I ain't joking woman, I've got to ramble.

Ensimmäinen viikonloppu töiden aloituksen jälkeen. Se on ollut huikaisevan pitkä, koska se ei ole jakaantunut kellon mukaan, ja tähtivuorokaudet kirjautuvat avaruuslaivani lokiin valonnopeudella.

Kun työt loppuivat perjantaina, oli ensin se hetki kun kuuntelin musiikkia, viikkasin pyykkiä, haahuilin huoneesta toiseen ihastellen sitä miten vähän minulla on huonekaluja ja sitä tunnetta että olen kotona ja yksin. 

Sitten alkoi seuraava vuorokausi; soitin puhelun joka aiheutti minulle yllättävän mutta ilmeisesti jollain tasolla hyvinkin ennalta suunnitellun suunnitelmanmuutoksen. Singahdin autoon toimittamaan unohtuneet silmälasit Kesäheinälle, kauppaan palauttamaan kesän aikana kertyneitä tölkkejä ja pulloja, koska nythän alkoi arki jolloin ei juoda punaviiniä ja olutta kynttilänvalossa takapihalla öisin eikä saunota kahdelta yöllä tai syödä päivän pääaterioita viideltä aamulla tai kuunnella musiikkia aamupalaksi, ja ostamaan kaikkea muuta kuin sitä mitä alun perin menin sinne ostamaan (konetiskiainetabletteja). 

Sitten himmailin yksin illan, ja mietin, että kas, tällaista on leijua hiljaa kuin avaruudesta tipahtava höyhen. Jotkin pitävät sellaisia odotettuina viesteinä ja armonosoituksina ylemmältä taholta.

Nukuin varmaan vuorokauden, pitkään ja hartaasti. Melkein myöhästyin tapaamisesta johon viime hetkellä olin singahtanut mukaan takavasemmalta kuin 20 pennin kolikko pajatson voittoaukkoon. Se oli pitkä ja opettavainen tapaaminen, jossa sain niskani vähän jumiin.

Sitten taas tipahtamista taivaalta, aivan yksin, höyhenenä ja mietin tuntuuko tämä hyvältä vai huonolta. Kyllä se tuntui ihan hyvältä.

Selvänäköisyyteni sai minut odottamaan viestejä, joihin vastailin, vaikka hän on sitä mieltä, että on outoa jos vastaan. Kuuntelin paljon. Kuuntelin, kun en muutakaan voi, mutta kummasti kuuntelukin on jollain tapaa arvokasta kuunneltavalle. Kyllähän minä olen tuon tiennyt, mutta on eri asia osata asia kuin tietää se.

Kuuntelimme musiikkia, poltimme kynttilöitä, joimme punaviintä, saunoimme kahteen, söimme juuressosekeittoa jossa kivoja paahdettuja makkaranpalasia aamuviideltä, kuuntelimme Kim Lönholmia ja Led Zeppeliniä aamupalaksi. Siihen mahtui ainakin kaksi tai kolme päivää.

Nyt olen nukkunut taas, ja herännyt uuteen vuorokauteen, joka on laskujeni mukaan kymmenes tänä viikonloppuna. 

Ehkä palautan pullot ja tölkit ja ostan konetiskikainetabletteja. Leikkaan nurmikon ja takapihan lystikkäät lahottajasienet. Kiskoimme yöllä yhden perunanvarren ylös penkistä todetaksemme, että perunoita ei vielä kannata nostaa. Laitoin ne maahan hyvin myöhään tänä vuonna.

Huomenna hän lupasi vaihtaa pyörääni kumin.

But what's puzzling you is the nature of my game.

Olen ollut aika monella vuokramökillä vuosien varrella. Niiden varaaminen netistä on aikamoista rulettia. Osa niistä on ollut vähän tusinaisia mökkikyläviritelmiä, jotkin vähän pelottavan tietoisella maulla sisustettu, ja sitten on ne sympaattiset uudet ja vanhemmat mökit, jotka toimivat myös omistajiensa kakkoskoteina. Niissä on tauluja, jotka eivät sovi ykköskodin sisustukseen, itse tehtyjä tuliaislahjoja ja kaikenlaista rimuramua, valtavia kokoelmia Mattijateppo-karaokelevyjä, lukemattomina kesinä lastenlasten viihdykkeeksi ostettuja huoltoasemaleluja, vähän vinksalleen palaneita kattiloita, muoviastioita joista puuttuu kannet ja keskenjääneitä kasvimaaprojekteja.

