Soita mulle milloin vain.

Pukkasin hyytyneen Jackin alas pienen lauttani reunalta, hän vajosi syvyyteen tai ehkä pulpahti takaisin pintaan ja kelluu nyt jossain, uusia mantereita ja seikkailuja etsien, en tiedä, en ole kovin ahkerasti etsinyt hänen loittonevaa pistettään horisontista. Oma lauttani osui johonkin suotuisaan merivirtaukseen, ja syöksyy aivan eri suuntaan hämmentävää vauhtia.

Hassua, tämäkään ei ollut liian vaikeaa. Ja silti on tunne, että istun vuoristoradan kyydissä ihan rentona, en jännitä itseäni äärimmilleen, että tuntuisi mahdollisimman vähän.

Eilen meillä oli lapsia töissä. Lapsi mukaan töihin päivä siis. Pyynnöistään huolimatta Diiva ei päässyt mukaan, hän on liian iso. Tein Tärkeitä Töitä, koko vuoden työni kulminoituijuuri eilen hetkeen, jossa itsekin totesin, että kas, minä osasin tämän, suoritin tämän, ja tästä tuli ihan hyvä. Sain ihan palautettakin, ja tunsin ammatillista tyydytystä. Sitten, tämän tyydyttyneisyyden jälkihuumassa, kun raukeana, henkisesti puhaltelin savukkeestani kauniita ympyröitä ilmaan, toimistoni ovelle on ilmestynyt naskali, joka pomputtaa itseään isomaa jumppapalloa, sitten kemmuu sen päällä ja tuijottaa minua kiinteästi.

- Pelaakko Minecraftia?
- En.
- Ookko pelannut lapkoa? XXX? XXX? XXX? (en edes muista, mitä termejä hän mainitsi)
- En, onko ne jotain tietokonepelejä, vai oikeita peleja?
- Kännykkäpelejä. Niitä voi pelata millä vaan kännykällä. Paitsi... sillä... tällaisella... (näyttää käsillään n. 5 sentin mittaa, ilmeisesti hämmentävää kännykän paksuutta).. sillä voi vaikka soittaa, ja lähettä tekstiviestejä, ja pelata matopeliä.
- Joo mä en oikeastaan pelaa kännykällä mitään.
Tässä vaiheessa 5-7 vuotias (kyvykkyyteni hahmottaa lasten ikiä on rapistunut täysin, koska olen käyttänyt kaikki äiti-supervoimani hyvään tarkoitukseen jo aiemmin) tajuaa, että hänen on otettava huomioon keskustelukumppaninsa alkeellinen taso ja vajavaiset kyvyt, ja haetteva yhteistä kokemuspintaa jostain vähän helpommasta asiasta sosiaalisen tilanteemme miellyttävyyden jatkumiseksi.
- Soitatko sä jotain?
- Öö niinkuin mitä?
- No... vaikka puhelimella, jollekin kaverille, tai musiikkia?
- Joo, kyllä mä soitan.

Suloinen nuorimies. Katosi sitten lopulta jonnekin.

Demonstroin myös toimistoni tarvikkeistoon kuuluvan miekan käyttöä toisen naskalin kanssa. Selitin rystyssuojan merkityksen, ja esittelin veriuran. Hän oli hurmoitunut, ja harkitsee varmaankin vakavasti alkavansa aikuisena laskentatoimen YO-merkonomiksi, koska se on niin cool ammatti.



Ai niin. Se ensin kuvailemani nuorimies kysyi minulta, missä minun lapseni ovat. Sanoin, että he ovat jo aikuisia eivätkä siksi saa osallistua päivän hupeihin. Pojan silmät levisivät hämmästyksestä ja hän kysyi "ai onko ne jo SUAKIN vanhempia?"

My motor run.

