Tänään on ollut osa-aikahunningoisuuspäivä. Aloitin ihan normaalisti, heräsin, keitin kahvia, harjasin hampaat, käynnistin koneen, luin sähköpostit, varmistin kalenterin, tajusin, että minulla on giljardi työperäistä excel-taulukkoa työstettävänä, tekstejä ja asioita erilaisissa työkaluissa odottamassa operointiani. Haroin hiuksiani, voivottelin, kierähdin lattialla ketterästi edestakaisin, soitin ihanalle harjoittelijalle, lähetin kaikki excelit hänelle ja ilmoitin lähteväni lounaalle. Kymmeneltä. Ja lähdinkin.
Kello kuudelta olen ollut jo takaisin kotonani, harjoittamassa pyykinpesua, tiskikoneen tyhjennystä, tavaroiden siirtelyä oletettavasti oikeille paikoilleen, laiskaa mietintää siitä mitä pakkaisin mukaani huomenna.
Tässä välissä olin sitten hunnigolla. Nautin aamupalan kaupungilla: Lasi kuohuviintä. Jalkahoito. Oletin, että jalkani, joita ei ole ikinä varsinaisesti hoidettu, olisivat muuttuneet lähinnä kavioiksi, ja kaipaisivat timanttihiontaporaa, rälläkkää tai muuta järeämpää asetta. Mutta ei, lempeä ja hemmotteleva spa-hoito riitti. Se oli jännittävä kokemus, elämäni ensimmäinen jalkahoito. Tämän jälkeen lounas (limoncello spitzer). Jonka jälkeen jälkiruoka (aurajuustoburgeri + ranut aurajuustodipillä, mikä saattoi olla hätävarjelun liioittelua).
Tämän jälkeen suoritimme vielä semimaanista shoppailua. Sovin excelini kanssa, että koska uima-asuja ei tarvitse merkitä exceliin, ostamani musta liehuke, jota voi käyttää vaikkapa maisemoimaan uima-asun peittämää keskivartaloani, on käytännössä uima-asu. Joten sitäkään ei tarvitse merkitä excelin.
Maksihameen suhteen emme päässeet yhteisymmärrykseen, mutta ostin sen silti. Olen itselleni armollinen kuin Maaret Kallio ja kiitän itseäni viisaudestani niinä päivinä kun olen liian laiska epiloimaan tai ajelemaan säärikarvojani.
Tunsin suurta intohimoa tähän hattuun. Laitoin tähän ensin kuvan itsestäni kyseessäoleva hattu päässä, mutta minua alkoi ahdistaa, ja poistin sen. Kummallista.
Siinä yhdistyy Grata Garbo, Indiana Jones sekä se vuoden mittainen aika nuoruudestani, jolloin käytin pappani vanhaa herrainhattua taukoamatta. Se oli silloin kun siirryin pieneltä kyläkoululta isolle yläasteelle, 13-vuotiaana. Tunnen edelleen oloni turvalliseksi lierin alla, voin milloin tahansa leukaa hieman laskemalla kadota tavoittamattomiin. Sen lisäksi en kestä aurinkoa kovin hyvin. Kysykää vaikka decollatéeltani.
Huomenna olen taas kunnon ihminen. Esittelen exceleitä virtuaalipalaverissa ja olen asiallinen tai soveliaan vapaamuotoinen ja tunnelmaakeventävä. Sitten pakkaan autoon teltan, makuupussin, vain kivoja vaatteita ja muuta tarpeellista ja menen harjoittamaan muinaissuomalaisia keskikesänriittejä synnyinseuduilleni. Ajan autolla, ihan yksin. Uhraan asioita lähteeseen ja katselen sen kuvajaista. Kieriskelen ruispellossa ja sen semmoista. Kellun siinä järvessä joka on lapsivettäni. Mietin, miten ihmeessä tulin taas tähän kohtaan elämässäni ja miten tällä kertaa onnistuisin olemaan sössimättä tilanteen.
Tämä soi nyt.
Torilla, lounaalla, katselin varpusta, joka tohevana syötti kahta pulleaa, lyhytpyrstöistä, todennäköisesti ihan jo lentokelpoista poikastaan leivänmurusilla suoraan nokkiin. Pallerot väristelivät siipiään ja aukoivat nokkiaan ja piipittivät kuin pikkuvauvat. Aina välillä itse vaivihkaa nokkivat maahan pudonneet murut suihinsa, ja sitten vilkaisivat syyllisen näköisinä syrjäkarein äitiään. Se oli kovin hellyyttävä kuvaelma.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2020
sunnuntai 14. kesäkuuta 2020
The beast won't go to sleep.
Ämpärilistastani on nyt ruksittu asioita. Pubivisa. Olen niin onnellinen ja epäilemättä päivän lähempänä potkaisua.
Tilaisuus tähän tarjoutui niin yllättäen, että se vaati aikakoneen käynnistämisen. Ilmoitin kasuaalisti, että toki, saavun puolen tunnin kuluttua (väite, joka vallitsevissa olosuhteissa vamasti kuullosti täysin vääristyneen todellisuustajun aiheuttamalta leuhottamiselta), singahdin suihkuun hankaamaan jaloistani tummat terassiöljytahrat pois, ajoin säärikarvat, en pessyt hiuksia enkä ripsivärejä, silitin kultaglitterein kirjotun kesäpaidan jonka arvelin sointuvat vietnamislaisteemaan, paikkasin puuttuvat meikit kasvoilleni, kiepsautuin hätäpuoliponnarin, pyydystin vesilasin alle sinnikkään ja määrätietoisen hämähäkin olohuooneestani (en nyt ehtinyt jäädä kutsuhuutelemaan uroksia sen kummemmin), kasasin välttämättömät tarvikkeet käsilaukkuuni ja pyöräilin alle viiden kilometrin matkan tasamaastossa.
Olin perillä 28 minuuttin kuluttua uhoamisestani. Pubin pihassa hengitin neljä kertaa syvään ovella, tarkistin vielä viestit puhelimestani ja kävelin sitten sisään rauhallisin, viipyilevin askelin, silmäillen tilannetta levollisesti ripsieni lomasta, niin Gretakin varmaan tekisi. Tilasin juoman, kävelin pöytään ja henkeäisin eleettömän kevyesti, että asparragus on parsa.
Pubivisa oli nautinnollinen. Sen ja kolmen virvoitusjuoman jälkeen tajusin, että en ollut ehtinyt syödä, oikeastaan koko päivänä.
