Sounding heartbeats, intimidation.

Kävin kampaajalla. Olen nyt harvinaisen blondi. Latvani ovat heleän vaaleat, eikä niinkään Morticia-tyyliin, ja omanväriseni tyvikasvu ei juuri nyt vaan näytä erityisen tummalta. Mutta tässä on jotain särmää ja potkua. Vaihtelua ainakin. Ehkä tämä tästä vielä valkoistuu tai harmaantuu.

Mutta juuri nyt olen vähän kuin Charlize Theron ja Atomic Blonde. Tai siis hänellähän on tuossa vaikka minkälaiset hiukset. Mutta hän on kovin vaarallisen oloinen ja pidän siitä.

Olisin vielä paremmin pystynyt kuvittelemaan olevani hän, jos minulla olisi ollut aurinkolasit. Ne olisivat olleet tarpeen ihan säätilan ja päiväysvanhojen meikkieni takia, kun kävelin kotiin lähes helteisenä sunnuntaina nahkahousuissa, korollisissa nilkkureissa, mustaa yön viileyttä vastaan järkevästi valittua villakangastakkia käsilaukun päällä roikottaen. Mulkoilin liian kirkkaisiin neonväreihin pukeutuneita koiranulkoiluttajia uhkaavasti ja ne nuoret isät jotka taukoamatta opettavat lapsiaan polkupyöräilemään asuinalueeni vehreillä ja rauhaisilla kevyenliikenteenväylillä ohjastivat pikkupoikiaan pysymään tiukasti reitin toisella laidalla.

Kuuntelimme taas koko yön musiikkia, höpötimme siitä, katsoimme Michael Jacksonin musiikkivideoita. Hämähäkkimies soitti minulle kitaraa sängynlaidalla, minä kai torkahdin, havahduin ja sanoin, että hassua, tajunnantilani taitaa olla huono kun tuntuu kuin tuo soitto kuuluisi jostain kaukaa vaikka olet siinä. Hän kertoi, että vahvistin on koko ajan ollut olohuoneessa. 

Kun heräsin hän ei ollut nukkunut. Oli vain halunnut kuunnella kun minä nukun. Ehkä se oli kaunis tapa sanoa, että kuorsasin.

Tuollaisia saippuakuplia kesäni on ollut täynnä. Ne leijuvat aikansa ja poksahtavat sitten itsestään, ja olen taas ihan turvallisesti maan pinnalla. 

Täytän vuosia. Päätin tänään, että kuvittelen täyttäväni 49, koska se tuntuu ihan samalta kuin 48. Ensi vuonna sitten yllätyn taas iloisesti, kun tajuan olevanikin vuoden nuorempi kuin muistinkaan.

Kävin tänään työpaikkaruokalassa. Siis sellaisessa ihan kivassa lounasravintolassa, jossa melkein kaikki ihmiset ovat jollain lailla näkötuttuja. Entisiä ja nykyisiä työkavereita. Ihmisiä alalta, naapurifirmoista. Tanssikurssituttuja. Ihmisiä joita näen syömässä lounaitaan aina kun käyn siellä. 

Naapuripöydässä istui työkaverini J. Hän on varmaan ollut työkaverini 10-20 vuotta, mutta olen opetellut hänen nimensä vasta vuosi sitten, kun minun piti etsiä valokuvan kuvatekstiin siinä esiintyvien henkilöiden nimet. Jotenkin hänellä on sellainen perusnaama, enkä ole koskaan tarvinnut hänen nimeään. Hän on kyllä hauska ihminen ja jää siinä mielessä mieleen. 

J katsoi minua omituisen pitkään, joten tervehdin. En ehkä normaalisti olisi tuossa tilanteessa, tuolta etäisyydeltä tervehtinyt häntä. Jos kävelemme jossain vastakkain, vilkaisemme nopeasti toisiamme silmiin ja nykäisemme päätä sillä tapaa kuin yläasteen tupakkapaikalla tehtäisiin. No, nyt moikkasin, koska tuntui epäkohteliaalta olla tekemättä niin kun toinen katseli jotenkin oudon tarkkaavaisesti. J hymyili autuaan näköisenä, nyökkäsi oikein näkyvästi, hymyili lisää, kumartui etukenoon kurkkimaan minua ihmisten läpi. Lähestulkoon hätäännyin. Ei minun näkemiseni pitäisi saada hänessä aikaan tuollaista reaktiota. J nousi seisomaan ja hetken pelkäsin, että hän kävelee luokseni. Sitten tajusin, että hänhän on 20 sentti pidempi kuin yleensä. Ihan eri mies siis. Sitten muistin mikä mies - se joka tasan kaksi viikkoa sitten, kun istuin ihan samassa pöydässä, tuijotti minua lähes taukoamatta kunnes oloni alkoi olla jokseenkin oudostunut. Ja seuralaiseni olivat alkaneet tirskua.

