Eilen oli sosiaalisesti haastava päivä. Heti aamulla tuntui, että joku oli yön aikana käynyt hönkimässä sähköpostilaatikkooni vanhoja huuruja, jotka tiivistyvät laatikon nihkeänkylmiin reunoihin epäilyttäväksi nesteeksi.
Selvitin asiat ja siirryin seuraavalle esteelle. Neljä tuntia henkisellä epämukavuusalueella. Se oli tavallaan hienoa, mutta kovin väsyttävää. Arvostukseni muita ihmisiä kohtaan nousi, ja huomasin jälleen oman tietämykseni rajallisuuden. Jälkeenpäin, oikein voittokerroinbonuksena vielä huomasin, että farkkujeni vetoketju oli ollut auki. Ehkä toppini, joka laskeutui kauniin mustana juuri oikealle mitalle lanteilleni peitti tilanteen. Ehkä.
Voiko enää mihinkään luottaa, jos ei luottofarkkujensa vetoketjuun.
Eikä tässä vielä kaikki. Menin syömään tyttärien kanssa. Diiva on usein julkisilla paikoilla hyvin kriittinen käymämme ateriakeskustelujen suhteen. Yritin aina välillä kovasti olla fiksu ja nolaamatta häntä, vaikka se ei aina ole hauskin tapa olla, eikä erityinen yrittäminen useinkaan vie tilannetta toivottuun suuntaan.
Annokseni perunat olivat kuivia. Ne olivat ”valkosipuliperunoita”, siis perunaviipaleita, joiden välissä valkosipulimurua, ja nuo viipaleet (ei siis mitään uppopaistettua) olivat uunissa kivettyneet koviksi laatoiksi, jotka sattuivat suussaa kun niitä yritti pureskella. Hyvin kuiviksi kuivattuja keitettyjä perunoita siis. Koska minulla oli lämmin muisto paikassa aiemmin syömistäni kermaisista kermaperunoista, olin vähän epäluuloinen. Oliko ehkä käynyt niin, että olin saanut valkosipuli(kerma(?))perunani maidottomina? Tätä epäluuloani tuki oletus, että Kaunomielelle vastaava annos tietysti tilattiin maidottomana, joten maidottomuudesta oli ollut puhe, ja Diivalle, joka poikkeuksellisesti tilasi pekoni-juusto-lehtikaalisalaatin siten, että siitä poistettiin vain pekoni, ei juustoa, tuotiin salaatti myös ilman juustoa, eli myös maidottomana. Kaunomielellä oli paljon paremmat perunat kuin minulla, sellaiset uppopaistetumman oloiset, joissa ei pitäisikään olla lähtökohtaisesi maitoa.
Erityisruokavalioasioita käytiin tarjoilijan toimesta etukäteen tarkistamassa keittiössä asti, ja olimme selvittäneet maito- (Kaunomieli) ja kananmuna-allergiamme (sekä Diiva, että Kaunomieli). Jonka jälkeen tyytyväisenä kaikki söimme voisulaa, joka tuotiin pöytäämme myöhässä. Voissa maitoproteiinia on hyvin vähän, joten sen syönti pieninä määrinä ei ole ongelma.
Tässä vaiheessa Diiva, kokeneena äitinsä kanssa ruokailijana huomasi epäluuloni ja yritti minimoida vahingot. En saisi sanoa tarjoilijalle hänen juustonsa puuttumisesta.
Kun tarjoilijaneitonen kuitenkin tuli kesken aterian kysymään, onko kaikki hyvin, en malttanut olla kysymättä oman annokseni perunoista. Ne kuulemma olivat juuri sellaiset kuin pitikin, mutta neitonen säikähti kovin, että emmekö olekaan tyytyväisiä appeeseemme. Haluaisinko toiset perunat? Yritin vakuuttaa, että kaikki on ihan hyvin, nämähän minä siis tilasin, ja sitä paitsi mahani alkaa olla aika täynnä kaikesta muusta ruuasta (annos oli iso). Keskustelu venyi, ja venyi. Lopulta tyttönen poistui keittiöön, toivottavasi ei johonkin nurkkaan nyyhkyttämään. Emme nähneet häntä sen koommin.
Ruokailtuamme Diiva lähti käymään naistenhuoneessa. Kauanomieli siirtyi Diivan paikalle istumaan, jotta Diivan olisi helpompi palata, ja Kaunomielen nojata seinään mahantäysikoomassaan. Kun Diiva palasi, he siis istuivat väärien lautasten äärellä.
Tässä vaiheessa miespuolinen tarjoilija tuli paikalle damagecontroltarkoituksella. Nyt asia selvitettäisiin perinpohjin - mikä meni vikaan, miksi, ja mitä sille olisi tehtävissä.