Tämä johti miellyttävään pussikaljapiknikkiin, mikä on myös ollut to-do-listallani jo tovin. Kuuntelimme Juicea ja muutakin musiikkia menneisyydestä, kunnes satunnainen soittolista/nettiradio alkoi kummittelemaan hämmentävillä, lähimenneisyyteen viittaavilla satunnaisilla valinnoilla ja tarjoamaan minulle syyllistäviä viestejä sekä kirpeitä sivalluksia.
Yöllä järven yllä loisti taas Mordorin silmä, valtavana sokaisevana pallona joka ei silti lämmittänyt varpaitani. Rantavedessä kirmaili kolme nymfiä levottomasti.
Hämis on edelleen lasin alla lattialla. On tilanteita, joissa tarvitsen lähimmäisteni tai ventovieraiden ystävällisyyttä.
Tilaisuus tähän tarjoutui niin yllättäen, että se vaati aikakoneen käynnistämisen. Ilmoitin kasuaalisti, että toki, saavun puolen tunnin kuluttua (väite, joka vallitsevissa olosuhteissa vamasti kuullosti täysin vääristyneen todellisuustajun aiheuttamalta leuhottamiselta), singahdin suihkuun hankaamaan jaloistani tummat terassiöljytahrat pois, ajoin säärikarvat, en pessyt hiuksia enkä ripsivärejä, silitin kultaglitterein kirjotun kesäpaidan jonka arvelin sointuvat vietnamislaisteemaan, paikkasin puuttuvat meikit kasvoilleni, kiepsautuin hätäpuoliponnarin, pyydystin vesilasin alle sinnikkään ja määrätietoisen hämähäkin olohuooneestani (en nyt ehtinyt jäädä kutsuhuutelemaan uroksia sen kummemmin), kasasin välttämättömät tarvikkeet käsilaukkuuni ja pyöräilin alle viiden kilometrin matkan tasamaastossa.
Olin perillä 28 minuuttin kuluttua uhoamisestani. Pubin pihassa hengitin neljä kertaa syvään ovella, tarkistin vielä viestit puhelimestani ja kävelin sitten sisään rauhallisin, viipyilevin askelin, silmäillen tilannetta levollisesti ripsieni lomasta, niin Gretakin varmaan tekisi. Tilasin juoman, kävelin pöytään ja henkeäisin eleettömän kevyesti, että asparragus on parsa.
Pubivisa oli nautinnollinen. Sen ja kolmen virvoitusjuoman jälkeen tajusin, että en ollut ehtinyt syödä, oikeastaan koko päivänä.
Tämä johti miellyttävään pussikaljapiknikkiin, mikä on myös ollut to-do-listallani jo tovin. Kuuntelimme Juicea ja muutakin musiikkia menneisyydestä, kunnes satunnainen soittolista/nettiradio alkoi kummittelemaan hämmentävillä, lähimenneisyyteen viittaavilla satunnaisilla valinnoilla ja tarjoamaan minulle syyllistäviä viestejä sekä kirpeitä sivalluksia.
Yöllä järven yllä loisti taas Mordorin silmä, valtavana sokaisevana pallona joka ei silti lämmittänyt varpaitani. Rantavedessä kirmaili kolme nymfiä levottomasti.
Hämis on edelleen lasin alla lattialla. On tilanteita, joissa tarvitsen lähimmäisteni tai ventovieraiden ystävällisyyttä.
lauantai 13. kesäkuuta 2020
Like a fool.
Minä niin rakastan näitä aamuja, kun herään unen loppuessa, ikkuna on auki. Katson yön aikana kertyneet viestit puhemestani, kuuntelen minulle lähetetyt oudot musiikit, nousen, puen hullukissanainenkaftaanini, keitän liian vahvaa kitkerää kahvia enkä syö aamupalaa. Haahuilen, pesen hampaat, avaan takaoven ja käyn tervehtimässä omenapuuta. Nurmikko on yhdestä kohdasta kylmää ja märkää ja toisesta kuumaa ja höyryävää. Spotify tarjoilee minulle päivän suosistukset. Ja jälleen elämässäni tapahtuu jotain uutta ja yllättävää.
Tämä on ihan vain minun, kokonaan minun tämä elämä, tämä kesä, tämä kesä joka tunkee ovesta, olohuoneen ikivanha mosaiikkiparketti jolla tanssin ja jonka hionnan ja puolihimmeän lakkauksen työn osuudesta saan kotitalousvähennyksen.
Tämä soi nyt.
Tämä on ihan vain minun, kokonaan minun tämä elämä, tämä kesä, tämä kesä joka tunkee ovesta, olohuoneen ikivanha mosaiikkiparketti jolla tanssin ja jonka hionnan ja puolihimmeän lakkauksen työn osuudesta saan kotitalousvähennyksen.
Tämä soi nyt.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2020
I know I misbehaved.
Olen syönyt työlounaan, ravintolassa. Käynyt tänään kahdesti Prismassa, ensin ostamassa laatikoittain hopeatoffeeta, lakritsaa, suukkoja, keksejä, muumirasiaisia kuivahedelmiä ja my little pony -välipalahedelmätankoja. Ne ovat varmaankin pahoja, mutta ajattelin, että kollegani (keskimäärin kukin heistä on 42 vuotias insinöörimies) arvostaisi vaivannäköäni silti. Vein namut siis töihin. Suoritin töitä, ja singahdin uudestaan Prismaan, tällä kertaa postiin, varautuneena kysymään kuuluvaan ääneen "ettekö te tiedä kuka minä olen" ja "vaadin saada puhua johtajalle" mikäli minulle ei luovutettaisi mystistä postilähetystä ilman asiallista, nimenkirjoitusoikeudellisen henkilön valtuutusta. Varutumiseni oli turhaa (he eivät selvästikään suhtaudu byrokratatiaan sen vaatimalla intohimolla), mutta ilmeisesti jännittävään toimenpiteeseen varautuminen sai minut kuitenkin hieman väsähtämään.
Torkuin pihasohvalla hetken saamatta unta. Liikaa kahvia, liikaa adrenaliinia, liikaa whatsappin surahtelua. Kovin monta kohtaamista, sellaista sosiaalista tilannetta, jossa henkilöt ovat läsnä, kehonkieli ja kaikki, ja kaikkea pitäisi jaksaa seurata. Bistron seinällä on tekstiä, vitriinissä tuotteita, lisää tekstiä, kahvi täällä, kassa tuolla, mobiiliaplikaatio, kassasetä puhuu minulle, joku muu puhuu, tunsinko jonkun äsken, en nähnyt, sekavaa, puhunko liian kovalla äänellä, kelle puhun, miksi, pitääkö minun selittää ääneen kaikki mitä päässäni tapahtuu? Tällaistako se oli, jatkuvaa ärsykkeiden tulvaa, jonka seassa yritän suorittaa omaa agendaani maanisesti.