Nyt minä sitten olin tervehtinyt tätä outoa stalkkeria ihan selkeästi ja hän oli ilahtunut kovin. Nolostuin kovasti erehdyksestäni, tuijottelin lautastani, mietin onko minulla majoneesia naamassani ja toivoin, että seuralaiseni (ne samat nuoret naiset) eivät huomaisi kömmellystäni eikä tuijottajaa. Syrjäkarein vilkaisin lähialueella tarmokkaasti eri syistä edestakaisin käyskentelevää miestä. Ei siinä kyllä mitään vikaakaan ollut. Kivat kengät ainakin. En uskaltanut katsoa ylemmäs. Paitsi että muistinko oikein, oliko hänellä kaksi viikkoa sitten sormus? 

Olen odottavaisella mielellä. Jos universumi järjestää tuollaisia yhteensattumia, kai se nyt sitten samalla vaivalla vaivautuu hoitamaan homman vähän pidemmällekin. Niin ainakin romanttisissa komedioissa käy. Kukahan minä seuraavaksi olisin. En halua alkaa oman elämäni Reese Witherspooniksi.

Baby and the sun shines every day.

 Kesä osoittaa merkkejä loppumisestaan. Työn tekeminen tuntuu taas järkevältä tavalta viettää aikaansa ja energiaansa. Ilmassa on se haikea puraisu niin kuin aina. Toivottavasti tulee pitkä, kaunis syksy. Talvet ovat alkaneet vähän pelottaa minua pimeydellään. 

Ennen en ehtinyt ajatella vuodenaikoja. On usein ollut tilanteita, joissa en ole yhtään tiennyt mikä vuodenaika on. Työterveyslääkärin vastaanotolla, kun hän ensin kysyi  kuka on presidenttinä. Ja olenko jo pitänyt loman. Ja milloin pidin sen. Presidentin muistin. Vuodenajan kohdalla yritin tihrustaa tiheiden sälekaihtimien läpi ulos paremman arvauksen luodakseni. 

Tuosta on jo aikaa. Politiikkakin on nykyään kiinnostavampaa kuin ennen.

Kuuntelen musiikkia, siirtelen tavaroita paikoilleen. Pikkuhiljaa siirryn kohti sitä hetkeä, että käynnistän imurin. Ehkä moppaankin vähän. Illalla turvanaisia ja jotain ihmisten seurassa muutenkin. Olen kaivannut sitä.

Takapihalla on Lidlin Kalamata-oliviipurkki puolillaan tupakannatsoja. Tunnen sitä kohtaan hellyyttä. En millään raaskisi laittaa sitä roskiin. Vaihdoin jo lakanat ja tietokoneeni salasanan. Tämä on se lasku jonka vihdoin maksan. Sanoisin, että kesän alennusmyynneistä tämä oli paras löytöni.

This doesn't have to be the big get even.

Viime viikolla keskityin syömään proteiinia. Ja rasvaa. Hyvin vähän hiilareita. Ei lainkaan leipää. Paitsi hampurilaisessa. Vain kerran kompastuin puolikkaaseen ämpärilliseen irtokarkkeja. Tulin huonovointiseksi ranskalaisen kondiittorin taiteilemasta kolmen suklaan leivoksesta joten sitä ei varmaankaan lasketa. Söin käsintehtyä suklaata vain yhden palan, koska kärsi vieläkin huonovointisuudesta, ja sen lisäksi polveni notkahtivat pahaenteisesti mielihyvästä, ja jouduin istahtamaan, joten sitäkään ei varmaan lasketa. Olin yli vuorokauden nestepaastolla (ja yhden juomistani kaadoin kauluksestani alas, jääpaloja myöten, joten sitäkään ei varmaan lasketa). Suoritin monta kohtuullista, matalasykkeistä kävelyharjoitetta, pyöräilin yöhön ja takaisin, ja tanssin kaksi tuntia henkeni hädässä. 

