jo, juurikin näillä metreillä.

Olen työstänyt yhtä tekstiä, sitä samaa tarinaa, mihin aina palaan. Viime viikonloppuna erityisen intensiivisesti. Intohimot ovat välttämättömiä, ja ainakin mukavia. Totaalisesti samaa mieltä Kirsin kanssa. Äsken, kun avasin tekstin, minua alkoi fyysisesti kuvottaa, joten suljin sen. Juon sen sijaan vihreää teetä ja alan kohta pestä pyykkiä. Lajitella kirpputorille meneviä asioita. Siivoan keittiön. Tunnen juuri nyt noita asioita kohtaan enemmän intohimoa kuin päähenkilöäni kohtaan. Pyykinpesuun kohdistuvat intohimot ovat kuitenkin melko pieniä räpiköintejä.

Mikähän olisi seuraava komea kaari, jossa saisin lentää?

Eilen tunsin pakonomaista tarvetta olla ihmiseten ilmoilla. Onneksi siihen oli hyvä tilaisuus ja samanhenkistä seuraa. Kaipaan tietää, että olen olemassa, nähdä heijastukseni muista ihmisistä. Ehkä kaipaan tuota juuri nyt vähän enemmän kuin keskimäärin. Jokin siinä tunteessa tuntuu pinnalliselta, ja aiheuttaa tarpeen siivoto kuiva-ainekaappia.

Ottaen huomioon, että olen pakana, minulla on tarpeettoman kristitty synnintunto.

2 kommenttia:

  1. Kristillisyys on ominut itselleen asioita, jotka ovat aivan yleisinhimillisiä.

    VastaaPoista
  2. Voi olla. Todennäköisesti myös oma katsantokantani on rajoittunut, ja näen kristillisyyden kaiken sellaisen yleismaailmallisen taustalla, joka kulloinkin sattuu minua ärsyttämään.

    VastaaPoista