Olen viikkoja tottunut olemaan joko työpöydän ääressä toimeliaana tai sohvalla, älykkään lekottelevassa nojausasennossa, kuuntelemaan vain ääniä kuulokkeistani, äänenpainoja, kröhähdyksiä, naurunkihinää. Sanoja näytöltä. Rajallisesti, yksi kanava kerrallaan. Miellyttävästi polvista ja persuksista hieman venyneissä raappahousuissani tai unenkeveään hullu-kissanainen-kaftaaniini kietoutuneena. Maailma on julma paikka, ja syy, miksi olen ollut aina niin väsynyt, ei siis ehkä ole vain itsessäni.
Leikkasin sen jölkeen nurmikkoa, ainakin tunnin. Pidän siitä, että on melkolailla pakko leikata nurmikkoa. Koen olevani aktiivinen.
Sinkuilla on kuulemma kohtaamisongelma nykyisin. On paljon sinkkuja, mutta jotenkin he eivät vain sadu yhteisille kiertoradoille, eikä kohtaamisia tapahdu. Ei löydy sopivaa, keskustelunavaukset eivät onnistu.
Ennen vanhaan, kyläyhteisöissä, oli tansseja. Siellä näki koko repertuaarin: Tässä ovat tarjolla olevat poikamiehet, nopeat vievät parhaat päältä. Ei jääty odottelemaan, josko se seuraava svaippaus olisi vieläkin kiinnostavampi, tai ajateltu, että niitähän tulee aina lisää. Toisaalta, oli silloinkin poikamiehiä ja vanhojapiikoja. Enkä sano, että se olisi useinkaan ollut se huonompi vaihtoehto.
Eilen olohuoneessani tapahtui äkillinen, kahden sinkkuihmisen spontaani kohtaaminen. Etu- ja takaovi olivat auki. Minä näin lattialla jotain karmaisevaa ja kiljahdin "Apua, hämähäkki!" Yhtäaikaisesti etu- ja takaovesta olohuoneeseeni rynnähti sinkkumies, hyvä etteivät päät kolkanneet yhteen siinä metrin korkeudella hämähäkin yläpuolella. Katselin kohtaamista hämmästyneenä. Mietin, että mikäs tässä on ihmisellä, olla nyt tällainen 47-vuotias, eronnut, ylipainoisehko, silmäkulmistaan rypistyvä ex-yksinhuoltajaäiti, kun miehiä tunkee silti ihan kohtalaisella momentumilla ainakin ovista, vaikkei tällä kertaa ikkunoista.
Takapihalla oli siis yksi mies, ihan suunnitelmallisesti, ja etuovella oli naapurini, joka ei tiennyt takapihan uroksesta mitään ja pyrki olemaan avulias varmasti paljon altruistisemmin vaikuttein kuin se toinen.
Yhtään hämähäkkiä ei vahingoitettu tässä kohtauksessa.
Torkuin pihasohvalla hetken saamatta unta. Liikaa kahvia, liikaa adrenaliinia, liikaa whatsappin surahtelua. Kovin monta kohtaamista, sellaista sosiaalista tilannetta, jossa henkilöt ovat läsnä, kehonkieli ja kaikki, ja kaikkea pitäisi jaksaa seurata. Bistron seinällä on tekstiä, vitriinissä tuotteita, lisää tekstiä, kahvi täällä, kassa tuolla, mobiiliaplikaatio, kassasetä puhuu minulle, joku muu puhuu, tunsinko jonkun äsken, en nähnyt, sekavaa, puhunko liian kovalla äänellä, kelle puhun, miksi, pitääkö minun selittää ääneen kaikki mitä päässäni tapahtuu? Tällaistako se oli, jatkuvaa ärsykkeiden tulvaa, jonka seassa yritän suorittaa omaa agendaani maanisesti.
Olen viikkoja tottunut olemaan joko työpöydän ääressä toimeliaana tai sohvalla, älykkään lekottelevassa nojausasennossa, kuuntelemaan vain ääniä kuulokkeistani, äänenpainoja, kröhähdyksiä, naurunkihinää. Sanoja näytöltä. Rajallisesti, yksi kanava kerrallaan. Miellyttävästi polvista ja persuksista hieman venyneissä raappahousuissani tai unenkeveään hullu-kissanainen-kaftaaniini kietoutuneena. Maailma on julma paikka, ja syy, miksi olen ollut aina niin väsynyt, ei siis ehkä ole vain itsessäni.
Leikkasin sen jölkeen nurmikkoa, ainakin tunnin. Pidän siitä, että on melkolailla pakko leikata nurmikkoa. Koen olevani aktiivinen.
Sinkuilla on kuulemma kohtaamisongelma nykyisin. On paljon sinkkuja, mutta jotenkin he eivät vain sadu yhteisille kiertoradoille, eikä kohtaamisia tapahdu. Ei löydy sopivaa, keskustelunavaukset eivät onnistu.
Ennen vanhaan, kyläyhteisöissä, oli tansseja. Siellä näki koko repertuaarin: Tässä ovat tarjolla olevat poikamiehet, nopeat vievät parhaat päältä. Ei jääty odottelemaan, josko se seuraava svaippaus olisi vieläkin kiinnostavampi, tai ajateltu, että niitähän tulee aina lisää. Toisaalta, oli silloinkin poikamiehiä ja vanhojapiikoja. Enkä sano, että se olisi useinkaan ollut se huonompi vaihtoehto.
Eilen olohuoneessani tapahtui äkillinen, kahden sinkkuihmisen spontaani kohtaaminen. Etu- ja takaovi olivat auki. Minä näin lattialla jotain karmaisevaa ja kiljahdin "Apua, hämähäkki!" Yhtäaikaisesti etu- ja takaovesta olohuoneeseeni rynnähti sinkkumies, hyvä etteivät päät kolkanneet yhteen siinä metrin korkeudella hämähäkin yläpuolella. Katselin kohtaamista hämmästyneenä. Mietin, että mikäs tässä on ihmisellä, olla nyt tällainen 47-vuotias, eronnut, ylipainoisehko, silmäkulmistaan rypistyvä ex-yksinhuoltajaäiti, kun miehiä tunkee silti ihan kohtalaisella momentumilla ainakin ovista, vaikkei tällä kertaa ikkunoista.