Painoni nousi vain kilon. Liioittelen. 900 grammaa. 

Ehkä itsetuntemus ei sittenkään toimi painonhallintakeinoina. Toimiviksi havaittuja metodeja ovat toistaiseksi siis vain norovirus, akuutti parisuhdekriisi ja pitkähköt vuodeosastojaksot. Synnytys. Se ei tosin kerralla kadota kaikkia raskauskiloja, mutta ensimmäisellä kerralla viikossa katosi kuitenkin 16 kiloa tai sinnepäin. Tai siis ei se vauva mihinkään onneksi kadonnut. Kaunomieli, 3710 grammaa. Mitä nyt välillä muuttuu näkymättömäksi.

Ei se mitään. Oikea nilkkani on kuntoutunut fysioterapeutilta saamieni ohjeiden jälkeen. Tai siis en koskaan saanut niitä ohjeita, hän kertoi ne, mutta en painanut niitä mieleeni koska hän lupasi lähettää ne sähköpostiini, mutta se taisi olla täynnä. En siis varmaankaan ole noudattanut niitä. Mutta olen ajatellut faskioitani kunnoituksensekaisella vakavuudella, ja se tuntuu riittävän. Että en vain pyri venyttämään niitä, vaan kun kävelen, ajattelen käyttäväni niitä, ja näin niiden aineenvaihdunta stimuloituu, tukokset katoavat, liikkuvuus lisääntyy ja askellukseni on tasapainoisempaa eikä oikea jalkateräni enää silloin tällöin tunnu tipahtava nivelestään irti. Ihan sama mitä tapahtui, homma toimii ja voin liikkua taas niin paljon kuin haluan.

Pyöräilin. Oikein suunnittelin reitin. Täältä Oulujoelle, sen yli, ja sitten vasemmalle, niin lähellä jokea kuin pystyn, sinne uudelle sillalle asti, sitä kaunista reittiä jota pyöräilin toissakesänäkin. Sitten sillan yli (sitä ei kai silloin ollut), ja siitä vasemmalle, ja eksyksiin, ja sieltä kotiin.

Näin se meni. Hetken luulin ihan olevani ulkomaillakin. Oli sellainen goottisen näköinen tiilirakennus, risti ja kaikki. Se näytti ehkä enemmän goottilaiselta meijeriltä kuin kirkolta, mutta joka tapauksessa jotenkin eurooppalaiselta. Ja urheilupuisto, jonka olemassaolosta olen ollut täysin tietämätön. Siitä ei voinut mennä läpi, ja suuntavaistoni sanoi, että koti oli täsmälleen puiston toisella puolen. Piti tehdä valinta, oikealle vai vasemmalle. Kumpikaan ei suuntana ollut enemmän väärä tai oikea, mutta valinta varmasti vaikuttaisi niihin asioihin mitä vielä kohtaisin ennen perillepääsyä. Ihanan kutkuttava tunne. Kaarsin oikealle, päätin, että elän päätökseni kanssa. '

Ja voi miten hienoa se oli. En ikinä ollut käynyt siellä. Huikaisevan korkeita ylityssiltoja. Hahtuvaisia horsmameriä ja ihanaa lakastuvan luonnon hajua. Sammaloitunut asuntoalue, jossa yhdessä pihassa lysy auto, jota ilmeisesti käytettiin roskalaatikkona. Se oli täynnä roskapusseja, kattoon asti. Umpikujia. Tontteja, joissa ei enää ollut taloa. Siitä päättelin, että saatan olla aika kaukana kaupungista. Niitä oli melko monta, ja lähellä kaupunkia tontit ovat melko hintavia. Iso tehdas, jonka en yhtään ollut tajunnut sijaitsevan siellä. Rautatie. 

Hämärät aatot.