Tänään olen tuntenut viehtymystä hyveellisyyteen. Oloni ei ole aivan niin epätarmokas kuin voisi olettaa työviikon loppukaarteessa olevan - ehkä syynä on tiistain pikaflunssani, jolloin nukuin vuorokauden aikana n. 16 tuntia virotakseni jälleen ihmisyyteen hieman elimistöltäni kuivuneena mutta toiveikkaana. Olen siis univajeeton. Lisäksi olen ravinnut ruotoani säännöllisesti rautalisillä ja d-vitamiinilla nyt jo hyvemmän tovin. Ensin ostamani hyvänmakuiset, ikenien kautta suoraan maksan rautavarastoon imeytyvät rautavalmisteet olivat tehokkaita, ne suorastaan saivat maksani hyrisemään. Sitten huomasin, että ne myös värjäävät huokoiset hampaani ikävän sinertävänruskeiksi. Nielin loput imeskelytabletit, aamu kerallaan, säästäväinen kuin olen, en noin niin kuin yleisenä ilmiönä vaan säästäväisyysgeeni, jonka tiedän juoksevan vahvana sukulinjassani pulpahtaa joskus vallitsevaksi täysin merkityksettömissä ja epäkäytännöllisissä tilanteissa. Sen jälkeen ostin kapseleita, joiden maksaa hyrisyttävää tunnetta en tunne ihan niin selkeästi, mutta ne eivät aiheuta minulle vatsaoireita, ja olen päättänyt, että terveysvaikutuksia on, vaikka maksani ei taputtaisikaan kuuluvasti punaruskeita, niljaisenkosteita liepeitään yhteen aploideiksi kuin koulutettu hylje.

Minulla on siis laskelmieni mukaan fyysiset edellytykset tarmokkuuteen, jonka voisin käyttää hyveelliseen elämään. Se on pelottavaa, missä ovat kaikki tekosyyni? Pienet, allergiset erityislapset, riiviömäiset teinit (niitä ei oikeastaan koskaan ollut, mutta silti sain aiheesta sympatiaa), liian pitkät välimatkat, liian lyhyet unet, narsistisia tai läheisriippuvaisia piirteitä omaavat kumppanit, sisäelintaudit, aivosumu, kanssa-asujat, jotka sotkevat kaiken mennen tullen ja tuottavat pyykkiä, jota pesen, kuivatan, jälkikäsittelen ja viikkaan himoitsevalla pakkomielteellä.

Istuin tänään päivän neljännessä työpalaverissa, joista valitettavan suuri osa vaati minulta asettumista kuuntelijan osaan. Tunsin levottomuuden kertyvän mieleeni ja kehooni. Kemmuin tuolilla, heiluttelin jalkoja, yritin harhauttaa itseni kirjoittamaan muistiinpanoja, mutta harhauduinkin kuuntelemasta puhujaa. Mietin, että olisipa kiva mennä salille, saisi vähän liikettä yläselkään. Voisi tehdä juttuja, joita ei oikeastaan ole suunnattu vatsalihaksiini, mutta jotka jostain syystä tekevät vatsalihakseni hyveellisen aroiksi.

Ajattelin sitten, että kyllä se menee ohi. Ehkä meneekin.

Kotona päätin vihdoin täyttää tiskikoneen. Edellisen kerran tein niin viikonloppuna. Mietin, pesisinkö pyykkiä, mutta sitten ajattelin, että nääh. Mietin myös, että rivitaloasukkaana minun periaatteessa pitäisi tehdä lumitöitä.

Periaatteessa.

Mutta tein ruokaa. Siitä olen erityisen ylpeä. Pursotin kattilaan koiranmakkarannäköisen putkilon porkkanasosetta, vuosikertakermaviiliä (vain vähän reilut 10 päivää vanhaa), creme fraichea ja mausteita. Siitä tuli hyvää, ja se oli lämmintä, se syötiin keittolautaselta ja sitä ei voisi tarjota kahvin kera. Miten monta kriteeriä, jotka koen hyveellisiksi.

Olihan se myös kasvisruokaa (käytin jopa kasvisliemikuutiota). Ja sitä tuli 3 kohtuullisen kokoista annosta, mikä on oikein mainio määrä tällaiselle yksineläjälle. Ei ehdi leipääntyä.

Kävin kampajaalla, edistimme jälleen pojektia, jossa minusta tulee Morticia Addams, mutta lyhyemmällä hiusmallilla.


Kuva täältä.

Juuresta annan oman, isänpuoleisen sukulinjan mukaisen enimmäkseen tumman värin kasvaa semmoisenaan, mutta latvoihin haemme vähän kontrasteja kemikaaleilla lutraten. Kun kontrastit vielä ovat harmaan/valkoisen sävyisiä, ei ole mitään väliä, onko juurikasvuni tummaa vai jo harmaantunutta. Kaikki on sävysävyyn. Nerokasta.