Takapihalla oli siis yksi mies, ihan suunnitelmallisesti, ja etuovella oli naapurini, joka ei tiennyt takapihan uroksesta mitään ja pyrki olemaan avulias varmasti paljon altruistisemmin vaikuttein kuin se toinen.
Yhtään hämähäkkiä ei vahingoitettu tässä kohtauksessa.
lauantai 6. kesäkuuta 2020
I got a name for that kind of game.
Takaovi on auki, seison ovensuussa, luurit korvillani, johto johtaa työläppäriin siinä vanhapiikakansakoulunopettajattarentyöpöydällä, joka markkeeraa kotitoimistoani olohuoneen paraatipaikalla. Kuuntelen, osallistun, nyökkäilen tomerasti, vaikka kukaan ei näe. "Kyllä kyllä, koronakorona." "Kyllä, käsihygienia, kyllä." "Turvavälit, kylläkyllä." "Varovaisuusperiaate Hetemäki korona kyllä." "Yhteisöllisyys." "Eristyneisyys, riskit, kyllä kyllä."
Tuijottelen syreenipensaan takana olevaa ammukasteista nurmikenttää, valtava tuomi tuoksuu huumaavasti ja heiluu tuulessa hidastettua liikettä. Kaksi sepelkyyhkyä pyrähtää lentoon edestäni, kannatellen välissään ruusuketta jossa julistetaan koronan helpottavan edes hetkeksi. Puhaltelen saippuakuplia aamuilmaan (sellainen kuplispuhallusjuttu on aina käden ulottuvilla), ja odottelen, että yksisarvinen tulisi vielä tepastelemaan ja syömään kädestäni ruohotuppoja. Syön nutellaa suoraan purkista lusikalla kun en enää jaksa suorittaa, taukojumppia, järkeviä ja monipuolisia lounaita, palautumista edistäviä liikuntaharjoitteita, unirytmin vaalimista ja kaikkea kivaa mitä voi tehdä virtuaalisti.
Ihan hetken haluan leijua saippuakuplassa kaupungin yllä, olla kuin ennenkin, kevyt ja elämä lipuu eteeni arvaamattomana ja tuttuna, pehmeänä, turvallisena, vaarallisena.
No en minä harrasta vaarallisia juttuja kumminkaan.
Vieno tupakansavu, huono musiikki, hieman nyhjäinen baarinhaju, juopunut tatuoitu nainen joka julistaa baaritiskillä, että "yhtä suurta huijausta koko korona" (se en siis ollut minä). Monikansallinen nyrkkitappelu josta tyynesti luikahdan läpi naistenhuoneeseen. Venäjäksi huutava merimies jolla on kuuma villapusero puhuttelee minua ladyksi ja olen liikuttunut saamastani huomiosta. Olen vielä olemassa, joku näkee minut. Poliisit pukevat kertakäyttöhansikkaat ennen kuin suorittavat pidätyksen.
Puhun Waltarista, kitaroista (Kyllä, se oli hieno kitara se. Ai millainen? Musta.), autoista, aate- ja oppihistoriasta, elektromagnetistamista, ammattiyhdistystoiminnasta. Pyöräilen yöllä, aurinko korventaa järven yllä kuin kaiken näkevä Mordorin silmä ja minä tunnen jo ne kaikki oikotiet ja pienet polut joita myöten on lyhyin matka kotiin.
Nyt on lauantai. Pitää muistaa pestä pyykkiä ja laittaa se kuivumaan. Syödä rautalisä ja D-vitamiini, joka kuulemma suojaa koronalta. Olla ihan hetki yksinäni, ihan vain vaniljakiisseliä. Tai ehkä Kaunomieli, mutta hän ei ole oika ihminen, mikä on kohteliaisuus.
Takaovi on auki ja joku leikkaa nurmikkoa.
Tuijottelen syreenipensaan takana olevaa ammukasteista nurmikenttää, valtava tuomi tuoksuu huumaavasti ja heiluu tuulessa hidastettua liikettä. Kaksi sepelkyyhkyä pyrähtää lentoon edestäni, kannatellen välissään ruusuketta jossa julistetaan koronan helpottavan edes hetkeksi. Puhaltelen saippuakuplia aamuilmaan (sellainen kuplispuhallusjuttu on aina käden ulottuvilla), ja odottelen, että yksisarvinen tulisi vielä tepastelemaan ja syömään kädestäni ruohotuppoja. Syön nutellaa suoraan purkista lusikalla kun en enää jaksa suorittaa, taukojumppia, järkeviä ja monipuolisia lounaita, palautumista edistäviä liikuntaharjoitteita, unirytmin vaalimista ja kaikkea kivaa mitä voi tehdä virtuaalisti.
Ihan hetken haluan leijua saippuakuplassa kaupungin yllä, olla kuin ennenkin, kevyt ja elämä lipuu eteeni arvaamattomana ja tuttuna, pehmeänä, turvallisena, vaarallisena.
No en minä harrasta vaarallisia juttuja kumminkaan.
Vieno tupakansavu, huono musiikki, hieman nyhjäinen baarinhaju, juopunut tatuoitu nainen joka julistaa baaritiskillä, että "yhtä suurta huijausta koko korona" (se en siis ollut minä). Monikansallinen nyrkkitappelu josta tyynesti luikahdan läpi naistenhuoneeseen. Venäjäksi huutava merimies jolla on kuuma villapusero puhuttelee minua ladyksi ja olen liikuttunut saamastani huomiosta. Olen vielä olemassa, joku näkee minut. Poliisit pukevat kertakäyttöhansikkaat ennen kuin suorittavat pidätyksen.
Puhun Waltarista, kitaroista (Kyllä, se oli hieno kitara se. Ai millainen? Musta.), autoista, aate- ja oppihistoriasta, elektromagnetistamista, ammattiyhdistystoiminnasta. Pyöräilen yöllä, aurinko korventaa järven yllä kuin kaiken näkevä Mordorin silmä ja minä tunnen jo ne kaikki oikotiet ja pienet polut joita myöten on lyhyin matka kotiin.
Nyt on lauantai. Pitää muistaa pestä pyykkiä ja laittaa se kuivumaan. Syödä rautalisä ja D-vitamiini, joka kuulemma suojaa koronalta. Olla ihan hetki yksinäni, ihan vain vaniljakiisseliä. Tai ehkä Kaunomieli, mutta hän ei ole oika ihminen, mikä on kohteliaisuus.
