Sounding heartbeats, intimidation.

Kävin kampaajalla. Olen nyt harvinaisen blondi. Latvani ovat heleän vaaleat, eikä niinkään Morticia-tyyliin, ja omanväriseni tyvikasvu ei juuri nyt vaan näytä erityisen tummalta. Mutta tässä on jotain särmää ja potkua. Vaihtelua ainakin. Ehkä tämä tästä vielä valkoistuu tai harmaantuu.

Mutta juuri nyt olen vähän kuin Charlize Theron ja Atomic Blonde. Tai siis hänellähän on tuossa vaikka minkälaiset hiukset. Mutta hän on kovin vaarallisen oloinen ja pidän siitä.

Olisin vielä paremmin pystynyt kuvittelemaan olevani hän, jos minulla olisi ollut aurinkolasit. Ne olisivat olleet tarpeen ihan säätilan ja päiväysvanhojen meikkieni takia, kun kävelin kotiin lähes helteisenä sunnuntaina nahkahousuissa, korollisissa nilkkureissa, mustaa yön viileyttä vastaan järkevästi valittua villakangastakkia käsilaukun päällä roikottaen. Mulkoilin liian kirkkaisiin neonväreihin pukeutuneita koiranulkoiluttajia uhkaavasti ja ne nuoret isät jotka taukoamatta opettavat lapsiaan polkupyöräilemään asuinalueeni vehreillä ja rauhaisilla kevyenliikenteenväylillä ohjastivat pikkupoikiaan pysymään tiukasti reitin toisella laidalla.

Kuuntelimme taas koko yön musiikkia, höpötimme siitä, katsoimme Michael Jacksonin musiikkivideoita. Hämähäkkimies soitti minulle kitaraa sängynlaidalla, minä kai torkahdin, havahduin ja sanoin, että hassua, tajunnantilani taitaa olla huono kun tuntuu kuin tuo soitto kuuluisi jostain kaukaa vaikka olet siinä. Hän kertoi, että vahvistin on koko ajan ollut olohuoneessa. 

Kun heräsin hän ei ollut nukkunut. Oli vain halunnut kuunnella kun minä nukun. Ehkä se oli kaunis tapa sanoa, että kuorsasin.

Tuollaisia saippuakuplia kesäni on ollut täynnä. Ne leijuvat aikansa ja poksahtavat sitten itsestään, ja olen taas ihan turvallisesti maan pinnalla. 

Täytän vuosia. Päätin tänään, että kuvittelen täyttäväni 49, koska se tuntuu ihan samalta kuin 48. Ensi vuonna sitten yllätyn taas iloisesti, kun tajuan olevanikin vuoden nuorempi kuin muistinkaan.

Kävin tänään työpaikkaruokalassa. Siis sellaisessa ihan kivassa lounasravintolassa, jossa melkein kaikki ihmiset ovat jollain lailla näkötuttuja. Entisiä ja nykyisiä työkavereita. Ihmisiä alalta, naapurifirmoista. Tanssikurssituttuja. Ihmisiä joita näen syömässä lounaitaan aina kun käyn siellä. 

Naapuripöydässä istui työkaverini J. Hän on varmaan ollut työkaverini 10-20 vuotta, mutta olen opetellut hänen nimensä vasta vuosi sitten, kun minun piti etsiä valokuvan kuvatekstiin siinä esiintyvien henkilöiden nimet. Jotenkin hänellä on sellainen perusnaama, enkä ole koskaan tarvinnut hänen nimeään. Hän on kyllä hauska ihminen ja jää siinä mielessä mieleen. 

J katsoi minua omituisen pitkään, joten tervehdin. En ehkä normaalisti olisi tuossa tilanteessa, tuolta etäisyydeltä tervehtinyt häntä. Jos kävelemme jossain vastakkain, vilkaisemme nopeasti toisiamme silmiin ja nykäisemme päätä sillä tapaa kuin yläasteen tupakkapaikalla tehtäisiin. No, nyt moikkasin, koska tuntui epäkohteliaalta olla tekemättä niin kun toinen katseli jotenkin oudon tarkkaavaisesti. J hymyili autuaan näköisenä, nyökkäsi oikein näkyvästi, hymyili lisää, kumartui etukenoon kurkkimaan minua ihmisten läpi. Lähestulkoon hätäännyin. Ei minun näkemiseni pitäisi saada hänessä aikaan tuollaista reaktiota. J nousi seisomaan ja hetken pelkäsin, että hän kävelee luokseni. Sitten tajusin, että hänhän on 20 sentti pidempi kuin yleensä. Ihan eri mies siis. Sitten muistin mikä mies - se joka tasan kaksi viikkoa sitten, kun istuin ihan samassa pöydässä, tuijotti minua lähes taukoamatta kunnes oloni alkoi olla jokseenkin oudostunut. Ja seuralaiseni olivat alkaneet tirskua.

Nyt minä sitten olin tervehtinyt tätä outoa stalkkeria ihan selkeästi ja hän oli ilahtunut kovin. Nolostuin kovasti erehdyksestäni, tuijottelin lautastani, mietin onko minulla majoneesia naamassani ja toivoin, että seuralaiseni (ne samat nuoret naiset) eivät huomaisi kömmellystäni eikä tuijottajaa. Syrjäkarein vilkaisin lähialueella tarmokkaasti eri syistä edestakaisin käyskentelevää miestä. Ei siinä kyllä mitään vikaakaan ollut. Kivat kengät ainakin. En uskaltanut katsoa ylemmäs. Paitsi että muistinko oikein, oliko hänellä kaksi viikkoa sitten sormus? 

Olen odottavaisella mielellä. Jos universumi järjestää tuollaisia yhteensattumia, kai se nyt sitten samalla vaivalla vaivautuu hoitamaan homman vähän pidemmällekin. Niin ainakin romanttisissa komedioissa käy. Kukahan minä seuraavaksi olisin. En halua alkaa oman elämäni Reese Witherspooniksi.