Ehkä tämä taktiikka toimii, ehkä ei. Toistaiseksi latvoissa on vielä harmillisen paljon keltaisuutta taannoisen ikäkriisivärjäyksen jäljiltä (tummakin ruskea värjäys muuttuu minulla likaisen punertavankeltaiseksi ajan myötä). Mutta ei minulla ole kiire minnekään.

Aamulla kun menin töihin, tämä soi päässäni ihan täysillä.

Mikä on tää tunne.

Minulla on samanlaisia ongelmia kuin silloin joskus, kaksi vuotta sitten, kun molemmat tytöt olivat juuri muuttaneet pois kotoa, ja Valssimies lähti Etelämantereelle tarkkailemaan pinviinejä vuodeksi. Tai siinä vaiheessa oletin, että muutamaksi. En tiennyt mitä syödä, milloin syödä, milloin nukkua. Muista ihmisistä rakentuva ruoka- ja vuorokausirytmistruktuuri hävisi. Koska olen henkilö, jonka geeniperimä ja kasvatus määrittelevät yksilöksi, joka ryhmädynamiikassa luontaisesti asettuu ottamaan ruokahuollon liiankin helposti vastuulleen, järkeni sanoi, että se on helpottavaa. Onhan se. Toisaalta tunsin todella suurta hämmennystä seisoessani hyvinvarustellun S-ketjun elintarvitsemusliikkeen avaralla vihannesosastolla, enkä yhtään tiennyt mitä tehdä.

Muita ruokkiessani pyrin aina ostamaan jotain terveellisiä aineksia. Saatan tarjoilla ne epäterveesti juustoon ja kermaan kätketyinä, mutta silti koen jotenkin helpommaksi valmistaa oikeita, järkeviä ruokia muille kuin itselleni.

Olin luullakseni muutaman viikon syömättä muuta kuin satunnaisia lounaita ja epäilemättä söin myös pullaa tai kääretorttuja. Kahvia olen juonut varmasti.

Sitten löysin vanhan ystäväni pakastetun pinaattikeiton, ja söin sitä seuraavat viikot ja kuukaudet.

Tätä kirjoittaessani tajusin vihdoin, mikä taustalta kuuluva poriseva ääni on. Se ei olekaan tiskikone, jossa joku muovinen ikea-kapusta mahdollisesti pyöriskelehtii vesivirtausten armoilla aiheuttaen keskivertoa suurempaa porisevaa kolinaa. Ei, vaan kattilallinen luomukananmunia, jotka minun oli tarkoitus keittää juuri ja juuri valkuaisen hyytymisen asteelle, juoksevasisuksiksi hyhmäherkuiksi, joita söisin iltapalakseni suolan ja voinokareen kera.

Tänään olen liian laiska sulattamaan pinaattikeittoa.

Oloni on paljon tarmokkaampi ja elinvoimaisempi kuin tuolloin, kaksi vuotta sitten, kun en tiennyt mitä syödä. Nyt siis olen taas yksin, ilman mitään odotettavissa olevaa rajapyykkiä, jolloin tämä olotila lakkaisi. Yritän kehittää keittiööni mukavia, helppoja ja terveysvaikutuksiltaan neutraaleja tai vain vähän turmiollisia ratkaisuja niihin hetkiin, jolloin vaellan sinne ihmetellen, mahtaisiko nyt olla ruoka-aika.

Skynet on uskollinen seuralaiseni. Robotti-imuriksi se on kummallisen seurallinen, seuraa minua aina minne menen. Jos istun ruokapöydässä, se asettautuu hinkkaamaan istumani tuolin alla olevaa mattoneliötä. Kun petaan sänkyä, se säikyttelee minut ahmimalla varpaitani värisevillä viiksikarvoillaan. Outo otus. Sitä on äärimmäisen vaikea usuttaa nuuhkimaan perimmäisiä komeroita, enimmäkseen se vain vaeltaa olohuoneen mattoa edestakaisin.

Eksyin Punavuoreen. Kävelin 14 000 askelta, ja ranteessani oleva pieni kiritin (Suunto, jälleen) oli riemuissaan. Jalkani eivät ole niin riemuissaan. Menen nykyisin helposti jumiin, ja venyttelen edelleenkin liian vähän.