Olen vuosia yrittänyt tunnistaa sitä, mikä olisi minulle hyvä ruokarytmi. Ruokavalio. Tapa suhtautua ruokaan. Se on helpointa kun on yksin, ja on vain vähän asioita jotka ulkopuolelta määrittävät aikatauluani tai kulloistenkin suupalojen laatua ja koostumusta. Määrä ei sinänsä ole koskaan ollut minulle ongelma, en nykyisin ehkä syö mitenkään mahdottomasti liikaa kerralla, mutta liian usein, liian epämääräisesti, liian energiapitoista materiaa. Joskus olen syönyt myös ahdistukseeni, hakeakseni mielihyvää tai lohdutusta ruuasta. 

Kaikesta tuosta olen rauhallisesti tarkkailemalla yrittänyt erottaa asioita jotka sopivat minulle, ovat sellaisia kulmakiviä joihin voi palata. Kuuntelen kehoani, itseäni, mietin miten akrobaattisiin temppuihin itsekurini voisi toimia ja millä ehdoin. Miten pystyn tarvittaessa huijaamaan itsenäni, kiertämään esteet. 

Itsetuntemus. Luulen, että se on avainsana siihen, että säilytän jonkinlaisen tasapainon fyysisen olomuotoni ja niiden asioiden välillä, joiden haluan tässä astraaliolentoni avattaressa olevan saavutettavissani. 

Ei minulla siis mitään erityisiä tavoitteita ole, paitsi pystyä nauttimaan elämästäni. Se on helpompaa, jos ei ole perussairauksia ja pystyy tanssimaan ja liikkumaan ja mahtumaan vaatteisiinsa.

Samalla tapaa olen oikeastaan koko kesän pohdiskellut elämääni muutenkin. Tarkkaillut, erottanut langanpäitä, niisä muodostuvia kuvioita, sitä mykkyrää johon monesti olen kompastunut, mutta ehkä vain annankin sen olla kuin solmuista tehty tilataideteos jossain merimuseossa. Voin olla näin. Voin tehdä näin. Olen vähän ulkopuoleltakin katsonut mitä teen ja miten toimin tilanteissa, ja tuntenut ylpeyttä. Vanha minä ei olisi pystynyt tähän.Mitä se haittaa jos tuo mykkyrä on tuossa.

Taidan tykätä draamasta. En ehkä halua luopua siitä. Se on vähän kuin sokeria. Saa aivoni ylikierroksille koukuttavalla tavalla. Pitää vain hyväksyä se, että draamaan kuuluu nousut ja laskut. Suostua siihen että tämä on elämääni, tämä on polttoaineeni, nauttia draamaa minulle sopivissa miedoissa annoksissa, ei liian usein eikä korvaushoitona.

Tulee siis tällaisiakin viikonloppuja, kun makaan littanana käyrän pohjalla. Kuuntelen musiikkia, kuljettelen korvakorujani paikoilleen eri puolilta asuntoa. Aina kun tulen jostain, ensimmäisenä riisun korvakorut ja lasken ne johonkin tasolle. Silloin tällöin sitten meditatiivista pyykki/kotipasiassiani suorittaen käyn keräämässä pareja ja parittomia sieltä ja täältä, kuljettelen niitä korurasiaani, jossa tapahtuu riemukkaita jälleennäkemisiä. Elämän kiertokulku.

Kun kuljetin lopulta ehjän polkupyöräni auton perässä kotiin, sellaisessa paikalleen nipistettävässä pyöränkuljetustelineessä, en muistanut että se oli kyydissä. Kääntökulma autokatokseeni on millintarkka. Kolhin polkupyöräni keräyspaperilaatikkoon komeasti.

Tarkastin vauriot. Takalokasuojassa on lommo, mutta se taitaa olla siinä jo siitä, kun taannoin BMW-merkkistä henkilöautoa kuljettanut mies katsoi minua silmiin samalla kun tyynesti ajoi päälleni suojatiellä. Sekä pyöräni ja minä selviämme kyllä tällaisista pikku kolhuista. Ja myönnän, sääntöjen mukaan minun olisi tuolloin pitänyt taluttaa pyörää. En kuitenkaan kannata moista omankäden oikeutta rangaistusten suhteen. 

Pyöräilin kilometrejä uusilla pistonkestävillä, riittävän isoilla ulkokumeillani. Se tuntui hyvältä.

Pitää vielä askarrella pahvilaput turhiin renkaisiin ja asennoitua pitämään pokka kun palautan ne.

