Jack is back.

"Sitten kun" on melko pelottava asia. Sitten kun se hetki on saavutettu, että on kohdassa Sitten Kun, ei ole enää tekosyitä mihinkään. Asiat ovat siinä ja nyt. Ei mitään utuisia, näkymän hämärtäviä verhoja, joiden taakse voi kuvitella vaikka minkälaisia keitaita ja onnen ihmemaita. Ei enää matkantekoa kohti mitään määränpäätä. Sitten sitä onkin perillä, optimistijollassaan keskellä merta, välillä ylhäällä aallon päällä viilettäen ja välillä kovaa vauhtia kohti aallonpohjaa. Sitä sitten loputtomiin. En tiennyt, että "sitten kun" olisikin meri. Tai että millainen meri on. Noin niinkuin tällä kertaa, tämän ihmisen kanssa.

Merestä huolimatta tai ehkä juuri sen takia ajoimme karikoille tai törmäsimme liian moneen peräjälkeiseen jäävuoreen (mikä ei ollut missään muotoa yllättävää), räpiköimme äkillisessä plumpsahduksen aiheuttamassa ristiaallokossa, nousimme kumpikin jonkinlaiselle hylynkappaleelle, jotka sitten merivirtausten takia ajautuivat yhteen, ja koska aallokko oli sen verran pelottava, sidoimme kappaleet yhteen jotta saisimme aikaan tukevamman lautan. Matka jatkuu. Tai ainakin kelluminen. Joskus mietin sitä kohtausta, jossa Rose pukkaa kalikaksi jäätyneen Jackin mereen ja alkaa tarmokkaasti hakeutua eläväisempään seuraan. Toisinaan taas tanssimme polskaa ja vain katselemme toisiamme silmiin, tai hän sanoo jotain joka saa minut hekottamaan epäuskoisesti, joskus itsellenikin, ja koska olen jo näin iso tyttö, tajuan, että se on arvokasta. Pullotan joka hetken.

Alkukesällä tajusin eläväni keskellä syreenejä. Sekä violetteja, että valkoisia. Niitä oli valtavasti, ylenpalttisesti. Uusi pieni pihani oli kukoistuksessaan hetken, jonka jälkeen se palasi todellisuuteen ja on vuosikausia villiintynyt ryteikkö. Tarmoni ei ole vielä riittänyt kovin tarmokkaisiin kesytyspuuhiin. Ostin kyllä kirveen, mutta ehkä olen vain odottanut hetkeä, jolloin sellaisen hankkimiselle olisi joku oikeutus. Edellinen kirveeni katosi, todennäköisesti jonain yön pimeänä tuntina diskreetisti.

Tunnistan kasveista ehkä puolet. Kukkia on ollut paljon, mutta ne eivät ole kovin näyttävässä kuosissa nykytilassaan. Kun etupihankin pensas alkoi pukata nuppuja, ensimmäinen ajatukseni oli spontaani yökötys - lisää kukkia! Joskus iltaisin istun terassilla saunan jälkeen ja melkein itken helpotuksesta, että löysin tänne, tämä on ihan hyvä koti. Sopiva.

Tuuletin aivojani Euroopan turuilla ja toreilla muutaman pitkän ja miellyttävän päivän ajan. Berliini oli helppo kaupunki, toimiva ja vain näennäisen boheemi(lukuisat graffitit olivat sijoiteltu vain pittoreskeihin julkisen infrastruktuurin ylläpitämiin tiiliseiniin, ja ne näyttivät kovin raikkailta ja epäangstisilta). En oikein tavoittanut takavuosien punk-kulttuuria, mutta nautin henkilökohtaisesta ilmastonvaihdoksesta silti runsaasti. Jotain tuollaista tarvitsinkin. Tarvitsimmekin. Luottofarkkuni hajosivat kesken matkan, jouduin pukeutumaan periaatteiteni vastaisesti ja näin asiasta aivan toden totta painajaisia. Sitä en tarvinnut. Olen edelleenkin vähän järkyttynyt hetkellisestä alennustilastani.

Berliiniläisessä rock'n'roll baarissa meitä lähestyi n. 70-vuotias ruotsalaisenoloinen blondi. Hän oli erityisen viehättynyt karvaisesta seuralaisestani, ja aloitti keskustelun karvoituksesta. "These modern men, they have no hair on their legs, or their arms, or their chests..." Kehotin Valssimiestä pitämään paidan päällään. Blondi oli jo käynyt upottamassa puumankyntensä hänen muhkeaan partaansa, ja mitellyt minua arvioivasti - kissatappelun paikka? Saimme myös liian yksityiskohtaisen kuvauksen hänen omasta karvoituksestaan, jonka jälkeen höräisimme vehnäoluemme ja jatkoimme matkaa liukkaasti.

Nyt olen kotona, yksin. Olen ollut tekemättä juurikaan mitään kolme päivää, mikä tuntuu pelottavalta. Siivosin kyllä vaatekomeroni. Vaatteitteni osalta. Tai ainakin järjestelin osan vaatteista helpommin saavutettavaan tilaan. Vaatekomeromme on ahdas ja hieman vääränlainen. Ehkä 70-luvulla ihmiset olivat pienempiä ja käyttivät vähemmän vaatteita. Toisaalta, meillä on vaatekomerossani paljon muutakin kuin vaatteita. Vähän liikaa. Olen edelleen epäkäytännöllisen nostalginen joidenkin vanhojen tavaroiden suhteen. Asia kerrallaan yritän muuttaa tilannetta.

Excelini on räjähdyspisteessä. Kesän alussa intouduin ostamaan aivan liikaa vaatteita. En tiedä miten siinä niin kävi. Valehtelen, tiedänhän minä. Itsehillintäni petti. Tein myös muutaman virheostoksen. Olen kyllä käyttänytkin niitä, edes rankaisumielessä, ainakin melkein kaikkia. Eilenkin pyöräilin järven ympäri capri-trikoissa ja aneemisen vaaleassa muka-asiallisessa kesäpaidassa, joka olikin mekko, joka on minulle mekoksi liian lyhyt, ja näyttää tunikana kovin masentavalta teltalta. Tilasin netistä kengät, jotka ovat liian ahtaat. Se erityisesti nolottaa. En edes pysty rankaisemaan itseäni käyttämällä niitä. Toisaalta, jos ne sopisivat, käyttäisin niitä ihan mielelläni.

Projekti "muutto" alkaa olla valmis. Tänään ajattelin askarrella vielä tapettisuikaleita ruokailutilan ikkunan ylä- ja alapuolelle. Ajattelin ensin pärjääväni ilman niitä, mutta en pärjääkään. Sitten pitäisi vielä maalata keittiön välitilan laatat. Se on vähän pelottava projekti, ja olen lykännyt sitä aina eri tekosyihin tai yleiseen laiskotteluntarpeeseeni vedoten jo loputtomiin. Diiva ja Poika 2 tulevat käymään, teemme ruokaa, ja luulen, että tapetointi etenee paremmin heidän valvovien silmiensä alla.