Tämänkesäinen oli juuri sellainen. Kaapeista löytyi kaikki tarvittava, sähkövatkaimesta käsiaseeseen, paitsi pumppu uimalelun puhaltamiseen. Kaunomieli sanoi, että tavallaan kivaa kun on kaikkea mitä tarvitsee, mutta samalla on olo kuin olisi murtautunut jonkun kotiin.

Saunominen on ollut mukavaa. Siitä on vuosia, kun edellisen kerran saunoin tyttärien kanssa yhdessä.  Uiskentelimme vedessä lelujen varassa peläten laiturin vallannutta hämähäkkiyhdyskuntaa. Niitä oli todella paljon. 

Olen kuulemma antanut heille elämänohjeita. "Ihan hyvin voi pitää juuri niin lyhyttä hametta kuin haluaa, kunhan on kivat alusvaatteet." (Kaunomieli, 14 v.) Kuulin muitakin vastaavia ja tunnen hämmennystä siitä miten kunnollisia ja siveellisiä tyttäreni ovat.

Olen ostanut ja syönyt liikaa makkaraa. Kotona en tule syömään hetkeen makkaraa. Minulla on pakasteessa monta annosta kasvissosekeittoa. Siihen voisi kyllä paistaa sattumiksi vähän chorizoa.

Öisin olen nukkunut pienessä vierasaitassa. Siellä on hieman varastomainen sisustus (ehkä se on oikeastaan varasto) mutta riittävän mukavat patjat (jotka ehkä ovat siellä vain varastossa), ja lehtipuiden ja aaltojen ääni. Iltaisin menen nukkumaan, ja suurella vaivalla väännän vähän kieron vanhanaikaisen oven perässäni lukkoon. Noin tunnin päästä herään pissahätään, koska olen saunonut, ja juonut saunaoluen, ja menen pimeään pihaan kököttämään puskapissille kuunnellen vesilintuja ja loiskahduksia, joita toiveikkaasti toivon norppien ääneksi. Sitten menen takaisin nukkumaan, enkä lukitse ovea, koska oloni on jo niin turvallinen. Aamuisin herään, kierrän päärakennuksen kolme abloy-lukittua ovea ja asetun sitten kiltisti terassille odottamaan että joku vävypojistani päästää anopin sisälle ulkoruokinnasta.

Voisin tietysti ottaa avaimet mukaani iltaisin, mutten muista. 

Aamuisin juomme kahvia ja usein myös kuohuviintä, koska on paljon syntymäpäiviä. 

Mitenkähän sopeudun enää arkeen.

Olemme pelanneet Carcassonnea ja Trival Pursuitia. Trivialin pelaaminen ei enää herätä minussa kaihoisia muistoja Isäntämiehestä. Carcassonnessa häviäminen herättää minussa edelleen korventavaa pettymystä.

Hämähäkkimies ei halua päästää minusta irti, muttei halua pitää minusta kiinni. Kun vastaan hänen viesteihinsä hän kysyy miksi lähetän hänelle viestejä. Käymme samaa keskustelua uudelleen ja uudelleen, laadun parantuessa inan kerrallaan. Ehkä se on jotain perusluottamusta joka kasvaa. Kyllä, olet idiootti. Kyllä pidän sinusta silti. Kyllä, saat olla idiootti, ja olemme silti ystäviä, koska olet muutakin kuin idiootti. Loukkasit minua taas. Loukkasit minua tuossa kohtaa, näetkö sen taas. En tarkoita sitä. Mutta jotain se tarkoittaa kun aina teet niin. Jonain päivänä ehkä selviää mitä se tarkoittaa. 

Minä otan tämän karaisuna, itsepuolustustuksen harjoitteluna. Koskaan ennen en ole osannut näin paljon. En pakene paikalta enkä katso syrjään. En luule itsestäni mitään muuta kuin mitä itse tiedän. Kahlaan siinä surumielisessä pohjan pehmeässä virtauksessa joka on meille yhteinen mutta en liukastu kivillä.