Ne on niitä.

Traakkipuuhun liittyvän draaman jälkeen on elämäni dramaturgia liikkunut aiheessa polkupyörän renkaan vaihto. Kumini puhkesi, jälleen. Hän lupautui auttamaan siinä. Vaihdoimme renkaan, siis sisäkumin, ja se oli mukavaa ja ystävällisesti tehty häneltä. Mutta voi ei, kotona huomasin, että se ei pitänytkään ilmaa. Mutta kas, olinhan juuri oppinut miten kumi vaihdetaan, ja emansipoituneena, oman elämäni rouvana päätin hoitaa homman nyt ihan itse ja ostin uuden sisäkumin.

Kotiin tultuani tajusin, että emansipoitumisestani huolimatta en ollut muuttunut hylsysarjan omistajaksi tai löytänyt pakistani muunkaanlaisia asiaankuuluvia työkaluja. Otin yhteyttä, sovimme jälleen tapaamisen, outoon kellonaikaan ja vaihdoimme kumin viilenevässä kesäillassa. Ilmaa pumpatessamme totesimme, että myös ulkokumi on riekaleina. Singahdin myöhään auki olevaan Prismaan ja kaksi uutta ulkokumia. Vietimme hetken jos toisenkin asennusoluen sekä houdinimaisten yritysten äärellä, joissa turhaan yritimme saada ulkokumia rattaan ympärille. Mm. venytimme rengasta kiskomalla kuin terrierit sidostesukkamainoksessa. Turhaan. 

Tässä kohtaa tapahtui verenseisauttavaa draamaa, joka olisi saanut vanhan minäni, siis sen joka olin ehkä vielä hätäiset 10 vuotta sitten täysin raiteiltaan. Nykyinen minä ei menettänyt edes yöuntaan. Vuorokauden jälkeen asia ei edes tuntunut niin veretseisauttavalta. Ehkä se ei ollutkaan sitä. Tai ehkä se tapahtui jossain eri ulottuvuudessa, jossa en oikeasti edes sijaitse.

Vein kesken jääneen pyöräprojektin ammattilaisen hoiviin, siihen samaan paikkaan jossa se on jo majaillut suuren osan kesästä. Maksoin kaksinkertaisesti sen summan, minkä olin jo maksanut Prismaan tarvikkeista, jotka olivat vääränkokoiset. 26 eikä 28, vaikka olimme edelleen silti täysin vakuuttuneita, että eihän minun pieni sievä mummopyöräni voi mitenkään omata niin massivisia ulottuvuuksia kuin 28.

Tein itse ja säästin.

Sitten muistin, että olin laittanut renkaan ympärillä olevat pahviset kääreet siististi talteen jonnekin.  Ehkä voisin nitoa siististi ne venytetyn renkaan ympärille ja palauttaa turhan ostokseni. Mutta minne jätinkään ne. Hänen työkalupakkiinsa. Otin yhteyttä, ja kysyin, onko roskat vielä tallella. Kahden päivän viestittelyn jälkeen olen nyt onnistunut hakemaan nämä hämmästyttävän arvokkaat pahvilappuset hänen työn tekemisensä paikalta. 

Keskustelimme myös linnunpaskoista.

Tämän jälkeen päädyin satunnaisessa seurassa katsomaan coverbändiä oudolle pienellä keikalla keskellä päivää. Coverbändin solistiksi yllättäen ilmestyi coveroidun bändin laulaja. Koin kylmiä ja kuumia väreitä, unohdin missä olen, ja epäilen, että satunnainen seuralaiseni luuli ihastukseni liiallisestikin johtuvan hänestä.

En tiedä mitä ajattelen hänestä, mutta tuo oli hauska tapa viettää iltapäivä. En ehkä ole kamalan kiinnostunut ottamaan selvää mitä ajattelen hänestä. Kummallisesti asiat ovat yksinkertaisia, jos vain harppoo niiden yli. Näköjään niinkin voi tehdä.

When the levee breaks, mama, you got to move.

 Tiedättehän tämän hymiön: 

Tiedättehän varmaan, että minulla on ikänäkö. Ja olen 47-vuotias, ja sometus, semmoinen whatsappaus, instaus, facebookitus ja tinderöinti ovat minusta ihan ok ja vähän jänniäkin, mutta en ehkä edes kuvittele saavani kaikkia homman hienouksia enää haltuun tältä takamatkalta. 

