Soita mulle milloin vain.

Pukkasin hyytyneen Jackin alas pienen lauttani reunalta, hän vajosi syvyyteen tai ehkä pulpahti takaisin pintaan ja kelluu nyt jossain, uusia mantereita ja seikkailuja etsien, en tiedä, en ole kovin ahkerasti etsinyt hänen loittonevaa pistettään horisontista. Oma lauttani osui johonkin suotuisaan merivirtaukseen, ja syöksyy aivan eri suuntaan hämmentävää vauhtia.

Hassua, tämäkään ei ollut liian vaikeaa. Ja silti on tunne, että istun vuoristoradan kyydissä ihan rentona, en jännitä itseäni äärimmilleen, että tuntuisi mahdollisimman vähän.

Eilen meillä oli lapsia töissä. Lapsi mukaan töihin päivä siis. Pyynnöistään huolimatta Diiva ei päässyt mukaan, hän on liian iso. Tein Tärkeitä Töitä, koko vuoden työni kulminoituijuuri eilen hetkeen, jossa itsekin totesin, että kas, minä osasin tämän, suoritin tämän, ja tästä tuli ihan hyvä. Sain ihan palautettakin, ja tunsin ammatillista tyydytystä. Sitten, tämän tyydyttyneisyyden jälkihuumassa, kun raukeana, henkisesti puhaltelin savukkeestani kauniita ympyröitä ilmaan, toimistoni ovelle on ilmestynyt naskali, joka pomputtaa itseään isomaa jumppapalloa, sitten kemmuu sen päällä ja tuijottaa minua kiinteästi.

- Pelaakko Minecraftia?
- En.
- Ookko pelannut lapkoa? XXX? XXX? XXX? (en edes muista, mitä termejä hän mainitsi)
- En, onko ne jotain tietokonepelejä, vai oikeita peleja?
- Kännykkäpelejä. Niitä voi pelata millä vaan kännykällä. Paitsi... sillä... tällaisella... (näyttää käsillään n. 5 sentin mittaa, ilmeisesti hämmentävää kännykän paksuutta).. sillä voi vaikka soittaa, ja lähettä tekstiviestejä, ja pelata matopeliä.
- Joo mä en oikeastaan pelaa kännykällä mitään.
Tässä vaiheessa 5-7 vuotias (kyvykkyyteni hahmottaa lasten ikiä on rapistunut täysin, koska olen käyttänyt kaikki äiti-supervoimani hyvään tarkoitukseen jo aiemmin) tajuaa, että hänen on otettava huomioon keskustelukumppaninsa alkeellinen taso ja vajavaiset kyvyt, ja haetteva yhteistä kokemuspintaa jostain vähän helpommasta asiasta sosiaalisen tilanteemme miellyttävyyden jatkumiseksi.
- Soitatko sä jotain?
- Öö niinkuin mitä?
- No... vaikka puhelimella, jollekin kaverille, tai musiikkia?
- Joo, kyllä mä soitan.

Suloinen nuorimies. Katosi sitten lopulta jonnekin.

Demonstroin myös toimistoni tarvikkeistoon kuuluvan miekan käyttöä toisen naskalin kanssa. Selitin rystyssuojan merkityksen, ja esittelin veriuran. Hän oli hurmoitunut, ja harkitsee varmaankin vakavasti alkavansa aikuisena laskentatoimen YO-merkonomiksi, koska se on niin cool ammatti.



Ai niin. Se ensin kuvailemani nuorimies kysyi minulta, missä minun lapseni ovat. Sanoin, että he ovat jo aikuisia eivätkä siksi saa osallistua päivän hupeihin. Pojan silmät levisivät hämmästyksestä ja hän kysyi "ai onko ne jo SUAKIN vanhempia?"