Minusta tuntuu, että leijun taas vapanaana niinkuin 19-vuotiaana. Mitä vaan voi tapahtua, ja asioita varmasti tapahtuu. Jotain mielenkiintoista kelluu eteen ja tartun siihen ja päädyn paikkoihin joihin en itse hoksaisi mennä. Kaikki menee ihan hyvin.

Dans les trois jours, voilà le tac, tac, tac.

On outoa olla lomalla. Olen nyt harjoitellut sitä kolme viikkoa, ja tämä neljäs pitäisi siis jo sujua. Ei se voi olla niin vaikeaa. Ihan hyvin tämä sujuu. Juon kahvia terassilla jalat pöydällä, luen divarista vihdoin löytämääni Turms Kuolematonta ja odotan, että seuraava sukupolvi tekee minulle ruokaa. Ruuan kanssa ajattelin juoda proseccoa. Ruuan jälkeen ajattelin, että seuraava sukupolvi lämmittää saunan. Kuuntelen kun tuli nakuttaa kuumenevaa peltiä ja hormi humisee. Haisee savu. Sitten pulahdan vähän pelottavaan järveen, jossa aivan varmasti on norppia tai muita vetehisiä. Mutta voin uiskellella sen pinnalla valtavalla Pegasos-runoratsulla (nuorempi sukupolvi puhalsi sen ihan keuhkovoimin täyteen ilmaan). 

Se tuntuu kyllä jo vähän kornilta.

Aivojeni poimut tuntuvat vetreiltä. Päähäni nousee aiempaa vähemmän hajanaisia sirpaleisia ja vähän karvaanpisteleviä mielleyhtymiä, tuntuu, että keskityn melko paljon vain niihin asioihin jotka ovat käsillä. Ne asiat ovat juuri nyt soljuvia, eheitä, joustavia.

Olemme siis mökillä, teoriassa Saimaalla. Kaunomieli, Kesäheinä, pojat 1 ja 2 ja minä. Tämä on erityisen mukavaa ja ylellistä. Täällä on hiljaista, kevyt tuulenvire pyörii rinteisellä rannalla ja ötököitä on vain kohtuullisesti. Hyttysiä ei juuri lainkaan. Paarmoja jonkin verran. Valtaisia hämähäkkejä liikaa, mutta yritän suhtautua asiaan pragmaattisella mielenlujuudella.

Kaksi päivää sitten polveni notkahtivat kyllä melko pehmoisina pelkästä ajatuksesta. Siis kun ajattelin sitä hämähäkkiä (noin matalan kahvikupin kokoinen), joka majailee laiturin päädyssä lukuisine pienenpienine jälkeläisineen. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että olin vasta löytöretkeillyt muumipappamaiseen tapaan mökkitonttia ympäri, löytänyt lukitsemattoman kellarin jossa omistajien laajat alkoholivarannot, ja asiasta hilpeytyneenä käännyin ympäri laajassa kesähatussani enkä nähnyt matalalla luuraavaa ovenkarmia ja täräytin pääni siihen melko napakasti. Tavallaan onneksi oli se hattu, joka todennäköisesti esti avohaavan tai muun verettirskauttavan ilmiön.

Kävimme Olavinlinnassa. Se oli hieno. Olen käynyt siellä ennenkin. Ajatus valtavasta linnasta keskellä mustaa virtaa ja korpea ja ei-mitään ja myöhäistä keskiaikaa tuntui lystikkäältä. Turkkilaiset linnanvoudit ja sen semmoiset, ja kaikki se synkkä noituus ympärillä.

Kävin lenkillä. Tällaiset vaihtelevat murtomaat nousuineen ja laskuineen haastavat perskannikkani aivan eri tavalla kuin Pohjanmaan aakeudet ja laakeudet.

Vaskitsat, mesimarjat, kiiltävät koppakuoriaiset, kaikki on täällä niin hienoa.

Hämähäkkimies lähettää minulle viestejä. Kertoo haukien anatomiasta, lehmien laiduntamisesta, kissojen tavoista syödä erimerkkisiä kissanruokia. Sitten hän kysyy minulta miksi minä lähettelen hänelle kuvia uimaleluista, sisiliskoista ja sumeista maisemista ja muista luonnonmuodoista. Kimpaannun. Olemme ystäviä, perkele. Vaikka väkisin. Tämä on nyt sitä, että teen ja olen mitä haluan. Tuntuu hassulta, kun se mitä minä olen ja haluan törmää muiden ihmisten eriäviin mielipiteisiin aiheesta. Ennen olen kavahtanut tuollaista. Nyt se on minulle todiste siitä, että olen tehnyt jotain. En ehkä vielä oikein, mutta harjoitellut asiaa minkä haluan oppia. Oman tahtoni käyttämistä.