Huokasin, alistuin, ja kerroin siis väärinosuneen epäilykseni perunoista, mutta että olin siis ollut väärässä, ja kaikki oli vallan ok. Tulin maininneeksi, että epäilin asiaa, koska Diivan annoksessa (osoitin Diivan lautasta Kaunomielen edessä), ei ollut juustoa, vaikka piti olla, ja mietin, oliko erehdys johtunut siitä, että pöydässämme istui maitoallergikko. Tässä vaiheessa totesimmme kaikki oikeusmurhan kuitenkin tapahtuneen, ja tarjoilija aloitti näyttävän itkulaulannan kalevalaisella poljennolla.
Kävimme läpi muutkin annokset. Kaunomieli vakuutteli, että hänen annoksensa oli joka tapauksessa täysin tilauksen mukainen. Tarjoilija näytti hämmentyneeltä. Tässä vaiheessa selitimme, että tyttäret istuivat väärien lautasten äärellä, ja se eniten viallinen lautanen oli siis nuoren naisen edessä, joka oli täysin tyytyväinen omaansa. Tarjoilija teki parhaansa pysyäkseen kärryillä, ja kysyi vielä kertaukseksi, kuka on allerginen ja mille. Kaksi kananmuna-allergista, joista toisella maitoallergia. Tarjoilija ehdotti, että toisi Diivalle suklaakakun hyvitykseksi. Minä siihen sanomaan, että kakuissa on yleensä kananmunaa. Kertasimme allergiat vielä kerran, jonka yhteydessä lipsautin (täysin turhaan, myönnän), että Diiva on vegaaani. Diiva mulkaisi minua, ja väitti olenvasa kasvissyöjä, mikä ihmetytti minua kovin, vaikka se oli oikeasti vallan loistava seivi, kun ottaa huomioon, että ongelman juuri oli erityisesti se, ettei hän ollut saanut tilaamaansa juustoa. Harrastettuani neljä tuntia aivojoogaa ja juotuani 16 senttiä vähän laimeanmakuista punaviintä en selvästikään ollut terävimmilläni.
Tuolla akselilla asiat kerrattiin vielä varmuuden vuoksi muutamaan kertaan. Kuka ja mitä ja miksi, ja miksi ei. Erilaisia tapoja ratkaista asia. Kun tämä ei tuntunut loppuvan, pyysin lopulta, että olisiko mitenkän mahdollista, että saisimme lähteä kotiin. Emme halua kahvia, emme jälkiruokaa, emme uusia perunoita, vain maksaa laskun, ja kotiin. Lupasin, että olemme tyytyväisiä, ja tulemme uudestaan. Saimme hyvän alennuksen, kolme palaa suklaata, ja varmuuden vuoksi myös kaksi tikkaria, koska suklaa ei ollut vegaania. Tarjoilija mulkaisi minua hyvin pistävästi sanoessaan sanan "vegaania". Hän myös laski väärin lounassetelini arvon vähennyksen, mutten todellakaan halunnut sanoa asiasta mitään, vaikka hävisin euron.
En ehkä mene tuonne ihan heti uudestaan, vaikka lupasin.
Kotona oloni oli vähän uupunut. Jaksoin kuitenkin odottaa yhdeksään, jonka jälkeen katsoin Ensitreffit alttarilla ja Downton Abbeyn. Keskimäärin siis vallan hieno päivä.
Mulle kävi tässä jokunen viikko sillain, että rehkin töissä hirveellä vauhdilla ekat vajaan kolme tuntia ja ylitin ihan firman tavoiteaikataulut yms, kun tein niin apinanraivolla töitä. Siis fyysisiä töitä. Siitä kun sitten menin ekalle tauolle, niin huomasin, että jusupliut mun farkkujen vetskari on auki ja toppi oli sen verran nousevaa mallia, ettei taatusti ole peittänyt sitä. En myöskään usko, että olisin unohtanut laittaa sen vetskarin kiinni, nappi oli kuitenkin kiltisti kiinni jne. Ei tainnut vain ne housut kestää moista vauhtia. Mutta pikkasen nauratti ajatus, että on siinä varmaan työkavereilla ollut hauskaa, kun mä oon viutonut kuin mikäkin tuulispää, että saan normaalia isomman homman tehtyä perusajan puitteissa ja sitten oon viiletellyt vetoketju auki. Onneks niissä farkuissa oli silleen sitä kangasta kuitenkin siinä vetoketjun alla, ettei alkkarit vilkkunut, mutta kuitenkin. Nykyään en enää uskalla luottaa niihin farkkuihin, täytyy käyttää oikein pitkiä toppeja. Kun muuten ne on niin hyvät ja joustavat, että niiden kanssa kaikki onnistuu, niin ei niitä voi täysin hylätäkään.
VastaaPoistaMinä kanssa ensimmäisenä tarkistin, minkä väriset aluhousut oli :-D En muistanut tarkistamatta. Mustat.
VastaaPoista