Tulee joitakin noloja hetkiä. Niin kuin se ihan ensimmäinen facebook-postaukseni, jossa vuosien ujon muiden postausten tykkäilyn jälkeen vihdoin päätän julistaa jotain koko someyhteisölleni (62 ystävää taisi olla siinä vaiheessa). Jaoin linkin, jossa kerrottiin Coop-extra pitsaraasteen sisältävän 0% juustoa. Luonnollisestikin tämä oli vahinko. Jota en osannut heti perua.

Sitten kerran yritin lähettää miehelle kuvaviestiä tinderissä. Jotain ihan neutraalia, en mitään itsestäni otettua maisemakuvaa siis. En millään löytänyt äpistä siihen sopivaa toimintoa. Keskustelukumppanini sitten hyvin kauniin sanankääntein kertoi, että tuollainen toiminto ei taitaisi edes olla kamalan käytännöllinen tällaiseen tarkoitukseen kehitetyssä virtuaaliympäristössä.

Messengerissä olen siis soittanut vahingossa videopuhelun. Tilanteessa jossa sellaisen soittaminen kyseenalaisti viileän välinpitämättömyyteni toisen henkilön olinpaikasta ja aikeista ajankäyttönsä sekä minun suhteeni. Alasti.

Sitten on nuo hymiöt. Tai siis emojit. Kuten Whatsappissa. Ne ovat pieniä, enkä saa ilman laseja tihrustettua keltanaamojen mikroilmeitä, enkä siis useinkaan keksi käyttää mitään erityisen omaperäistä kuvaketta korostamaan viestiäni, vaan tyydyn siis vain viileyttä jäljitellen matkimaan tyttärieni omaksumia, nerokkaan oloisia kuvakeilmaisuja suurinpiirtein vastaavissa sarkasmia vaativissa olosuhteissa kuin mitä he.

 Joskus toki olen kiusannut ihmisiä ensin käyttämällä hymiöitä (käytännössä luontainen repertuaarini on hymy, nauru, itkunauru ja pohdinta, 1-2 per viesti) ja sitten, kohtuullisen pitkän keskustelun jälkeen lakkaamalla täysin käyttämästä hymiöitä pehmentämään viestejäni. Mies kuin mies menee paniikkiin 4-7 karun hymiöttömän viestin jälkeen.

No, en siis oikeasti fyysisesti itse näe mitä teen somessa hymiöiden suhteen. Ja olen vähän kärsimätönkin. Tuo yllä kuvakaappaamani hymiö on tähän päivään asti näyttänyt minusta (kaiken tämän Eskimo-Geisha-Pingviini-Turkkilainen partaäijä -keskustelun lomassa) hämmentävän rasistiselta. Minusta se on näyttänyt sellaiselta alkuperäiskansojen poppamiesten taidokkaaseen kansanperinnetapaan osittain kutistetulta kallolta, jota koristaa hieno harmaantunut käkkärä hiustupsu punaisella paksulla koristenauhalla. Mahdollisesti siinä on lasihelmiä ja muuta kehittynyttä käsityötä. Sellainen 70-luvun mustanaamiolehtien heimopäällikönkampaus.

Aina välillä olen laiskasti ihmetellyt tuon emojin sijoittelua Whatsappin hymiölistassa. Se on tunne-ilmausten rivillä, ei siellä missä on huivikasvoisia ihmisiä, palomiehiä, joulupukkeja, kuningattaria ja yksisarvisia ilmentämässä monimotoisuuttamme. 

Vähän isompaa hämmennystä tuntien olen laiskasti ihmetellyt niitä tilanteita, joissa kanssaihmiseni tuota hymiötä ovat käyttäneet. Ne ovat tuntuneet jotenkin rotusopimattomilta tai ajastaan jääneiltä. Että jos on Mustanaamion paras kaveri, Bengalin viidakon kova kingi, niin hänkö juuri sitten olisi mielestäsi aivan ymmällään tämänkin mainitsemasi asian kohdalla? Millä perusteella? Ja niin monet ihanista, fiksuista, tiedostavista ja kanssaihmisiään kunnioittavista ystävistäni ja tuttavistani ovat käyttäneet tuota hymiötä, niin monissa hämmentävissä tilanteissa! Mitä heillä on alkuperäiskansojen heimopäälliköitä vastaan?