Takaovi on auki ja joku leikkaa nurmikkoa.
sunnuntai 31. toukokuuta 2020
Sounds like she's singing.
Lista ihmisistä, joita ihailen, kasvaa. Rick Gervais. Hän on luonut sarjan After Life ja näyttelee siinä pääosaa. Katsoin Netflixistä koko setin muutamassa erässä, itkin niin, että poskeni olivat kauttaaltaan märät ja paidalle tippu pisaroita. Kuin se hymiö, joka kirjoitetaan näin :'-D Olen rakastunut Rick Gervaisiin, vaikka hän ulkoisesti muistuttaa yhtä henkilöä, joka aiheuttaa minulle tämän tästä kummallisia ja ristiriitaisia tilanteita.
Jos elämästäni tehtäisiin elokuva, Rick Gervais siis näyttelisi siinä.
Itkin taannoin myös saunassa. Itkuntyrskähdysten välissä lauloin huilumaisella äänelläni kaikenlaisia hautajaislauluja, ja tämän tästä ne sekoittuivat ulvontaan.
En tiedä mihin tämä liittyi, kohtaus päättyi äkillisesti kuten alkoikin.
Tai tiedän minä mihin nämä asiat liittyvät. Ja se uni jonka näin viime yönä. Poikkeustila, katastrofi, ihmiset pakenivat maan alle, kellareihin, luoliin, bunkkereihin, kukaan ei oikein tiennyt mitä. Oli huhuja säteilystä, avaruushirviöistä, ja olivatko aseistautuneet "rauhanturvaajat" hyviä vai pahoja? Pitäisikö perustaa vastarintaliike, ja jos, niin mitä vastaan? Mielipiteitä oli monia. Vaeltelin katvealueesta toiseen, ulkona oli kylmää ja hyistä, jäseneni olivat aina vähän turtana ja neä vuosi. Makasin välillä jossain juoksuhaudantapaisessa paikallani, rahisevaa hengitystäni kuunnellen ja odottaen, että vartijat siirtyisivät ja voisin livahtaa pois. Oli teloituksia. Hiukseni ja säärikarvani kasvoivat, paljon. Ihmiset kerääntyivät hylätyissä taloissa olevien satunnaisten puuhellojen ympärille, ja näin työkavereitani, nuorempia kuin minä, ahavoituneina, nenät paleltuneina, iho vanhana kuin kengänpohja mutta hymyillen koska he olivat elossa.
Kyllä tämä on ollut iso asia käsitellä, tällainen poikkeustila. Nyt, kun tuntuu, että elämä voittaa, ainakin hetkellisesti, kaikki vyöryy päälle. Ehkä muitakin asioita kuin vain poikkeustila. Erojuttuja. Kerroksia jostain vanhemmista asioista kun lapio uppoaa taas vähän syvemmälle siihen kuoppaan, jota toisinaan itselleni kaivan.
Eilen kaivoin lapiolla myös takapihaa, istutin kuusaman, laventelin ja vaaleanpunaisia pelargonioita ruukkuun. Grillasimme Kaunomielen kanssa ja nautiskelimme valikoiman outoja limuviinoja/siidereitä. Siksikin tuntuu, että elämä on palannut uomilleen, keveyteen, ei niin rajoitettuun ennalta-arvaamattomuuteen.
Pelaan pelejä. Haluan ehkä kuvitella, että pelaan pasianssia, mutta yritän olla olematta paskiainen ja huomoioida vastapelurin olemassaolon. Olenhan minä toki kiltti ihminen. Tällä hetkellä itse pelaaminen on kuitenkin paljon hauskempaa kuin voitto tai tappio. Pitkitän siirtojani, en paljasta korttejani, ja kun hän saa niitä selville yksi kerrallaan, tiedän, että se on paljon tehokkaampaa juuri noin kuin jos olisin itse lyönyt ne pöytään.
Tämä kaikki tuntuu sopivan minulle juuri nyt. Tässä on sellainen hetki, jossa haluan viivytellä, tämä on se "sitku", monella tapaa. Minusta tuntuu, että tämä on se elämä jonka kuvittelin itselleni lapsena.
Tänään olen kuunnellut mm. näitä.
(Tämä biisi liittyy siihen kun olin 19, isossa kaupungissa, maailmalla ja ällistynyt siitä, että olin tosiaankin päässyt ulos pienestä tynnyristä ja elämässä voisi tapahtua mitä vain. Irlantilainen baaripoika tarjoili Coronaa limellä, laittoi biisin soimaan ja lauloi aina mukana ja hyppäsi baaritiskin päälle tanssimaan. Baarin omistaja tervehti poskisuudelmin ja kutsui Bellaksi.)
Juuri nyt soi tämä:
Jos elämästäni tehtäisiin elokuva, Rick Gervais siis näyttelisi siinä.
Itkin taannoin myös saunassa. Itkuntyrskähdysten välissä lauloin huilumaisella äänelläni kaikenlaisia hautajaislauluja, ja tämän tästä ne sekoittuivat ulvontaan.
En tiedä mihin tämä liittyi, kohtaus päättyi äkillisesti kuten alkoikin.
Tai tiedän minä mihin nämä asiat liittyvät. Ja se uni jonka näin viime yönä. Poikkeustila, katastrofi, ihmiset pakenivat maan alle, kellareihin, luoliin, bunkkereihin, kukaan ei oikein tiennyt mitä. Oli huhuja säteilystä, avaruushirviöistä, ja olivatko aseistautuneet "rauhanturvaajat" hyviä vai pahoja? Pitäisikö perustaa vastarintaliike, ja jos, niin mitä vastaan? Mielipiteitä oli monia. Vaeltelin katvealueesta toiseen, ulkona oli kylmää ja hyistä, jäseneni olivat aina vähän turtana ja neä vuosi. Makasin välillä jossain juoksuhaudantapaisessa paikallani, rahisevaa hengitystäni kuunnellen ja odottaen, että vartijat siirtyisivät ja voisin livahtaa pois. Oli teloituksia. Hiukseni ja säärikarvani kasvoivat, paljon. Ihmiset kerääntyivät hylätyissä taloissa olevien satunnaisten puuhellojen ympärille, ja näin työkavereitani, nuorempia kuin minä, ahavoituneina, nenät paleltuneina, iho vanhana kuin kengänpohja mutta hymyillen koska he olivat elossa.