Tai ehkä tilanne tuntuu erityisen hassulta siksi, että hänellä on itselleen eri säännöt kuin minulle. Niin on ollut aina, vaikka olen muuttanut sääntöjäkin. Hän on epälooginen, mutkikas ja joskus tuntuu, että hän luistelee outoja lenkkejä ja kuvioita aivan turhaan juuri oletetun näkökenttäni ulkopuolella. Turhaan siksi, että hän ei tiedä minun näkevän asioita myös silmät kiinni. Ja hän ei halua päästä perille.

Minä olen jo alkanut luistella kohti järven toista rantaa. Siellä on mielenkiintoisia asioita. En vielä tiedä, olenko sellainen ihminen joka haluaa joskus päästä perille. Ehkä en. Sitä en halua itse päättää. On mielenkiintoisempaa kun ei tiedä ihan kaikkea. 

Kesäheinä ja poika ampuivat käsiaseella pihassa. Sellaisella leikkijutulla jossa oli pieniä kuulia. Se näytti äkkiseltään hieman oudolta. Poika neuvoi Kesäheinää, joka tähtäsi ja ensimmäisellä yrittämällä sai kipattua kivellä nököttävän tyhjän talouspaperirullan.

<

I'm not too blind to see.

Ladoin loput korttini pöytään. Pelaaminen on minulle epäluonteenomaista, se alkoi jo kyllästyttää. Hän väitti hävinneensä, mutta en nähnyt mitä maata tai väriä ne viimeiset kädessään olevat kortit olivat. Tilasin laskun, niinkuin olin itseni kanssa sopinut.

Uusintaerien mahdollisuus leijuu ilmassa, mutta luulen, että jos niikseen tulee, muutan sääntöjä. Ihan vain koska voin.

Olen leijunut tilanteissa, tarkkaillut yläviistosta, ehkä itseäni enemmän kuin muita. Mittaillut. Minkä kokoinen olen? Miten minä suhteudun muihin? Millaiseksi olen kasvanut? Miksi teen asioita? On ollut helpompaa olla oma itseni kuin varmaan koskaan aikaisemmin. En ole edes miettinyt, että voi ei, teen nyt virheen, mutta ei se mitään, on ihan ok tehdä virheitä. Olen vain huomannut, että teen näin, olen tässä, koska haluan olla. Ei aina ole oikeata ja väärää ollenkaan.

Piirsin vihkooni muutamankin ruksin, mutten halua niistä nyt kertoa. Se olisi liian pitkä tarina, vaikka varmaan ymmärtäisitte. Kesä jatkuu vielä. Minun pitää vähän levätä, pestä mustat mekkoni, epiloida jalkani ja siloitella rypyt silmieni alta, ja on vielä monta seikkailua joihin ehdin.

Maailma saa ohi virrata.

Hämähäkkimies antoi minulle traakkipuun pistokkaan. Epäilen, että se jossain kulttuureissa tarkoittaa jonkinlaista siirtymäriittiä. Ainakin traakkipuun ympärille on kietoutunut pitkähkö vyyhti rituaalinomaisia keskusteluja, jotka johtavat ehdotuksiin käydä hakemassa traakkipuu, tai ainakin istuttamassa se uuteen multaan, strategisia unohtamisia jotka johtavat uusiin ehdotuksiin ja niin edelleen. Nyt traakkipuu on vihdoin olohuoneessani ja se aiheuttaa minulle mietteliään olon.

Ajoittain oloni on hyvin hilpeäkin. Eilen se oli hilpeä kun kolusimme asujaimistoni pusikkoja ja polkuja etsien rantaa jossa voisi kalastaa ja pyöritin häntä lasten leikkipaikalla sellaisessa väkkärässä josta selvästikin tuli huono olo.

Oli selvästikin hänen vuoronsa kokea moista, väittäisin.

Kotonani komensin hänet tiukasti mukaani makuuhuoneeseen. Olin aikaillut asian kanssa jo aivan riittävän kauan ja kärsivällisyyteni alkoi olla lopussa. Hän ymmärsi olla esittämättä hankalaa ja seurasi nöyrästi.

