Skynet is taking over.

Tarvitseeko nykynainen miestä enää oikeastaan mihinkään? On kaikenlaisia huisin hienoja teknisiä välineitä, joilla voi helpottaa arkista ahdistustaan. On vimpaimia ja vempaimia jotka huolehtivat käsiä väsyttävästä hinkkauksesta. On jatkovarsia ja näppäriä lisäosia, joilla ulottuu hankaliinkin paikkoihin.

Näitä mietin, ja hankin itselleni kauan himoitsemani apulaisen. Tuolla se nyt surisee, makuuhuoneessani, koluten jokaisen pölyyntyneen ja huomiota vaille jääneen nurkan. Robottipölynimuri.

Valssimies pysyköön uskollisesti sorvinsa ääressä. Hän toki imuroi auliisti jos siten välttyy tiskaamiselta, mutta on itsestäänselvästi enemmän edukseen näppäillessään kitarasta espanjalaisia rytmityksiä mummon puusohvalla lekoillen, ilta-auringon kimallellessa olkapäiden selkäkarvatupsukoista. Tai voihan hän myös nojata rystysiinsä miettiväisen näköisenä ja pohtia matemaattisia dilemmoja.

Minä haluaisin muistaa ja jaksaa kirjoittaa jälleen. Vaikka kulttuuririennoista, tai tanssista.

Tanssimme jälleen, paljon. Harrastukseen on tullut urheilijamainen tekninen ulottuvuus. Se on minulle uutta, mutta jännittävää. Tai ehkä juuri siksi.

Kulttuuri. Sain siitä ähkyn keväällä, mutta olen hiljalleen palannut solisevien virvoittavien lähteiden äärelle. Populäärikulttuurin, kulutuskulttuurin, valtavirtakulttuurin. Välillä jotain eksoottisempaakin.

Viimeksi katsoin Downton Abbey -elokuvan. Se oli kuin ylipitkä, haaleanlämpöinen normijakso ko. sarjaa. Olin hyvin tyytyväinen, juuri sitähän minä olen kaivannut. Maggie Smithin sutkautuksia ja silmänpyörityksiä. Isona minusta tulee myös Maggie Smith.

Niin ja ajamme me autoakin, Diiva ja minä. Opetan häntä, luvitettuna ja ylimääräisellä jarrupolkimella varustettuna. Aion kouluttaa tyttärestäni mestariperuuttajan. Opettaminen on ollut hämmästyttävän miellyttävä kanssakäymisen muoto.