Kyllä tämä on ollut iso asia käsitellä, tällainen poikkeustila. Nyt, kun tuntuu, että elämä voittaa, ainakin hetkellisesti, kaikki vyöryy päälle. Ehkä muitakin asioita kuin vain poikkeustila. Erojuttuja. Kerroksia jostain vanhemmista asioista kun lapio uppoaa taas vähän syvemmälle siihen kuoppaan, jota toisinaan itselleni kaivan.
Eilen kaivoin lapiolla myös takapihaa, istutin kuusaman, laventelin ja vaaleanpunaisia pelargonioita ruukkuun. Grillasimme Kaunomielen kanssa ja nautiskelimme valikoiman outoja limuviinoja/siidereitä. Siksikin tuntuu, että elämä on palannut uomilleen, keveyteen, ei niin rajoitettuun ennalta-arvaamattomuuteen.
Pelaan pelejä. Haluan ehkä kuvitella, että pelaan pasianssia, mutta yritän olla olematta paskiainen ja huomoioida vastapelurin olemassaolon. Olenhan minä toki kiltti ihminen. Tällä hetkellä itse pelaaminen on kuitenkin paljon hauskempaa kuin voitto tai tappio. Pitkitän siirtojani, en paljasta korttejani, ja kun hän saa niitä selville yksi kerrallaan, tiedän, että se on paljon tehokkaampaa juuri noin kuin jos olisin itse lyönyt ne pöytään.
Tämä kaikki tuntuu sopivan minulle juuri nyt. Tässä on sellainen hetki, jossa haluan viivytellä, tämä on se "sitku", monella tapaa. Minusta tuntuu, että tämä on se elämä jonka kuvittelin itselleni lapsena.
Tänään olen kuunnellut mm. näitä.
(Tämä biisi liittyy siihen kun olin 19, isossa kaupungissa, maailmalla ja ällistynyt siitä, että olin tosiaankin päässyt ulos pienestä tynnyristä ja elämässä voisi tapahtua mitä vain. Irlantilainen baaripoika tarjoili Coronaa limellä, laittoi biisin soimaan ja lauloi aina mukana ja hyppäsi baaritiskin päälle tanssimaan. Baarin omistaja tervehti poskisuudelmin ja kutsui Bellaksi.)
Juuri nyt soi tämä:
tiistai 26. toukokuuta 2020
In my need for some long overdue respite.
Olen tällä viikolla jo kahdesti suorittanut työpäivän asiallisesti pukeutuneena. Tai no tänään, ennen kotoa poistumistani lisäsin asialliseen toimistomekkooni myös farkut mekon alle, koska se ehkä on enemmänkin tunika. Tässä vaiheessa kesää. Etätäimistopäivääni mahtui miellyttävä tauko, jolloin istuin ulkona auringossa puutarhatuolilla mekko kovin ylös rullattuna jokapäiväistä puuroani syöden ja kahvia juoden.
Etätyöpäiviin luomieni rutiinieni mukaisesti päätin singahtaa jonnekin työpäivän päätyttyä. Lisäsin siis farkut, inventoin jääkaapin (tarvitsisin maitoa ja säilykemaissia sekä laktoositonta viiliä satunnaiselle päiväkahviseuralaiselleni), hyppäsin ratsuni selkään ja kirmasin kohti Prismaa. Matkalla muistin, että en muistanut olinko sulkenut takaoven. Muutin reittiäni, ja menin ihan vain lähisaleen. Ostin jäätelöitä. Yhden jokaista lajia joka näytti minusta kiinnostavalta, sekä laatikollisen yksiä taatusti hyviä. Nyt voin pitää kahvitauon sijaan jäätelötauon halutessani. Ostin myös pullaa ja karkkia.
Tämä ei tuntunut kokemukselta enää kovin järkyttävältä. Reilu viikko sitten kävi Prismassa ja ostin yli kahdellasadalla eurolla herkkuja (työpaikalle vietäväksi, ja ihan muille kuin itselleni). Keksejä, lakritsaa, suukkoja, tikkareita, pastilleja. Ainakin. Kassaneiti kysyi minulta vienosti "onko sulla tänään karkkipäivä?" Kerroin, että joo, kotitoimistolla tulee usein sellainen napostelutunne, tulee syötyä vähän enemmän kaikenlaista pientä. Sitten hän kysyi minulta olenko Veela (nimi muutettu), ja tajusin, että kyseessä oli entisen työkaverini vaimo, jota en näköjään tunnista ilman ko. miestä. Hänkään ei ollut aivan varma minun tunnistamisestani.
Kauppareissulta kotiin tultuani join lasin vettä, ja mietin, miksi tunnen pakonomaista tarvetta pestä kädet. Olin unohtanut hetkeksi, että maapallo on tappavan pandemian vallassa, ja käynyt ihan vain Salessa, tavallisesti.
Varmaan moni muu tuntee samoin nyt, kun aurinko paistaa, koska meillä kaunis, lämmin sää on vähän eri maailmankaikkeus kuin muu vuosi.
Istuin sunnuntaina takapihan sohvassa. Menin sisälle, vein mennessäni tyhjän puurolautaseni. Laitoin kasvorasvaa. En yhtään muistanut, miksi olin tullut sisälle. En puurolautasen enkä kasvorasvan takia. Läppäri oli vielä ulkona, muistin ajatelleeni, että jatkan kirjoittamista, koska päähäni pälkähti Ajatus. En muistanut mikä se ajatus oli.
Muistin, että tulin hakemaan tyynyä polvieni ja läppärin väliin, senkille ojennettujen jalkojeni päälle. Jotta voisin kirjoittaa Ajatuksesta paremmassa asennossa.
En edelleenkään muistanut, mukä se Ajatus on.
Syreenipuskan läpi pilkistää ruohokenttä, ja siitä muistin Ajatuksen. Tänä keväänä ruohokentällä on ollut paljon lapsia, paljon enemmän kuin viime keväänä. Eri ikäisiä, oikeasti leikkimässä joukolla. Ihan kuin jossain 50-luvulla. Tämä on siitä hieno asuinalue, suojaisa ja eristäytynyt, että lapset päätyvät käyttäytyvät noin. Kukaan ulkopuolinen ei tänne eksy, eikä ole läpikulkuliikennettä.