Eksyminen on hauskaa. Riemastuin, kun tajusin olevani kattopuutarhassa, siinä Temppeliaukion kirkon päällä olevassa. Oli pimeää ja mahdollisesti vähän vaarallistakin, mutta oli hauskaa tajuta eksyneensä paikkaan, josta on aina ollut vähän utelias. Ehkä ensi kerralla kun eksyn sinne, olen rohkea, ja käyn kirkossa ihan sisällä asti.

Siinä kohtaa tunsin yksinäisyyttä. Siinä hetkessä ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa eksymisen ja löytämisen tunne. Kyllä se silti tuntui oikealta, mutta kumman paljon tunnustelen sitä, onko asioiden jakaminen minulle tärkeää. Samalla lailla, kun autolla moottoritietä kotiin ajaessani tunnustelen, haluaisinko ajaa vanhaan kotiin vai uuteen. Kyllä minä haluan ajaa tähän uuteen. Joskus haluaisin ajaa sinne maalle, omakotitalon pihan.

Jakaminen on minulle joskus työlästä ja vaikeaa. Se johtuu siitä, etten osaa pitää puoliani, en tunnusta rajojani, vaan annan aina heti liikaa itsestäni. Sitten tajuan virheeni, säikähdän, ja alan laskea ja punnita ja tehdä keinotekoisia, heikkoja ja huteia raja-aitoja. Niiden yli sitten hypitään, läpi marssitaan, ali kontataan toisen edes tajuamatta, että tässä oli minulla joku asettamani raja, ja itsekin tunnen olevani vähän naurettava rajoineni ja aitoineni.

Jos olisin ehjempi, minulla olisi turvalliset omat pienet muurit, sellaiset pysyvät ja näkyvät ja järkevät, joiden läpi kulkisin toisen luo ja menisin takaisin itseeni lepäämään yksin.

En minä yksinäinen ole, sen enempää kuin haluan. Ympärilläni on ihmisiä koko ajan. Tänään olen leiponut kakkuja, koska Kaunomieli on jo niin vanha, että kynttilöitäkin pitää ostaa kolme pakettia kerrallaan.

Try to see it once my way.

Olen sohvattomassa tilassa. Valssimies muutti ja vei sohvan mukanaan. Siihen liittyi kai jonkin verran dramatiikkaa, ei niinkään käytönnön vaan mielialojen singahtelun merkeissä, koska tuollaisissa muutoksissa pääni on kuin viisitoista pingispalloa kuivausrummussa enkä pidä parittomista numeroista, mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Hän on olemassa, minä olen olemassa, maailma on, musiikki on. Rakkauskin on, jos tämä sitä on, ja kovasti se on siltä aina välillä tuntunut.

Siitä olen onnellinen, että tämä on oikeasti tuntunut.

Nyt tunnen vähän syyllisyyttä siitä, miten paljon nautin kodistani, jossa ei ole muita. Nautin silti, kovin paljon. Jospa vihdoin osaisin olla hetken vain itselleni.

Käytössäni on kaksi kirjoituspöytää. Se suuri, joka on Diivan, mutta ei tällä hetkellä mahdu hänen kotiinsa, on pienessä kamarissa, odottamassa siirtoa isoon kamariin, ja sen äärellä aion tehdä vakavia toimistotehtäviä, kuten töitä, opiskelua, laskujen lajittelua ja mahdollisesti jopa maksamista, asioiden niputtamista ja arkistointia. Suunnitelmia.

Tämä toinen, äitini vanhapiikaopettajattarelta perimäni, jonka olen jo Kaunomielelle testamentannut, mutta joka ei tällä hetkellä mahdu hänen kotiinsa, sijaitsee sohvattomassa olohuoneessani, asunnostani avautuvan parhaan näköalan edessä. Tämäkään näköala ei ole mitenkään huikaiseva, mutta koska siitä näkyy takapihani, olen päättänyt olla tähän oikein tyytyväinen. Tämän pöydän ääressä aion tehdä kaikkea kivaa. Muutakin, kuin pelata värisudokua.

Skynet is taking over.

Tarvitseeko nykynainen miestä enää oikeastaan mihinkään? On kaikenlaisia huisin hienoja teknisiä välineitä, joilla voi helpottaa arkista ahdistustaan. On vimpaimia ja vempaimia jotka huolehtivat käsiä väsyttävästä hinkkauksesta. On jatkovarsia ja näppäriä lisäosia, joilla ulottuu hankaliinkin paikkoihin.