Seurasi solmimista, sommittelua, teippaamista, mallaamista, kurottelua, yritystä ja erehdystä. Yhteistyömme oli melko sujuvaa muttei saumatonta. Virittelimme tauluja sängynpäätyseinälle. Olen asunut tässä jo yli vuoden, eikä seinillä ole juuri yhtään taulua. Huoneessa on psykedeeliset peuratapetit, ja se kaipaa kiintopisteitä, jotta ei tuntuisi siltä että sadat, jopa tuhannet peuransilmät tuijottavat minua taukoamatta kolmelta seinältä. Yksi seinä on täynnä kaapinovia. Sängynpäädyn yläpuolelle päätyi siis kuusi erilaista, eri kokoista taulua.

Kolme maisemaa. Yksi niistä on kulkukauppiaan äidilleni 50-luvulla antama taulu, jolla kauppias maksoi yösijastaan. Tai sitten sai myös maksun taulustaan, en ole enää varma miten tarina meni. Taulussa on kaunista sinistä sävyä, mikä oli harvinaista herkkua lapsuuteni 70/80-lukuisessa oravanpeässä, joka oli sisustuksellisesti vuorattu ruskean, vihreä ja poltetun oranssin kaikin eri sävyin. Minua ahdisti ne liian maanläheiset värit.

Toinen on kelta-vihreäsävyinen vesivärityö, Kaunomielen maalaama. Tunnistin, että siinä on tienvieri kotipaikkani läheltä, iso kivi ja paljon rehevää pusikkoa. Olen kotoisin pusikkoisesta paikasta. Tuossa taulussa näkyy se tunnelma jossa aurinko lämmittää niin kovaa että maisema sirisee, ja silti koko ajan kuulen miten lehtipuut kohisevat jossain kaukana.

Kolmas maisema on suuripiireisin maalitäplin kuvattu tie keskellä jänkää lapissa, taustalla siintää tunturi. Kesäheinän tuotos tältä kesältä. värit ovat raikkaat, Tummaa kylmää ruskeaa, valkoista, petroolinsinistä. Täplä keltaista. Jotenkin Kesäheinä on perinyt isänsä lappilaisuuden.

Sitten on Kate Bushin levynkansi. Useampikin mies on sitä katsoessaan kysynyt, miksi Katen hameen alta tulee musiikkia. Minä en ole tulkinnut, että nuotit tulevat hameen alta, vaan musiikki on osa sitä taikaa, joka syntyy kun tuuli heilauttaa hameen helmaa.

Sitten on grafiikkavedos, lumpeenkukka, lootus tai muu hieman utuinen valkea kukka ihanan petroolinsinisessä härdellissä. Työystäväni tekele, jonka sain kiitokseksi kun autoin häntä saamaan näkyvyyttä teoksilleen. Ihana kun ihmiset ovat luovia.

Kuudes kuva (koska en edelleenään ole hyvä parittomien numeroiden kanssa) on joulukortti. Keltaista ja ihanaa nukkumatinvaaleansinistä, piparkakkumana näköisiä pulleita kuusia ja hassu kissa siivet selässä virkkuukoukku kädessä. Se jotenkin sopi tapetteihin ja muiden taulujen väreihin.

Minun kotini on tullut paljon valmiimmaksi tämän kesäloman aikana. En halua, että se koskaan olisi valmis, mutta toistaiseksi tekämäni muutokset ovat tuottaneet minulle iloa.

Kävin ostamassa purkin maalia. Maalaan yöpöydät vaaleansinisiksi, sellaista vähän vaniljaiseen taittuvaa sävyä kuin 50-luvun cadillacit.

Goin' wherever it leads.

Sataa. Ja olen väsynyt. Kaupassa käynti oli ponnistus. Erityisesti se kohta, jossa piti laittaa nauhalliset kengät jalkaan. Mutta tein sen.

Pyörin Prismassa monessa hyllyvälissä hartaasti ja huolellisesti. Ei ollut mitään syytä hutiloida tai kiirehtiä. Kukaan ei halua leikkiä kanssani tänään, ja arvelen, että olen ansainnut sen.

Kotona laitoin terassinoven poikkeuksellisesti kiinni ja sytytin kynttilöitä syömään koleutta ilmasta.

