My motor run.

Tänään olen tuntenut viehtymystä hyveellisyyteen. Oloni ei ole aivan niin epätarmokas kuin voisi olettaa työviikon loppukaarteessa olevan - ehkä syynä on tiistain pikaflunssani, jolloin nukuin vuorokauden aikana n. 16 tuntia virotakseni jälleen ihmisyyteen hieman elimistöltäni kuivuneena mutta toiveikkaana. Olen siis univajeeton. Lisäksi olen ravinnut ruotoani säännöllisesti rautalisillä ja d-vitamiinilla nyt jo hyvemmän tovin. Ensin ostamani hyvänmakuiset, ikenien kautta suoraan maksan rautavarastoon imeytyvät rautavalmisteet olivat tehokkaita, ne suorastaan saivat maksani hyrisemään. Sitten huomasin, että ne myös värjäävät huokoiset hampaani ikävän sinertävänruskeiksi. Nielin loput imeskelytabletit, aamu kerallaan, säästäväinen kuin olen, en noin niin kuin yleisenä ilmiönä vaan säästäväisyysgeeni, jonka tiedän juoksevan vahvana sukulinjassani pulpahtaa joskus vallitsevaksi täysin merkityksettömissä ja epäkäytännöllisissä tilanteissa. Sen jälkeen ostin kapseleita, joiden maksaa hyrisyttävää tunnetta en tunne ihan niin selkeästi, mutta ne eivät aiheuta minulle vatsaoireita, ja olen päättänyt, että terveysvaikutuksia on, vaikka maksani ei taputtaisikaan kuuluvasti punaruskeita, niljaisenkosteita liepeitään yhteen aploideiksi kuin koulutettu hylje.

Minulla on siis laskelmieni mukaan fyysiset edellytykset tarmokkuuteen, jonka voisin käyttää hyveelliseen elämään. Se on pelottavaa, missä ovat kaikki tekosyyni? Pienet, allergiset erityislapset, riiviömäiset teinit (niitä ei oikeastaan koskaan ollut, mutta silti sain aiheesta sympatiaa), liian pitkät välimatkat, liian lyhyet unet, narsistisia tai läheisriippuvaisia piirteitä omaavat kumppanit, sisäelintaudit, aivosumu, kanssa-asujat, jotka sotkevat kaiken mennen tullen ja tuottavat pyykkiä, jota pesen, kuivatan, jälkikäsittelen ja viikkaan himoitsevalla pakkomielteellä.

Istuin tänään päivän neljännessä työpalaverissa, joista valitettavan suuri osa vaati minulta asettumista kuuntelijan osaan. Tunsin levottomuuden kertyvän mieleeni ja kehooni. Kemmuin tuolilla, heiluttelin jalkoja, yritin harhauttaa itseni kirjoittamaan muistiinpanoja, mutta harhauduinkin kuuntelemasta puhujaa. Mietin, että olisipa kiva mennä salille, saisi vähän liikettä yläselkään. Voisi tehdä juttuja, joita ei oikeastaan ole suunnattu vatsalihaksiini, mutta jotka jostain syystä tekevät vatsalihakseni hyveellisen aroiksi.

Ajattelin sitten, että kyllä se menee ohi. Ehkä meneekin.

Kotona päätin vihdoin täyttää tiskikoneen. Edellisen kerran tein niin viikonloppuna. Mietin, pesisinkö pyykkiä, mutta sitten ajattelin, että nääh. Mietin myös, että rivitaloasukkaana minun periaatteessa pitäisi tehdä lumitöitä.

Periaatteessa.

Mutta tein ruokaa. Siitä olen erityisen ylpeä. Pursotin kattilaan koiranmakkarannäköisen putkilon porkkanasosetta, vuosikertakermaviiliä (vain vähän reilut 10 päivää vanhaa), creme fraichea ja mausteita. Siitä tuli hyvää, ja se oli lämmintä, se syötiin keittolautaselta ja sitä ei voisi tarjota kahvin kera. Miten monta kriteeriä, jotka koen hyveellisiksi.

Olihan se myös kasvisruokaa (käytin jopa kasvisliemikuutiota). Ja sitä tuli 3 kohtuullisen kokoista annosta, mikä on oikein mainio määrä tällaiselle yksineläjälle. Ei ehdi leipääntyä.

Kävin kampajaalla, edistimme jälleen pojektia, jossa minusta tulee Morticia Addams, mutta lyhyemmällä hiusmallilla.


Kuva täältä.

Juuresta annan oman, isänpuoleisen sukulinjan mukaisen enimmäkseen tumman värin kasvaa semmoisenaan, mutta latvoihin haemme vähän kontrasteja kemikaaleilla lutraten. Kun kontrastit vielä ovat harmaan/valkoisen sävyisiä, ei ole mitään väliä, onko juurikasvuni tummaa vai jo harmaantunutta. Kaikki on sävysävyyn. Nerokasta.

Ehkä tämä taktiikka toimii, ehkä ei. Toistaiseksi latvoissa on vielä harmillisen paljon keltaisuutta taannoisen ikäkriisivärjäyksen jäljiltä (tummakin ruskea värjäys muuttuu minulla likaisen punertavankeltaiseksi ajan myötä). Mutta ei minulla ole kiire minnekään.

Aamulla kun menin töihin, tämä soi päässäni ihan täysillä.