Näitä mietin, ja hankin itselleni kauan himoitsemani apulaisen. Tuolla se nyt surisee, makuuhuoneessani, koluten jokaisen pölyyntyneen ja huomiota vaille jääneen nurkan. Robottipölynimuri.

Valssimies pysyköön uskollisesti sorvinsa ääressä. Hän toki imuroi auliisti jos siten välttyy tiskaamiselta, mutta on itsestäänselvästi enemmän edukseen näppäillessään kitarasta espanjalaisia rytmityksiä mummon puusohvalla lekoillen, ilta-auringon kimallellessa olkapäiden selkäkarvatupsukoista. Tai voihan hän myös nojata rystysiinsä miettiväisen näköisenä ja pohtia matemaattisia dilemmoja.

Minä haluaisin muistaa ja jaksaa kirjoittaa jälleen. Vaikka kulttuuririennoista, tai tanssista.

Tanssimme jälleen, paljon. Harrastukseen on tullut urheilijamainen tekninen ulottuvuus. Se on minulle uutta, mutta jännittävää. Tai ehkä juuri siksi.

Kulttuuri. Sain siitä ähkyn keväällä, mutta olen hiljalleen palannut solisevien virvoittavien lähteiden äärelle. Populäärikulttuurin, kulutuskulttuurin, valtavirtakulttuurin. Välillä jotain eksoottisempaakin.

Viimeksi katsoin Downton Abbey -elokuvan. Se oli kuin ylipitkä, haaleanlämpöinen normijakso ko. sarjaa. Olin hyvin tyytyväinen, juuri sitähän minä olen kaivannut. Maggie Smithin sutkautuksia ja silmänpyörityksiä. Isona minusta tulee myös Maggie Smith.

Niin ja ajamme me autoakin, Diiva ja minä. Opetan häntä, luvitettuna ja ylimääräisellä jarrupolkimella varustettuna. Aion kouluttaa tyttärestäni mestariperuuttajan. Opettaminen on ollut hämmästyttävän miellyttävä kanssakäymisen muoto.

Jack is back.

"Sitten kun" on melko pelottava asia. Sitten kun se hetki on saavutettu, että on kohdassa Sitten Kun, ei ole enää tekosyitä mihinkään. Asiat ovat siinä ja nyt. Ei mitään utuisia, näkymän hämärtäviä verhoja, joiden taakse voi kuvitella vaikka minkälaisia keitaita ja onnen ihmemaita. Ei enää matkantekoa kohti mitään määränpäätä. Sitten sitä onkin perillä, optimistijollassaan keskellä merta, välillä ylhäällä aallon päällä viilettäen ja välillä kovaa vauhtia kohti aallonpohjaa. Sitä sitten loputtomiin. En tiennyt, että "sitten kun" olisikin meri. Tai että millainen meri on. Noin niinkuin tällä kertaa, tämän ihmisen kanssa.

Merestä huolimatta tai ehkä juuri sen takia ajoimme karikoille tai törmäsimme liian moneen peräjälkeiseen jäävuoreen (mikä ei ollut missään muotoa yllättävää), räpiköimme äkillisessä plumpsahduksen aiheuttamassa ristiaallokossa, nousimme kumpikin jonkinlaiselle hylynkappaleelle, jotka sitten merivirtausten takia ajautuivat yhteen, ja koska aallokko oli sen verran pelottava, sidoimme kappaleet yhteen jotta saisimme aikaan tukevamman lautan. Matka jatkuu. Tai ainakin kelluminen. Joskus mietin sitä kohtausta, jossa Rose pukkaa kalikaksi jäätyneen Jackin mereen ja alkaa tarmokkaasti hakeutua eläväisempään seuraan. Toisinaan taas tanssimme polskaa ja vain katselemme toisiamme silmiin, tai hän sanoo jotain joka saa minut hekottamaan epäuskoisesti, joskus itsellenikin, ja koska olen jo näin iso tyttö, tajuan, että se on arvokasta. Pullotan joka hetken.

Alkukesällä tajusin eläväni keskellä syreenejä. Sekä violetteja, että valkoisia. Niitä oli valtavasti, ylenpalttisesti. Uusi pieni pihani oli kukoistuksessaan hetken, jonka jälkeen se palasi todellisuuteen ja on vuosikausia villiintynyt ryteikkö. Tarmoni ei ole vielä riittänyt kovin tarmokkaisiin kesytyspuuhiin. Ostin kyllä kirveen, mutta ehkä olen vain odottanut hetkeä, jolloin sellaisen hankkimiselle olisi joku oikeutus. Edellinen kirveeni katosi, todennäköisesti jonain yön pimeänä tuntina diskreetisti.