Lapsista tulee ääntä. Etenkin, jos heillä on vesipyssyjä, ja hysteriataipumus. Tästä oli puhetta ystävän kanssa (hänenkin takapihalleen kuuluu lasten ääniä, vuolaina volyymeina).Olen huomannut, että vaikka olen herkkä joillekin äänille kun keskityn tai olen ärtynyt, muina aikona saatan olla kovin epäherkkä joillekin toisille äänille. Niinkuin lasten itkemiselle (muiden kuin omieni), koirien haukkumiselle, kuorsaamiselle, sellaisille ympäristön äänille joihin juuri minun ei tarvitse reagoida. Yksinkertaisesti suljen sellaisen kanavan päästäni, ääni jatkuu ja tavallaan "kuulen" sen, mutta se ei aiheuta mitään ärsyttä aivoissani.
Joskus on käynyt niin, että olen työpäivän jälkeen istunut paikalleni lentokoneessa ja nukahtanut kuin tyrmään vartiksi. Herättyäni kone on yhä maassa (jäätä sulatellaan siivistä). Aistin, että kaikki ihmiset ympärilläni ovat hyvin hermostuneita, ärtyneitä. Mietin, onko tapahtunut jotain huolestuttavaa, kaappaus, sairauskohtaus, olemmeko jo lentäneet jonkin matkaa mutta joutuneet tekemään pakkolaskun jollekin syrjäiselle saarelle enkä ole huomannut tapahtumia koska nukuin. Tutustuisinko kaikkiin näihin ihmisiin ympärilläni läheisesti, loisin poikkeustiloissa erikoisia sosiaalia verkostoja ja liittoumia, yksi kerrallaan kuolisimme oudoissa olosuhteissa salaliittoteorioiden säestäessä, kunnes huomaisin, että kaikki on vain unta. Sitten tapahtuu "poksahdus", kanava päässäni aukeaa, ja kuulen pikkulapsen parkuvan kuin hengen hädässä, taukoamatta. En vain oikeasti kuullut sitä nukkuessani tai heti herättyäni.
Takapihan sohvassa nukkuessani kuuluu paljon ääniä. Kaukaista liikennettä, hyönteisten surinaa, lasten kirkkaat äänet kimmahtelevat talojen seinistä. Ärtyneitä pomottavia ääniä, neuvottelevia ääniä, haukahtavia huudahduksia. Ovien läiskymistä ja pallon pompotusta.
Pallon ääni näkyy päässäni kuviona. Näen sen enemmän kuin kuulen sen. On pyöreitä kaaria, erikovuisia tömähdyksiä, läpsähdyksiä, teräviä kulmia kun pallo kimmahtaa. Erilaiset muodot ovat eri värisiä, kylmiä tai lämpimiä, kuva vaihtuu koko ajan. Erilaiset värit ovat erilaisia värejä, tavallaan haluaisin sanoa "tunteita", mutta ei se ole niin henkilökohtaista, vain erilaisia tarinoita joita tarkkailen. Kaikki tapahtuu päässäni yhtäaikaisesti, ilman kronologiaa. Luulen, että siinä kohtaa synestesiani tekee temppujaan. Kuuntelin palloa, ja yritin miettiä, miltä se tuntuisi, jos vain kuulin sen, en näkisi tai tuntisi ääntä. Olisiko se vain rytmi, mitä tarkoittaa pelkkä rytmi? En osaa kuvitella pelkkää ääntä tai rytmiä, koska kaikki on minulle visuaalista tai muuten muihin aisteihin sekoittuvaa. Olen vasta aikuisena tajunnut, että muut ihmiset saattavat aistia asiat toisin kuin minä. Että kaikki saattavat havaita tai aistia asiat vähän eri tavoilla. Toisaalta en ole siitä yhtään varma. Ehkä sittenkin kuulen, näen ja hahmotan kaiken kuten muutkin, mutta puen sen vain eri tavoin sanoiksi.
En vaihtaisi tätä päätäni, vikoineen päivineen, vaikka muistini onkin kuin harva, armollinen seula. Kaikki on minulle kuvioita ja väriä. Kun olen stressaantunut, numerot ovat vain kasa erivärisiä villalankoja, enkä osaa laittaa niitä järjestykseen. Teen ratkaisuja siten, että yritän saada tarinan soljumaan sopusointuisesti, ja jotenkin siten pärjään maailman ja luonnonjumaluuksieni ja kaikkien niiden pikku apulaisten kanssa sopuisasti. Minun on hankala olla, jos jokin asia on epävireessä, niin kuin kasvojen kuiva iho, vääränvärinen matto, kylmät varpaat, tahmea pöydän pinta, tietyt väriyhditelmät. Tai värit, jotka ovat liian rajalla, kuten liian vaaleanpunainen violetti. Hedelmät ja vihannekset maistuvat usein oudoilta suussani, valtavan kamalilta tai yököttäviltä, en pysty elämään niiden makujen kanssa.
Etätyöpäiviin luomieni rutiinieni mukaisesti päätin singahtaa jonnekin työpäivän päätyttyä. Lisäsin siis farkut, inventoin jääkaapin (tarvitsisin maitoa ja säilykemaissia sekä laktoositonta viiliä satunnaiselle päiväkahviseuralaiselleni), hyppäsin ratsuni selkään ja kirmasin kohti Prismaa. Matkalla muistin, että en muistanut olinko sulkenut takaoven. Muutin reittiäni, ja menin ihan vain lähisaleen. Ostin jäätelöitä. Yhden jokaista lajia joka näytti minusta kiinnostavalta, sekä laatikollisen yksiä taatusti hyviä. Nyt voin pitää kahvitauon sijaan jäätelötauon halutessani. Ostin myös pullaa ja karkkia.
Tämä ei tuntunut kokemukselta enää kovin järkyttävältä. Reilu viikko sitten kävi Prismassa ja ostin yli kahdellasadalla eurolla herkkuja (työpaikalle vietäväksi, ja ihan muille kuin itselleni). Keksejä, lakritsaa, suukkoja, tikkareita, pastilleja. Ainakin. Kassaneiti kysyi minulta vienosti "onko sulla tänään karkkipäivä?" Kerroin, että joo, kotitoimistolla tulee usein sellainen napostelutunne, tulee syötyä vähän enemmän kaikenlaista pientä. Sitten hän kysyi minulta olenko Veela (nimi muutettu), ja tajusin, että kyseessä oli entisen työkaverini vaimo, jota en näköjään tunnista ilman ko. miestä. Hänkään ei ollut aivan varma minun tunnistamisestani.
Kauppareissulta kotiin tultuani join lasin vettä, ja mietin, miksi tunnen pakonomaista tarvetta pestä kädet. Olin unohtanut hetkeksi, että maapallo on tappavan pandemian vallassa, ja käynyt ihan vain Salessa, tavallisesti.