Käytin kaiken energiani varmaankin eilen. Heräsin, join kahvia. Meikkasin, laitoin hiukset, pukeuduin kesämekkoon. Ajoin autolla pyöräkorjaamolle polkemaan jalkaa kiukkuisena, koska he eivät olleet vastanneet soittoihini ja viesteihin koskien mummopyöräni kuntoa ja valmiusastetta. Se oli valmis, ja heillä oli ollut ongelma liittymän kanssa. Minusta he olivat toimineet asiassa puutteellisesti, koska olin lähestynyt heitä asiassa myös facebookin kautta. Ja epäilemättä he tiesivät lopulta liittymäongelmastaan, mutta eivät yrittäneet tavoittaa minua muulla keinoin.

Sain pyöräni, ja voi sitä jälleennäkemisen riemua. Vaihdoin mekon farkkuihin ja singahdin heti juuri kiristetyt pinnat suhisten kaupungille. Jalan polkeminen kiukkuisesti auto- ja pyöräkorjaamoilla on tehokkaampaa mekossa kuin farkuissa, olen huomannut. Näin Kesäheinää, söin foccaciaa josta ilmeisesti jäi palanen kuivanutta yrttiä ylähampaisiini n. neljäksi tunniksi, ennen kuin ystäväni kertoi minulle asiasta. Tuon neljän tunnin aikana tapahtui asioita, joiden aikana ihminen ei haluaisi hampaissaan olevan italialaistyyppisiä yrttejä, mutta luulen, ettei tämä pieni vastoinkäyminen aiheuttanut mitään muutosta maailman kosmisessa järjestyksessä noin niinkuin suuressa mittakaavassa katsoen.

Löysin hurmaavat kengät. Olen etsinyt niitä n. neljä vuotta, sen jälkeen kuin violetit kippurakärksiset kitten heal -korkoiset talvinilkkurini maatuivat hiutaleiksi. Nämä ovat samaa merkkiä, mutta musta-harmaat ja harvinaisen kaunopuheiset ollakseen kengät, jotka todella puhuttelvat minua. Suorastaan lirkutteluahan tuo oli. Uskon silti, että kaikille lupauksille tulee olemaan katetta, toisin kuin monessa muussa tapauksessa kun olen kuullut lirkuttelua.

Singahtelin tilanteesta toiseen, ja ilmeni, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikealla kulkupelillä, kunhan vain hitusen odottelen. Odotellessani päädyin sattumalta juurikin oikeaan aikaan Rotuaarille kun hurmaava puolalainen nuori mieshenkilö jonka nimen ehkä osaisin kauniisti lausua perässä jos nyt kuulisin sen mutten muistaa tai varmastikaan kirjoittaa hurmasi yleisönsä. Hän puhutteli suomalaisia opettavaisesti. Kun teen näin, te taputatte käsiänne, kun teen näin, te sanotte ihastuneesti uuuuu. Ja tulkaa tähän köyden muodostamaan linjaan, lähelle katsomaan. Ja kun lopetan esityksen antakaa minulle rahaa. Jos joku ei tiedä, minkä verran tällaisesta showsta yleensä maksetaan, niin ihmiset yleensä antavat 50 euroa.

Hän oli hitusen keskinkertainen motirisesti mutta verbaalisesti ja hurmauksellisesti oikein hyvä. Oli mukavaa nähdä ihmisiä pitkästä aikaa katsomassa jotain tuollaista ilmeet avoimina, valmiina yllättymään. Tätä minun on ollut ikävä koronan ajan.

Join olutta ja olin hilpeä. Seura oli loistavaa. Höpötimme. Lainasin pubin henkilökunnalta nitojan ja niittasin paitani nappislistan kiinni puuttuvan napin kohdalta ja tunsin olevani nerokas. Lopulta pyöräilin kotiin hämärässä hämmästellen sitä, että viimekesäiset silikoinein kiinnitettävät ledit pyörässäni toimivat vielä.

Tuo oli oikein hyvä lomapäivä. Mutta ehkä se kiskoi kaikki mehut etukäteen tästäkin, vaikka virvoittavien juomien määrä jäi hyvin kohtuulliseksi.

Ihan hitusen, ehkä ihan vain ohikiitävän hetken ajan tänään mietin, että ei sellaisetkaan päivät joissa osa ajasta tehdään töitä ole ihan kamalia.