Tunnistan kasveista ehkä puolet. Kukkia on ollut paljon, mutta ne eivät ole kovin näyttävässä kuosissa nykytilassaan. Kun etupihankin pensas alkoi pukata nuppuja, ensimmäinen ajatukseni oli spontaani yökötys - lisää kukkia! Joskus iltaisin istun terassilla saunan jälkeen ja melkein itken helpotuksesta, että löysin tänne, tämä on ihan hyvä koti. Sopiva.

Tuuletin aivojani Euroopan turuilla ja toreilla muutaman pitkän ja miellyttävän päivän ajan. Berliini oli helppo kaupunki, toimiva ja vain näennäisen boheemi(lukuisat graffitit olivat sijoiteltu vain pittoreskeihin julkisen infrastruktuurin ylläpitämiin tiiliseiniin, ja ne näyttivät kovin raikkailta ja epäangstisilta). En oikein tavoittanut takavuosien punk-kulttuuria, mutta nautin henkilökohtaisesta ilmastonvaihdoksesta silti runsaasti. Jotain tuollaista tarvitsinkin. Tarvitsimmekin. Luottofarkkuni hajosivat kesken matkan, jouduin pukeutumaan periaatteiteni vastaisesti ja näin asiasta aivan toden totta painajaisia. Sitä en tarvinnut. Olen edelleenkin vähän järkyttynyt hetkellisestä alennustilastani.

Berliiniläisessä rock'n'roll baarissa meitä lähestyi n. 70-vuotias ruotsalaisenoloinen blondi. Hän oli erityisen viehättynyt karvaisesta seuralaisestani, ja aloitti keskustelun karvoituksesta. "These modern men, they have no hair on their legs, or their arms, or their chests..." Kehotin Valssimiestä pitämään paidan päällään. Blondi oli jo käynyt upottamassa puumankyntensä hänen muhkeaan partaansa, ja mitellyt minua arvioivasti - kissatappelun paikka? Saimme myös liian yksityiskohtaisen kuvauksen hänen omasta karvoituksestaan, jonka jälkeen höräisimme vehnäoluemme ja jatkoimme matkaa liukkaasti.

Nyt olen kotona, yksin. Olen ollut tekemättä juurikaan mitään kolme päivää, mikä tuntuu pelottavalta. Siivosin kyllä vaatekomeroni. Vaatteitteni osalta. Tai ainakin järjestelin osan vaatteista helpommin saavutettavaan tilaan. Vaatekomeromme on ahdas ja hieman vääränlainen. Ehkä 70-luvulla ihmiset olivat pienempiä ja käyttivät vähemmän vaatteita. Toisaalta, meillä on vaatekomerossani paljon muutakin kuin vaatteita. Vähän liikaa. Olen edelleen epäkäytännöllisen nostalginen joidenkin vanhojen tavaroiden suhteen. Asia kerrallaan yritän muuttaa tilannetta.

Excelini on räjähdyspisteessä. Kesän alussa intouduin ostamaan aivan liikaa vaatteita. En tiedä miten siinä niin kävi. Valehtelen, tiedänhän minä. Itsehillintäni petti. Tein myös muutaman virheostoksen. Olen kyllä käyttänytkin niitä, edes rankaisumielessä, ainakin melkein kaikkia. Eilenkin pyöräilin järven ympäri capri-trikoissa ja aneemisen vaaleassa muka-asiallisessa kesäpaidassa, joka olikin mekko, joka on minulle mekoksi liian lyhyt, ja näyttää tunikana kovin masentavalta teltalta. Tilasin netistä kengät, jotka ovat liian ahtaat. Se erityisesti nolottaa. En edes pysty rankaisemaan itseäni käyttämällä niitä. Toisaalta, jos ne sopisivat, käyttäisin niitä ihan mielelläni.