Tänään sitten vastaanotin tuon hymiön ihan vain yksistään, jolloin näin sen läppärin ruudulta isokokoisena. Siinä onkin keltainen naamapallo, jonka päälaki on räjähtänyt pois! Mindblow 😲💨

Bloggerissa on sentään oltu korrekteja ja poistettu tuo emoji. 

Kuuntelin tämän eilen ja tänään. Se kuullostaa erilaiselta nyt.

I ain't joking woman, I've got to ramble.

Ensimmäinen viikonloppu töiden aloituksen jälkeen. Se on ollut huikaisevan pitkä, koska se ei ole jakaantunut kellon mukaan, ja tähtivuorokaudet kirjautuvat avaruuslaivani lokiin valonnopeudella.

Kun työt loppuivat perjantaina, oli ensin se hetki kun kuuntelin musiikkia, viikkasin pyykkiä, haahuilin huoneesta toiseen ihastellen sitä miten vähän minulla on huonekaluja ja sitä tunnetta että olen kotona ja yksin. 

Sitten alkoi seuraava vuorokausi; soitin puhelun joka aiheutti minulle yllättävän mutta ilmeisesti jollain tasolla hyvinkin ennalta suunnitellun suunnitelmanmuutoksen. Singahdin autoon toimittamaan unohtuneet silmälasit Kesäheinälle, kauppaan palauttamaan kesän aikana kertyneitä tölkkejä ja pulloja, koska nythän alkoi arki jolloin ei juoda punaviiniä ja olutta kynttilänvalossa takapihalla öisin eikä saunota kahdelta yöllä tai syödä päivän pääaterioita viideltä aamulla tai kuunnella musiikkia aamupalaksi, ja ostamaan kaikkea muuta kuin sitä mitä alun perin menin sinne ostamaan (konetiskiainetabletteja). 

Sitten himmailin yksin illan, ja mietin, että kas, tällaista on leijua hiljaa kuin avaruudesta tipahtava höyhen. Jotkin pitävät sellaisia odotettuina viesteinä ja armonosoituksina ylemmältä taholta.

Nukuin varmaan vuorokauden, pitkään ja hartaasti. Melkein myöhästyin tapaamisesta johon viime hetkellä olin singahtanut mukaan takavasemmalta kuin 20 pennin kolikko pajatson voittoaukkoon. Se oli pitkä ja opettavainen tapaaminen, jossa sain niskani vähän jumiin.

Sitten taas tipahtamista taivaalta, aivan yksin, höyhenenä ja mietin tuntuuko tämä hyvältä vai huonolta. Kyllä se tuntui ihan hyvältä.

Selvänäköisyyteni sai minut odottamaan viestejä, joihin vastailin, vaikka hän on sitä mieltä, että on outoa jos vastaan. Kuuntelin paljon. Kuuntelin, kun en muutakaan voi, mutta kummasti kuuntelukin on jollain tapaa arvokasta kuunneltavalle. Kyllähän minä olen tuon tiennyt, mutta on eri asia osata asia kuin tietää se.

Kuuntelimme musiikkia, poltimme kynttilöitä, joimme punaviintä, saunoimme kahteen, söimme juuressosekeittoa jossa kivoja paahdettuja makkaranpalasia aamuviideltä, kuuntelimme Kim Lönholmia ja Led Zeppeliniä aamupalaksi. Siihen mahtui ainakin kaksi tai kolme päivää.

Nyt olen nukkunut taas, ja herännyt uuteen vuorokauteen, joka on laskujeni mukaan kymmenes tänä viikonloppuna. 

Ehkä palautan pullot ja tölkit ja ostan konetiskikainetabletteja. Leikkaan nurmikon ja takapihan lystikkäät lahottajasienet. Kiskoimme yöllä yhden perunanvarren ylös penkistä todetaksemme, että perunoita ei vielä kannata nostaa. Laitoin ne maahan hyvin myöhään tänä vuonna.

Huomenna hän lupasi vaihtaa pyörääni kumin.