Varmaan moni muu tuntee samoin nyt, kun aurinko paistaa, koska meillä kaunis, lämmin sää on vähän eri maailmankaikkeus kuin muu vuosi.
Istuin sunnuntaina takapihan sohvassa. Menin sisälle, vein mennessäni tyhjän puurolautaseni. Laitoin kasvorasvaa. En yhtään muistanut, miksi olin tullut sisälle. En puurolautasen enkä kasvorasvan takia. Läppäri oli vielä ulkona, muistin ajatelleeni, että jatkan kirjoittamista, koska päähäni pälkähti Ajatus. En muistanut mikä se ajatus oli.
Muistin, että tulin hakemaan tyynyä polvieni ja läppärin väliin, senkille ojennettujen jalkojeni päälle. Jotta voisin kirjoittaa Ajatuksesta paremmassa asennossa.
En edelleenkään muistanut, mukä se Ajatus on.
Syreenipuskan läpi pilkistää ruohokenttä, ja siitä muistin Ajatuksen. Tänä keväänä ruohokentällä on ollut paljon lapsia, paljon enemmän kuin viime keväänä. Eri ikäisiä, oikeasti leikkimässä joukolla. Ihan kuin jossain 50-luvulla. Tämä on siitä hieno asuinalue, suojaisa ja eristäytynyt, että lapset päätyvät käyttäytyvät noin. Kukaan ulkopuolinen ei tänne eksy, eikä ole läpikulkuliikennettä.
Lapsista tulee ääntä. Etenkin, jos heillä on vesipyssyjä, ja hysteriataipumus. Tästä oli puhetta ystävän kanssa (hänenkin takapihalleen kuuluu lasten ääniä, vuolaina volyymeina).Olen huomannut, että vaikka olen herkkä joillekin äänille kun keskityn tai olen ärtynyt, muina aikona saatan olla kovin epäherkkä joillekin toisille äänille. Niinkuin lasten itkemiselle (muiden kuin omieni), koirien haukkumiselle, kuorsaamiselle, sellaisille ympäristön äänille joihin juuri minun ei tarvitse reagoida. Yksinkertaisesti suljen sellaisen kanavan päästäni, ääni jatkuu ja tavallaan "kuulen" sen, mutta se ei aiheuta mitään ärsyttä aivoissani.
Joskus on käynyt niin, että olen työpäivän jälkeen istunut paikalleni lentokoneessa ja nukahtanut kuin tyrmään vartiksi. Herättyäni kone on yhä maassa (jäätä sulatellaan siivistä). Aistin, että kaikki ihmiset ympärilläni ovat hyvin hermostuneita, ärtyneitä. Mietin, onko tapahtunut jotain huolestuttavaa, kaappaus, sairauskohtaus, olemmeko jo lentäneet jonkin matkaa mutta joutuneet tekemään pakkolaskun jollekin syrjäiselle saarelle enkä ole huomannut tapahtumia koska nukuin. Tutustuisinko kaikkiin näihin ihmisiin ympärilläni läheisesti, loisin poikkeustiloissa erikoisia sosiaalia verkostoja ja liittoumia, yksi kerrallaan kuolisimme oudoissa olosuhteissa salaliittoteorioiden säestäessä, kunnes huomaisin, että kaikki on vain unta. Sitten tapahtuu "poksahdus", kanava päässäni aukeaa, ja kuulen pikkulapsen parkuvan kuin hengen hädässä, taukoamatta. En vain oikeasti kuullut sitä nukkuessani tai heti herättyäni.
Takapihan sohvassa nukkuessani kuuluu paljon ääniä. Kaukaista liikennettä, hyönteisten surinaa, lasten kirkkaat äänet kimmahtelevat talojen seinistä. Ärtyneitä pomottavia ääniä, neuvottelevia ääniä, haukahtavia huudahduksia. Ovien läiskymistä ja pallon pompotusta.
Pallon ääni näkyy päässäni kuviona. Näen sen enemmän kuin kuulen sen. On pyöreitä kaaria, erikovuisia tömähdyksiä, läpsähdyksiä, teräviä kulmia kun pallo kimmahtaa. Erilaiset muodot ovat eri värisiä, kylmiä tai lämpimiä, kuva vaihtuu koko ajan. Erilaiset värit ovat erilaisia värejä, tavallaan haluaisin sanoa "tunteita", mutta ei se ole niin henkilökohtaista, vain erilaisia tarinoita joita tarkkailen. Kaikki tapahtuu päässäni yhtäaikaisesti, ilman kronologiaa. Luulen, että siinä kohtaa synestesiani tekee temppujaan. Kuuntelin palloa, ja yritin miettiä, miltä se tuntuisi, jos vain kuulin sen, en näkisi tai tuntisi ääntä. Olisiko se vain rytmi, mitä tarkoittaa pelkkä rytmi? En osaa kuvitella pelkkää ääntä tai rytmiä, koska kaikki on minulle visuaalista tai muuten muihin aisteihin sekoittuvaa. Olen vasta aikuisena tajunnut, että muut ihmiset saattavat aistia asiat toisin kuin minä. Että kaikki saattavat havaita tai aistia asiat vähän eri tavoilla. Toisaalta en ole siitä yhtään varma. Ehkä sittenkin kuulen, näen ja hahmotan kaiken kuten muutkin, mutta puen sen vain eri tavoin sanoiksi.
En vaihtaisi tätä päätäni, vikoineen päivineen, vaikka muistini onkin kuin harva, armollinen seula. Kaikki on minulle kuvioita ja väriä. Kun olen stressaantunut, numerot ovat vain kasa erivärisiä villalankoja, enkä osaa laittaa niitä järjestykseen. Teen ratkaisuja siten, että yritän saada tarinan soljumaan sopusointuisesti, ja jotenkin siten pärjään maailman ja luonnonjumaluuksieni ja kaikkien niiden pikku apulaisten kanssa sopuisasti. Minun on hankala olla, jos jokin asia on epävireessä, niin kuin kasvojen kuiva iho, vääränvärinen matto, kylmät varpaat, tahmea pöydän pinta, tietyt väriyhditelmät. Tai värit, jotka ovat liian rajalla, kuten liian vaaleanpunainen violetti. Hedelmät ja vihannekset maistuvat usein oudoilta suussani, valtavan kamalilta tai yököttäviltä, en pysty elämään niiden makujen kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)