Projekti "muutto" alkaa olla valmis. Tänään ajattelin askarrella vielä tapettisuikaleita ruokailutilan ikkunan ylä- ja alapuolelle. Ajattelin ensin pärjääväni ilman niitä, mutta en pärjääkään. Sitten pitäisi vielä maalata keittiön välitilan laatat. Se on vähän pelottava projekti, ja olen lykännyt sitä aina eri tekosyihin tai yleiseen laiskotteluntarpeeseeni vedoten jo loputtomiin. Diiva ja Poika 2 tulevat käymään, teemme ruokaa, ja luulen, että tapetointi etenee paremmin heidän valvovien silmiensä alla.

Iloinen Amsterdam.

Paljon on vettä virrannut siltojeni alta. Ehkä siinä ei ole ohi lipunut mitään kovinkaan mainitsemisen arvoista. Kulttuurin saralta ajattelin kyllä mainita Kill Carmenin, Compania Kaari & Roni Martinin teoksen, mutten ehtinyt tuoreeltaan, koska ajatukseni ja aika-avaruuteni valtaavat tapetinjämien raaputtelu seinästä, erilaisten maalisävyjen valikointi, sipulikasvien tarkkailu ja ihan tavalliset työni.

Havaintoini Kill Carmenista lyhyesti. Se oli nykyflamencoa. Jos vertaa taaannoiseen Anna Kareninaan, niin tätähän minä juuri tilasin - halusin nähdä miten nämä tanssivat vapaammin itse, pois siitä veneläisen tragedian viitekehyksestä. Nyt sitä flamencon runsautta sitten oli, hengästyttävän paljon. Kummallisesti muotokieli tuntui minulle jotenkin yksitoikkoisemmalta näin. Jos olisin nähnyt tämän ensin, en varmasti olisi samaa mieltä - se Anna Karenina vain oli aivan mielettömän hieno kokemus, ja siksi jättäää tämän ylle ihan pienen varjon.

Kill Carmenin mainoksessa kerrottiin, että tarinassa Carmen kuolee kymmenen kertaa.En pysynyt laskuissa mukana, mutta uskon kun sanotaan. Yhden kerran hän myös nalkuttaa miehen liian aikaiseen hautaan, kastanjettejaan kalisuttaen. Minuun kolahtivat myös ne kohdat, joissa miesorkesteri marssii ympäri lavaa yhtenä rintamana, kerta toisensa jälkeen Carmenin ohi tai yli, ikään kuin he eivät näkisi naista tai puhuisi samaa kieltä.

Vastapainoksi olen nauttinut painavaa musiikkia. Melko paljon. Se on ollut viihdyttävää.

Kulttuurin ja maailman sijana olen kuitenkin käpertynyt enemmän itseni ja pienen uuden kotimme ympärille. Kostuvat tapetinriekaleet muodostavat seinään mantereita ja saaria, joilla en ole koskaan käynyt, ja sitten maisema taas muuttuu. Kun nostelen uusia vuotia seinälle, ja ne vettyessään taipuvat sormissani minkä tahansa esteen taakse ja yli, tunnen itseni suorastaan tapettikuiskaajaksi. Kuviot osuvat yksiin lähes saumattomasti, vihdoin, ja elämä näyttää uudelta ja tuoreelta.

Uudessa kodissani on vanha keittiö. Se tarkoittaa paitsi lenksuvia kaapinovia, myös miellyttäviä asioita. Kuten leivontatasoa, jonka voi nostaa kaapiston sisästä, leipoa kuin kunnon emäntä, raaputtaa puhtaaksi ja pestä, ja nostaa takaisin. On valtaisa kattilakaappi, johon mahtuvat kaikki kakkuvuokani. Niitä on kummallisen paljon.

Olen leiponut lähes nolottavan maanisesti. Kai minulla on ollut jotain patoutumia, kun viime viikot ja kuukaudet vanhassa kodissa pidättelin itseäni leipomasta. Tiskikoneeni oli rikki ja välttelin ruuanlaitollisesti haastavia projekteja jälkitöiden pelossa.

Tänään paistoin munkkeja ja tein mariannekakun. Suoritimme tyttärien kanssa Pääsiäisen ja Vapun jälkikäteen, kun en aiemmin ehtinyt. Kaunomieli, 22 v. näytti vähän epäuskoiselta kun usutin häntä etsimään piilottamiani suklaamunia. Sitten söimme munkkeja ja simaa.

Tai suoritin minä vähän Vappua ajallaankin. Diiva pulahti urheasti hyiseen veteen saadakseen teekkarilakkinsa. Tarvoin myös hyisessä Oulussa ostamassa kovettunutta metrilakua.