She says, sh-sh-shhh.

Yksinasumiseen, yksinelävän ihmisen identiteettiin olen jo tottunut. Olen taas alkanut laittaa ruokaa, vaikka vain itselleni. Silti tämä ensimmäinen oma kesäloma ikinä, ilman miestä tai taloudessani asuvia lapsia on ollut huisia. Välillä olen valahtanut johonkin kummaan onttouteen - ei ole mitään mikä täyttäisi päivieni tunnit, jos en itse keksi. Pitää ihan itse keksiä. Päättää. Saada aikaiseksi jotain skenaarioita jotka miellyttävät minua. Kyllä minä senkin osaan. Listat auttavat. Listani avulla muistin myös, että webasto pitää korjata, vaikka on kesä ja se ei olisi muuten muistunut mieleeni kesän lämpiminä keleinä.

Kun oli vielä töitä, ja nätti sää, tunsin suurta iloa päästessäni takapihan sohvaani päivunille, vähän kuin varkain päivän muiden tehtävien lomasta. Nyt kun voisin vain sään salliessa maata takapihalla koko päivän, olenkin siihen vähän liian levoton.

Välillä sitten nautin suuresti siitä, että saan tehdä kaiken mitä haluan, siinä tahdissa kuin haluan. Lisäksi löydän itseni muiden ihmisten ansiosta tivolilaitteista, jotka tuntuvat kuplivilta ja jännittäviltä ja jotkin kovin vaarallisilta, mutta tiedän että jotkin asiat ovat vain niin arvokkaita aivan sellaisinaan, että haluan olla se ihminen joka on elänyt vaikka lasku tuotaisiinkin myöhemmin.(X)

Olen aina ollut järkevä, riskejä karttava ihminen. Tai ei, en ole karttanut riskejä. Olen tutkinut ne tarkkaan, miettinyt miten niitä voi pienentää ja myös sen, miten asiaan suhtaudun jos ne toteutuvat. Sitten olen ottanut sopivankokoisia riskejä, koko ajan valppaana. Minulla on ollut tuuria, sekä hyvää että huonoa.

Asuntoni tyhjenee tavaroista joita kannan kirpputorille. Terttukin kuoli. Tilalle mahtuu paljon musiikkia. Kuuntelen sitä päivisin ja öisin kun vuorokausirytmini silppuaa ihminen jolle vuorokaudenajoilla on erilaisia merkityksiä kuin minulle. Minä voisin vain katsoa ja kuunnella häntä kun hän kuuntelee musiikkia. Nukun sitten joskus.

Katsoin netflixistä Modern Familya ja otin harjoitustehtäväkseni olla Gloria Gloria näyttää tunteensa, pitää puolensa ja vaatii että häntä kohdellaan hyvin.

Ihan uskalsinkin toimia tämän roolimallin mukaisesti.(X) Nostin äläkän. Peruin tapaamisen vedoten Oletettuun Syyhyn. Ilmeni, että kyseessä oli väärinkäsitys. Joka johtui minusta. Kämmäsin vielä viestintävälineeni kanssa luoden vaikutelman, että olen todella epäluuloinen ja neuroottinen. Ehkä olenkin, mutta en yleensä koskaan näytä sitä. Olin nyt totaalisen naurettava. Ja tarkoituksettoman alipukeutunut.

Olen luullut, että virheistä rangaistaan. Yllätyin. Ehkä kuitenkin tein tavallaan jotain oikein. Tai sitten karma vasta odottaa parempaa kimmahduskulmaa.

Ehkä hämäläisellä juroudellani on kuitenkin ollut hyvät puolensa. Se on vähemmän noloa kuin olla totaalisen väärässä, sitten panikoida ja olla paniikin takia teknisesti kyvytön ja soittaa tahattomia videopuheluita. Toisaalta, jos olisin vain hiljaa jurottanut ja sitten ihmetellyt normaalihkon keskusteluyhteyden palaamista myöhemmin, se jurotus olisi jäänyt sisääni pitkäksi aikaa kuin hileinen köntti vetistä jäätä pakasteesta sulavaan litran tölkkiin rasvatonta maitoa. Nyt sen sijaan tunnen poskieni rusottavan lempeästi nolouden jälkilämmöstä.