Olen sohvattomassa tilassa. Valssimies muutti ja vei sohvan mukanaan. Siihen liittyi kai jonkin verran dramatiikkaa, ei niinkään käytönnön vaan mielialojen singahtelun merkeissä, koska tuollaisissa muutoksissa pääni on kuin viisitoista pingispalloa kuivausrummussa enkä pidä parittomista numeroista, mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Hän on olemassa, minä olen olemassa, maailma on, musiikki on. Rakkauskin on, jos tämä sitä on, ja kovasti se on siltä aina välillä tuntunut.
Siitä olen onnellinen, että tämä on oikeasti tuntunut.
Nyt tunnen vähän syyllisyyttä siitä, miten paljon nautin kodistani, jossa ei ole muita. Nautin silti, kovin paljon. Jospa vihdoin osaisin olla hetken vain itselleni.
Käytössäni on kaksi kirjoituspöytää. Se suuri, joka on Diivan, mutta ei tällä hetkellä mahdu hänen kotiinsa, on pienessä kamarissa, odottamassa siirtoa isoon kamariin, ja sen äärellä aion tehdä vakavia toimistotehtäviä, kuten töitä, opiskelua, laskujen lajittelua ja mahdollisesti jopa maksamista, asioiden niputtamista ja arkistointia. Suunnitelmia.
Tämä toinen, äitini vanhapiikaopettajattarelta perimäni, jonka olen jo Kaunomielelle testamentannut, mutta joka ei tällä hetkellä mahdu hänen kotiinsa, sijaitsee sohvattomassa olohuoneessani, asunnostani avautuvan parhaan näköalan edessä. Tämäkään näköala ei ole mitenkään huikaiseva, mutta koska siitä näkyy takapihani, olen päättänyt olla tähän oikein tyytyväinen. Tämän pöydän ääressä aion tehdä kaikkea kivaa. Muutakin, kuin pelata värisudokua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti